Oikotie ja sieniä

Oikotie ja sieniä on yksi Sormusten herran klassisista luvunnimistä. Harmi sinänsä, että sieniä ei tässä kuitenkaan päihdetarkoituksiin käytetä, vaikka nestemäisiä virikkeitä nautitaankin. Lyhyt luku on pitkälti välttämätön siirtymä, vaikka sisältääkin yhden herkullisen kohtaamisen.

Hobitit heräävät sananjalkavuoteilta haltioiden edellisöiseltä leiripaikalta; itse haltiat ovat tosin tavoilleen luonteenomaisesti painuneet huitun helvettiin, ilmeisesti jo aikaa sitten. Väsyneille matkalaisille on uni maistunut. On ehkä nukuttu jopa yhdeksään. Tai ainakin Frodo on; nuoremmat hobitit häntä siitä hieman kritisoivatkin.

Uni ei ole Frodon mieltä varsinaisesti keventänyt, ja häntä painaa ajatus matkakumppaneidensa johtamisesta tuntemattomiin vaaroihin. Hän ei koe voivansa kertoa näille juuri mitään reissun todellisesta luonteesta. Frodo alkaa jo tässä vaiheessa osoittautua kovaksi pojaksi vatvomaan omia murheitaan keskenään. Lyhyt keskustelunpätkä Samin kanssa paljastaa silti hänellekin, että tämä ymmärtää tilanteen yllättävän hyvin ja suhtautuu siihen epäluonteenomaiselta vaikuttavalla vakavuudella.

Näiden kahden välinen suhde on kirjan oleellisimpia henkilösuhteita, ja tämä pieni kohtaus tuntuu aika oleelliselta sen pohjustamisessa.

Ennen lähtöä käydään vielä kiista siitä, pitäisikö Bukinpurin lautalle oikoa pusikoiden poikki vai palata tielle. Hankala maasto vai mustien ratsastajien riski? Pippin kannattaa kovasti tietä, mutta kun ainakin osasyyksi paljastuu matkan varrelta löytyvä Itäneljännyksen paras bisse, tekee Frodo ratkaisunsa oikotien puolesta.

Ollaan hädin tuskin päästy pusikon suojiin, kun ylhäällä rinteen laella näyttäytyy musta ratsastaja. Alkaa tuntua siltä, että hobitit ovat aika huolella näiden vainolaisten saartamia. Tuntuu epätodennäköiseltä, että he pääsisivät turvallisesti edes Konnun rajojen ulkopuolelle.

Oikotien valitseminen pelastaa kuitenkin akuutin tilanteen, vaikka matkan varrella kuullaan vielä vertahyytävää kiljuntaa, jonka voi tulkita vain ensimmäiseksi viittaukseksi siivekkäillä pedoilla ratsastaviin sormusaaveisiin. Liitteissä taidettiin selventää, että tässä vaiheessa nazgulit jahtasivat hobitteja sekä hevosten että lentoliskojensa avulla. Ihan kohtalainen piiritystilanne.

Hobittien matka vie isolle maatilalle, jonka nimi on Papuvainio ja jonka isännäksi tiedetään muuan herra Magot. Sormusaaveista viis, tämä nimi herättää Frodossa todellista kauhua: hän on teini-ikäisenä rosvoillut sieniä Magotin tiluksilta ja saanut päälleen tappouhan, jonka takuuna toimivat Magotin hirmuiset koirat.

Pippinin läpänheiton ja säännöllisten kaljanjuontiviittausten tapaan tämä Frodon nuoruudentrauma toimii taitavana keventävänä elementtinä ahdistavassa tilanteessa. Kuvioon sopii, että Magot osoittautuu joviaaliksi maalaisäijäksi, vaikka tunnistaakin Frodon ja muistaa tämän vanhat synnit. Sitä hyvää bisseäkin saadaan sitten kuitenkin.

Mutta Magot on myös joutunut vastikään "Reppulia" kyselleen mustan ratsastajan ahdistamaksi ja vetää omat johtopäätöksensä: joku on Repunpäähän kätketyn kullan perässä, ja Frodo haluaa tehdä katoamistempun. Tavallaan lähelle maalia, minkä Frodokin noteeraa, eikä kerro paljon mitään. Mutta Magot tarjoutuu viemään hobitit Bukinpurin lautalle kärryihin piilotettuna, minkä voi hyvin kuvitella pelastavan nämä ratkaisevalta kohtaamiselta ratsastajien kanssa.

Peräkkäisinä iltoina pelastuksena toimivat ylevän-ironiset haltiat ja juureva landehobitti: ihan hyvä esimerkki siitä, miten Tolkienin maailmankuva saattaa kuitenkin olla monipuolisempi kuin häntä suunnilleen fasismista syyttävät jarkkotontit ovat koskaan noteeranneet.

Luvun lopuksi saadaan vielä vähän huvittava, ohimenevä cliffhanger, kun hobitit ensin säikähtävät sumun läpi lähestyvää, "Reppulia" kyselevää ratsumiestä. Merri Rankkibukhan se. Lautalle ollaan kaikesta huolimatta päästy ehjin nahoin, ja kaikkein akuutein vaaratilanne tuntuu menneen ohi.

Tästä luvusta on vielä sanottava, että tässäkin Tolkienin ehkä aliarvostetut lahjat luonnonkuvaajana ansaitsevat huomiota. Nyt ei kuvata erityisen yleviä ympäristöjä, vaan ryteikköä ja peltomaata. Senkin hän hoitaa niin, että tuskaisa rämpiminen pensastojen läpi tuntuu lähes omallakin iholla. Jostain kumman syystä elokuvatrilogian komiat maisemat keskittyivät enemmän uljaisiin vuoriin ja idyllisiin metsiin kuin pusikoihin ja pikkupuroihin. Maisemillakin on demokratiansa.