Uruk-hai

Kahden tornin kolmannessa luvussa Tolkien käyttää ensimmäistä kertaa vähän modernimmaksi luokiteltavaa kerrontatekniikkaa: "samaan aikaan toisaalla" -leikkausta. Kerrotaan siis Merrin ja Pippinin näkökulmasta ne tapahtumat, joiden kulkua Aragorn ja kumppanit joutuivat edellisessä luvussa arvailemaan. Tolkienin tapa käyttää tällaista leikkausta on mielenkiintoinen, koska se on niin kaukana 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun proosan melkeinpä vakioksi muodostuneesta nopeiden näkökulmanvaihteluiden tekniikasta. TSH:ssa seurataan Saattueen hajottuakin yhtä perspektiiviä kerrallaan aina niin pitkään kuin mahdollista. Frodon ja Samin ja muiden tyyppien osuuksien jakaminen kokonaisiksi erillisiksi kirjoiksi on ääriesimerkki tästä, mutta tässäkin on pienemmässä mittakaavassa käyty yksi kokonainen tapahtumaketju läpi ensin yhdestä, sitten toisesta näkökulmasta.

Luvun aloituspreesens ei sijaitse suoraan siellä, missä Merri ja Pippin viimeksi tavattiin, vaan liikkeelle lähdetään Pippinin ensimmäisestä painajaismaisesta heräämisestä örkkien vankina, minkä jälkeen käydään nopeana takaumana läpi Boromirin kuolemaan ja hobittien vangitsemiseen johtaneet tapahtumat. Vaikka vaara ei tietenkään ole heillekään tässä vaiheessa enää mitään uutta, ja örkkejäkin on jo ehditty nähdä, kuvittelisi näiden leiristä sidottuna heräämisen, ilman tietoa mistään pelastustoiveista, olevan melko musertavaa toivottomuutta aiheuttava tilanne. No, Pippin tiedostaa kyllä asemansa synkkyyden, mutta ei edes ensi alkuun lannistu siitä. Hän alkaa heti hahmotella tilannekuvaa olosuhteisiin nähden valppaasti. Viimeistään nyt lukijalle alleviivataan huolella sitä, etteivät hobitit ole mitään heittopusseja, vaan äärimmäisen sopeutuvaisia ja sitkeitä tyyppejä: tämä heidän ominaislaatunsa on tietysti koko teoksen keskeisiä motiiveja.

Tämä ominaisuus johdattaa Pippinin pienen orientaatiohetken jälkeen yrittämään välittömästi siteistä irroittautumista, mikä herättää lähinnä ilkeää huvittuneisuutta lähimmissä örkeissä. Mutta sitten örkkien välille puhkeaa riita vankien kohtalosta ja yleisemminkin siitä, kuka tätä joukkoa johtaa ja mihin. Pippin pysyy skarppina ja ymmärtää örkeissä olevan ainakin kahta porukkaa, rautapihalaisia ja Mordorin käskyläisiä. Ensin mainituilla on selvät ohjeet viedä hobitit vahingoittumattomina Sarumanille, jälkimmäisillä taas ei tunnu olevan nimenomaisia tätä asiaa koskevia käskyjä. Ristiriita on perustavanlaatuinen ja paljastaa välillisesti sen, että Saruman koettaa edelleen pelata omaa peliään ja on ainakin näiden hobittien suhteen Mordoria askeleen edelläkin. Sitä paitsi hänen geenimanipuloidut ja inhasti ristisiitetyt urukinsa ovat isompia ja vahvempia kuin perusörkit. Erityisen kova jätkä on urukien pomo Ugluk - huvittavan onomatopoeettinen nimi jopa örkkinimien mittapuulla - joka ratkaisee tämän riitatilanteen katkaisemalla pari päätä. Mutta Pippin saa ohessa nirhattua köytensä rikki ja sitten kietaistua ne näennäiselle lenkille parempaa hetkeä odottamaan.

Tässä vaiheessa päähaavan saanut Merri on vielä tajuttomana. Mutta kun örkkien tiedustelijat palaavat tuoden tiedon rohirrimistä lähettyvillä, alkaa joukkoon tulla vauhtia, ja hobittienkin on kyettävä juoksemaan omilla jaloillaan. Heitä elvytetään polttavalla nesteellä lääkepullosta ja Merrin tapauksessa myös haavaan siveltävällä epämääräisellä sotkulla. Jää vaikutelma, että örkkien lääkintä on esteettisistä puutteistaan huolimatta itse asiassa tehokasta. (Nestemäinen lääke voisi hyvin olla vaikkapa tiukemmanpuoleista yrttiviinaa. Aihetta tuntevat huvitelkoot ajatuksella, että se olisi esimerkiksi Latvian legendaarista herkkua, Black Balsamia. Ei sekään varmasti leppoisaan kaljoitteluun tottuneen perushobitin mielestä ensi alkuun hyvältä maistuisi. Konnussahan ei selvästikään vallitse viinakulttuuri, vaan nimenomaan olut-sellainen.)

Sitten lähdetään juoksemaan, vaikka Sumuvuorten örkit eivät sitä mieluusti päivänvalossa tekisikään. Aurinko ei varsinaisesti vahingoita örkkejä, perinteiset örkit eivät vaan diggaa siitä. Ehkä se sattuu silmiin, korventaa aivoja tai mitä lieneekään. Hämärä mielikuva, että jossain Silmarillionissa tms. heidät olisi määritelty selvemminkin pimeyden olioiksi.

Tässä kohtaa voi varmaan tehdä pienen sivuhypyn ja pohtia hieman laajemminkin örkkikulttuuria, josta tämä luku tarjoaa ehkä parhaan käsityksen Tolkienin koko tuotannossa. Tässä nimittäin örkkien keskinäinen sosiaalisuus nähdään melko yksityiskohtaisen ulkopuolisen havainnon kautta. Voinemme olettaa Tolkienin halunneen kuvata hyvin vittumaista yhteisöä ilman mitään tietoista tarvetta nostattaa myötätuntoa näitä tyyppejä kohtaan. Sikäli on mielenkiintoista, että kuvaus tuo ehkä vahvimmin mieleen angstiset armeijaelokuvat. Muistumia ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista? Kuka tietää. Tosin Tolkienin ajatusmaailmassa sotilaspalveluksen vittumaiset puolet lienee oikeuttanut oikea päämäärä, jota örkeillä ei tietenkään ole. Niiden keskenään ristiriitaisetkin päämäärät ovat lähtökohtaisesti vääriä ja sitä paitsi alisteisia niitä suurempien tahojen, jopa niiden oman luojajumalatahon, päämäärille. Keskinäisissä suhteissaan ne turvautuvat silti anarkistiseen, hengenvaaralliseen voimienmittelöön nokkimisjärjestyksen selvittämiseksi.

Niiden kulttuurissa siis yhdistyvät sotilaskurin ja anarkian huonoimmat puolet. Ne eivät ole vapaita, mutta kuten veriset keskinäiset yhteenotot todistavat, ei niillä ole systeemin suojaa henkilökohtaiselle koskemattomuudelleen edes määräyksiä noudattaessaan. Sitä ei tietysti ole armeijassakaan, ainakaan huonosti toimivassa sellaisessa. Oudolla tavalla tulee mieleen monia kuvauksia amerikkalaisjoukoista Vietnamin sodassa, joka tietysti käytiin vasta vuosia TSH:n kirjoittamisen jälkeen.

Joka tapauksessa taas yhden tällaisen riidan seurauksena Pippin saa tehtyä pienen irtiottonsa ja jätettyä haltiaviittansa soljen merkiksi seuraajille, joiden olemassaoloakin hän rohkenee realistina epäillä.

Kyyti on sen verran kylmää tämän jälkeen, että loppumatka sumenee Pippinin näkökulmasta kuvattuna painajaismaiseksi horteeksi. Örkkiporukan disintegroituminen jatkuu, kun suunnasta tulee taas erimielisyyttä ja pohjoisen örkit erkanevat joukosta. Mordorin örkkien ykkösnyrkki Grishnakh taas palaa omine käskyläisineen takaisin, selvästi suuremman saaliin perässä. Tällä örkillä tuntuu olevan aspiraatioita perusörkkiyttä korkeammalle, ja nazgûlista se puhuu samaan sävyyn kuin fani suosikkibändistään, epämääräisesti henkilökohtaisiin yhteyksiin viittaillen. Ugluk ei häntä tietenkään silmissään katsele, joten hieman sekavien vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa kolme eri örkkiporukkaa pakenee rohanilaisia suunnilleen samaan suuntaan, hobittien pysyessä rautapihalaisten huostassa.

Sumuvuorten örkit ovat lopen väsyneitä ja kai auringonkin korventamia, ja muut ryhmät jättävät ne nopeasti jälkeensä. Niidenkään vauhti ei kuitenkaan riitä Rohanin ratsumiehille, joiden piirittämiä örkit pian ovat. Hobiteille tilanne ei silti näytä valoisalta - nämä ratsastajat ovat heille aivan tuntematonta joukkoa, ja vaikka heidän olettaisi olevan "hyvän puolella", eivät he tiedä hobittien olemassaolostakaan, eikä sitä ole mahdollista tehdä heille tiettäväksikään, rohirrim kun pysyttelevät matkan päässä ja ammuskelevat nuolia örkkileireihin. Uglukin käsky taas on periaatteessa - ihan loogisesti - antaa hobittien elää tasan niin kauan kuin läpimurtoa ei tapahdu, eikä ainakaan pelastuakseen. Tiukassakin tilanteessa heitä vartioidaan tarkasti.

Yö tulee, örkkejä piirittävät ratsastajat sytyttävät vartiotulia ringiksi, örkkien keskuudessa yltyy levottomuus ja halu yrittää murtautua saarroksista ennen aamunkoittoa. Uglukin aika kuluu kamikaze-suunnitelmia torpatessa, ja sitten häntä tarvitaan yhdellä laidalla, jossa lähelle tulleet ratsumiehet ovat surmanneet örkkejä. Näin saapuu paikalle tilaisuuteensa havaitseva Grishnakh, joka on ainakin jollain tasolla tietoinen Sormuksen olemassaolosta. Tämä käy ilmi hänen ja Merrin keskustelusta, jossa hobitti pelaa suoraan Klonkkuun viittaavilla "klunk, klunk" -äännähdyksillä ja salamyhkäisillä puheilla "aarteesta". Jää selvittämättä, minkä maailmantiedon (tai hyvän arvauksen) varassa Merri osaa näistä naruista vetää, ja lukijankin täytyy päätellä vähän rivien välistä, että Grishnakh on kenties ollut mukana Klonkun vangitsemisessa Mordoriin, ei hän muuten osaisi näitä vihjeitä tunnistaa. Mutta vangittuna ja sidottuna on aika hankala pelata tällaista peliä, vaikka lopulta riskinotto (joka olisi hyvin voinut johtaa kahteen kuolleeseen hobittiin) onnistuukin sattuman sanelemana. Grishnakh kaappaa molemmat hobitit kainaloonsa kaiketi suorittaakseen tarkemman ruumiintarkastuksen rauhallisemmassa paikassa, mutta sattumalta vastaan tulevat rohanilaiset surmaavat sen edes huomaamatta hobittivankeja pimeässä.

Tilanne siis: örkkileiri kaaoksessa rohanilaisten hyökkäilyjen ja hobittien pian huomatun katoamisen takia. Hobitit pian vapaita, koska Pippin tosiaan oli kaukonäköisesti saanut aiemmin köytensä nirhattua auki. Tappelevia osapuolia kaikkialla, mutta haltiaviittojen suojassa ryömimällä sankarimme pääsevät tilanteen ulkopuolelle ja suuntaavat kohti Fangornin metsää jo leppoisissa tunnelmissa kokemuksiaan vertaillen. Onhan tuosta metsästä toki varoiteltu, mutta on sinänsä ymmärrettävää, että äskeisen jälkeen se tuntuu turvasatamalta, varsinkaan kun kukaan ei ole osannut selventää, miksi se nyt olisi mitenkään vaarallinen kulmakunta.