Rohanin ratsastajat

Tässä pitkässä luvussa Aragorn, Legolas ja Gimli jahtaavat nuoremmat hobitit kaapanneita örkkejä. Suuri osa luvusta kuluu heidän sankarillisen, mutta epätoivoisen takaa-ajonsa kuvaamiseen, mistä on vaikea keksiä mitään kovin välkkyä kirjoitettavaa. Matkan varrelle osuu tietysti tapahtumiakin: jo alkuvaiheessa löytyy viisi kuollutta örkkiä, joiden kohtalo tulkitaan merkiksi Sarumanin urukien ja Sauronin perusörkkien välisestä riidasta. Suurpoliittiselta kannalta tämä nopeasti sivuutettu havainto on toki merkittävä, mutta jahtimiehillä ei ole aikaa jäädä sitä sen kummemmin pohtimaan.

Pian tämän jälkeen saadaan kukkulanharjalta ehkä hivenen epärealistisen laajakangasmainen näkymä yli "Rohanin laajojen laidunten", tuota maata ja Gondoria rajaavien Valkoisten vuorten huipuille asti ("viitisentoista peninkulman" päähän, eli 150 kilometrin, ellei vanhojen mittayksiköiden tuntemukseni minua aivan petä). Tästähän Aragorn saa aiheen runoilla taas hieman kohtalonsa valtakunnasta. Gondor on kyllä kuvailtu TSH:ssa vahvoin viivoin jo ennen kuin sinne päästään. Minusta se on aina vaikuttanut jotenkin välimerelliseltä, tyystin toisenlaisesta maantieteellisestä muodostaan huolimatta kenties italiamaiselta. Pohjoisosissa on vuoria ja niittyjä, etelässä subtrooppista idylliä. Toisaalta Gondor on ilman muuta Keski-Maan valtakuntien "möhis", ohi paljon vanhempien haltiasiirtoloidenkin. Gondorista tulee mieleen Pink Floydin tai ehkä vielä enemmän Marillionin myöhäistuotanto. Staattista, ylevää, vähän väsynyttä, mutta herkkänä hetkenä kaunista. Miksipä tuollaiseen paikkaan ei väsynyt matkamies kaipaisi.

Laskeudutaan Emyn Muilin kukkuloilta Rohanin ruohoaavikolle, ja oikeastaan vasta nyt saattaa takaa-ajo kunnolla alkaa. Niityllä on kevyiden jalkojen kevyttä juosta, mutta raskaasti varustetuille örkeille hankalampaa; käytännön asioiden ohella tai niitä enemmänkin on toki kyse temaattisesta pointista: kauniissa, vihreässä maastossa ei örkin jalka nouse. Koska ne eivät voi olla tuhoamatta kauneutta mennessään, jättävät ne myös helposti seurattavat jäljet. Tosin tärkeimmän jäljen on jättänyt Pippin, jonka paniikinomaisesta pakoyrityksestä kuullaan myöhemmin lisää. Hänen pudottamallaan haltiasoljella on lähinnä symbolinen merkitys, joskin sen kautta Tolkien tuo ohimennen esiin myös ne konkreettiset uhkakuvat, joita hobittien örkkien vankeina olemiseen mitä ilmeisimmin liittyy. Ajatus, että noita hilpeitä pikku veikkoja ajetaan kuin karjaa, korventaa sydäntäni, muotoilee Legolas trion pelot. Kidutus ja piina ovat Tolkienilla armollisen harvinaisia ja esiintyessäänkin brutaalista fyysisestä todellisuudesta etäännytettyjä elementtejä, joiden mahdollisuutta ei tässäkään tarvitse kohdata kuin abstraktilla tasolla.

Aragornin ja kumppaneiden pelastustehtävän ylivoimaisuus tulee esiin auringon taas laskiessa, kun pitäisi päättää, jatketaanko vaiko ei. Takaa-ajon mittasuhteissa ja ihan numeraalisessa puolessa on supersankarimaisia piirteitä. Jampat ovat hölkänneet päivässä kuusi peninkulmaa ja pitävät vielä tämän jälkeenkin ihan realistisena vaihtoehtona jatkaa samoilla höyryillä yönkin yli. Toisaalta myös örkkien eteneminen vaikuttaa 24/7 -tyyppiseltä. Sunnuntaikävelyllä tässä ei olla. No, ajomiehemme taipuvat sitten kuitenkin nukkumaan jokusen tunnin, mutteivat niinkään väsymyksen vuoksi kuin siinä pelossa, ettei pimeällä huomaa Pippinin pakojälkien kaltaisia yksityiskohtia.

Aamun sarastaessa matka jatkuu, ja nyt Tolkien mainitsee lembasin ravintoarvot ainakin osaselityksenä epäinhimillisen jahtitahdin mahdollistumiselle. Mielenkiintoinen piirre haltiapullassa on, että sitä voi tässä kerrotun mukaan syödä juostessaankin. Eivät juutu palat kurkkuun, eikä Heimlichin otetta tarvita, vaikka kaiketi eräjormien kuningas Aragorn senkin osaisi.

Rohanin tasangot vaikuttavat pahaenteisen tyhjiltä, maanpintaa kuunnellessaan on Aragorn kuullut kuitenkin laukkaavien hevosten ääntä. Kun luvun nimen ottaa huomioon, saattaa hitaampikin viimeistään tässä vaiheessa päätellä, että kohta tavataan niitä kuuluisia ratsumiehiä. Ennen sitä tulee kuitenkin taas ilta, ja hersyvään tyyliinsä Aragorn valittelee olevansa aivan luonnottoman väsynyt siihen nähden, millaiseksi samoojan pitäisi tällaisessa tilanteessa olonsa kokea. Eihän tässä ole vedetty kuin 12 peninkulmaa vasta, joten jokin paha voima täytyy pelissä olla, jos nyt jo uuvuttaa. Hiekoittajaksi epäillään Sarumania: näyttää siltä, että Rautapiha säteilee ympärilleen jonkinlaista mystistä negatiivisen energian kenttää, jonka selättämiseksi varmaankin tarvittaisiin Paulo Coelhoa. Häntä ei ainakaan vielä näy, ja takaa-ajajat alkavat vajota epätoivoon. Tämä ei tietenkään ole luovuttajan epätoivoa, vaan turhaakin tehtävää katkeraan loppuun asti jatkavaa sankarillista epätoivoa.

Seuraavana matkapäivänä löydetään kylmennyt örkkileiri ja saadaan tietää, että Legolasin marssitahdin salaisuus on haltioiden kyky nukkua kävellessään. Ominaisuus vaikuttaa käytännöllisemmältä kuin joidenkin ihmisten harrastama käveleminen nukkuessa. Tuuli on illan tullen kääntymässä kylmäksi ja itäiseksi, mikä tarkoittaa, että pahoja asioita on tapahtumassa. Tai näinhän sitä luulisi. Aamunkoitteessa ajomiesten yöpaikkaa lähestyy kuitenkin iso joukko ratsastajia, niin, niitä rohanilaisia. Tämän pystyy 30 kilometrin päästäkin kertomaan Legolas, kuten senkin, että hevosmiehiä on tarkalleen 105 ja heidän johtajansa on hyvin pitkä.

Aragorn taas pitää pienen briiffauksen rohirrimin syväolemuksesta. Kysehän on "hyvistä barbaareista", jotka ovat viisaita mutta oppimattomia ja eivät kirjoita kirjoja vaan laulavat lauluja. Rohanilaiset ovat Gondorin "hyviä natiiveja", paitsi että eivät ole; ovat nimenomaan aikanaan hyödyllisiä maahanmuuttajia, joille on armosta ja palveluksistaan myönnetty oma maa-alue; samalla he ovat käänteisiä viikinkejä (tai insert joku muu kansainvaellusajan porukka tähän), jotka reissaavat satoja kilometriä paremmille laidunmaille, mutta eivät valloittaakseen, vaan auttaakseen ja alistuakseen eräänlaiseen satelliittivaltiotyyppiseen asemaan.

Kulmakunnan varsinaiseen ja suhteessaan sekä Gondoriin että Rohaniin itse asiassa kaksinkertaiseen alkuperäiskansaanhan törmätään vasta myöhemmin.

Rohirrim ovat the true original folk metal people, uljaita sotureita, kauniisti kasvaneita blondeja, periksiantamattomia mutta hyväsydämisiä, kaavamaisia biisirakenteita noudattavia taisteluhenkisten kertosäkeiden eksperttejä. Heidän puhdasta imagoaan tosin tahraa epäily verojen maksamisesta Mordoriin. Tahrana hohtavassa kilvessä tämä tuntuu vähän samanlaiselta kuin ilmaan heitetty ajatus, että true metalissa olisi käytetty kosketinsoittimia. Kyse onkin niin mahdottomasta ajatuksesta, että Aragorn voi ampua sen heti alas.

Saruman on tietysti sitten eri asia. True metaliin voi salakuljettaa Summoning-käppäurkuja ilman, että kukaan heti tajuaisi periaatteita rikotun.

No, kun ratsastajat sitten saapuvat kohdalle, päättävät ajomiehemme jostain syystä odotella heidän ohikulkuaan melkein loppuun asti, haltiaviittojensa seminäkymättömiksi tekeminä, kunnes ihan viime hetkellä Aragorn hyppää esiin ja kyselee kuulumisia. Juuri Aragornin drama queen -hommilta tämä kytistely haiskahtaakin, eikä siinä ole mitään rationaalista pointtia, ottaen huomioon, etteivät nämä suoraviivaiset soturihahmot hirveästi arvosta kirkkaan taivaan alla piileskelemiseen kykeneviä noitia, varsinkaan jos näiden noituus on Lothlórienista hankittua. Ensimmäinen riita Eomerin porukan kanssa saadaankin aikaiseksi tästä aiheesta ennen kuin oikein mistään muusta on ehditty edes keskustella. Gimli pääsee pätemään rotujenvälisellä kaukorakkaudellaan ja meinaa aloittaa itsemurhahenkisen taistelun, johon Legolaskin on heti valmis yhtymään. Tässä vaiheessa Aragorn löytää itsestään tilanteen rauhoittajan. Toki 60 kilometrin päivätahtia muutaman vuorokauden tarvottuaan onkin varmaan silmät ristissä ja serotoniinit heikoilla, mutta kun on ensin julistanut pyhää vannoutumista hobittienpelastushommalle, olisi todella loogista hankkiutua hengestään eroon 35-kertaista ratsumiesylivoimaa vastaan semantiikan ja kunniakysymysten takia.

Toisaalta myös Eomer on drama queen par excellence. Tieto siitä, että vastaantulijat ovat örkkijahdissa, ei häntä erityisemmin lämmitä, koska örkkejä ollaan ajamassa takaa väärin: heidän maillaan, ilman heidän selvää käskyään. Kun tähän muotovirheeseen ei tule heti selvyyttä, alkavat äänenpainot taas koveta. Ja fiksuna miehenä Aragorn vastaa uhkavaatimuksiin paljastamalla oman miekkansa ja huutelemalla Elendiliä. Autatteko minua vai estättekö minua? Valitkaa nopeasti! Näin puhuu kolmea sataaviittä vastaan johtava hermoraunio.

Mutta tämä on toki vain pakollista peitsenkalistelua ja draamailua. Voi päätellä, ettei kumpikaan osapuoli ole tosissaan alkamassa huitoa kauhavalaisillaan. Eomer on "hyvä jätkä", joka kyllä lopulta kuulee mielellään örkkijahdista ja jakaa omat tietonsa: rohanilaiset ovat sanotut örkit jo tuhonneet, heidän lastensatuina pitämiään hobitteja ei joukossa kuitenkaan näkynyt. Boromirista, tämän Rohanissakin tunnetusta ennustuksesta puhutaan ohessa, ja sitten on tietysti paljastettava niin Gandalfin kuin Boromirin kohtalokin. Gandalfin vähintäänkin ristiriitainen maine näillä lakeuksilla käy ilmi. Velhon ongelma on siinä, että häntä pidetään puolittain hevosvarkaana ja vieläpä aika eeppisenä sellaisena, kun on tullut ottaneeksi käyttöönsä Hallavaharja-nimisen ajoneuvon, maan hienoimman ja kuninkaallisimman ratsun - joka nyttemmin on kyllä palannut kotikonnuilleen, mutta ei suostu muulle isännälle.

Ja hobittien valitettavan todennäköinen kohtalo vaikuttaa olevan huomaamaton kuolema ratsumiesten ja örkkien yhteenoton tiimellyksessä.

No, lyhyestä virsi: Aragornin ja Eomerin monipolvisessa ja asetelmallisessa keskustelussa ehditään käydä vielä läpi takaa-ajajien legendaarinen fyysinen suoritus, ajatus Aragornin tulemisesta Rohanin avuksi nyt heti (hän lupaa tulla myöhemmin), polttava kysymys Sauronille maksettavista veroista (juu ei todellakaan) ja monimutkaisempi Saruman-aihe. Sitten Eomerilla meinaa taas hirttää "olen vain töissä täällä" -vaihde päälle: on annettu käsky, etteivät muukalaiset saa kulkea Härmässä ilman Isoontalon Antin erillistä lupaa, joten kun nämä eivät meinaa suostua mukaan tulemaan, pitäisi taas - "hyvin vastahakoisesti" - aloittaa miekkahommat. No, tämä läppä irtoaa Eomerilta jo aika puolitehoisesti, ja Aragorn puhuu hänet hetkessä ympäri, joskin vaatii henkensä panttiin vedoten Aragornia porukoineen tulemaan jahdin jälkeen paikalliseen pääpaikkaan, Medorasiin.

Kaiken lisäksi Eomer antaa tyypeille hevoset. Se herättää ennakkoluuloja hänen alaisissaan. Nimenomaan hevosen antaminen kääpiölle hiertää jostain syystä, mutta toisaalta Gimlinkin meininki on, että "minä en tuohon koske, en saatana". No, Legolas lupaa Gimlille paikan oman ratsunsa selästä, ja kääpiö lupaa läksiäisiksi opettaa Eomerille tosiasioita valtiatar Galadrielistä vaikka kirveen kielin. Nyt ei Eomer jaksa enää draamailla, vaan lähinnä naureskelee. Toisin kuin muut asianosaiset, ei hän itse asiassa tunnu olevankaan dramaattinen hahmo, kunhan muodon vuoksi vetää roolia.

Takaa-ajajat pääsevät nyt nopeine ratsuineen pian Fangornin pahaenteisen metsän laidalle, örkkien ja rohanilaisten taistelukentälle. Mitään uutta ei löydy, eikä toiveita hobittien hengissäolosta vaikuta olevan. On paneuduttava taas yöpuulle. Fangornin käsitellään ensimmäistä kertaa edes ohimennen lyhyessä keskustelussa ennen tätä. Yleisen pahaenteisyysviban oheen tuo tarkempaa tietoa vain Legolas, joka mainitsee entit tässä ensimmäistä kertaa, tarkentamatta käsitettä sen kummemmin. No, neitseellinen lukijahan saa tällaisesta vain karvansa pystyyn.

Yöllä tulen äärellä ei kuitenkaan tavata vielä enttejä. Harmaakaapuinen, sauvaan nojaava vanha mies sen sijaan näyttäytyy valopiirin reunalla. Hetkessä tämä Saruman-oletettu on hävinnyt, ja niin ovat juuri saadut kalliit hevosetkin.

Pitkä luku rakentaa tarinan kaarta hienolla tavalla. Tilanne on nyt aivan eri ja lukijan kannalta avoimempi ja mielenkiintoisempi kuin Emyn Muililta lähdettäessä. Itse olen aina pitänyt kolmannesta ja viidennestä kirjasta ihan lukukokemuksena enemmän kuin neljännestä ja kuudennesta. Nämä eivät ole pisteestä a pisteeseen b suoraviivaisesti etenevän mission kahlitsemia, vaan kaikenlaisia asioita tapahtuu, juoni liikkuu ja käy pyydykseen: siitä saa kiinni.