Valkoinen ratsastaja

Kahden tornin viidennessä luvussa näkökulma vaihtuu taas Aragorniin ja kumppaneihin. Nämä heräävät uuteen aamuun pohdiskellen yöllä näkemänsä mysteerivanhuksen identiteettiä. Saruman olisi ilmeinen oletus, mutta miksi sitten heidän rohanilaishevosensa, ainakin Aragornin ja Legolasin mielestä, kuulostivat pois laukatessaan ilahtuneilta eivätkä pelästyneiltä?

Miksiköhän?

Joka tapauksessa hevosettominakin toveruksemme löytävät erinäisiä hobittien pakoon viittaavia jälkiä, tosin siinä määrin ristiriitaisia, että Legolas tiivistää ne lainaamisen arvoisen huvittavasti: Sidottu vanki pääsee pakoon sekä örkeiltä että ratsumiehiltä. Sitten hän pysähtyy kaikkien näkyvissä aukealla ja katkaisee siteensä örkkiveitsellä. Mutta miten ja miksi? Sillä jos hänen jalkansa olivat sidotut, miten hän käveli? Ja jos hänen kätensä olivat sidotut, miten hän käytti veistä? Ja jolleivät kummatkaan olleet sidotut, miksi hän katkoi köydet? Tyytyväisenä taitoihinsa hän sen jälkeen istuutui ja söi vähän matkaleipää! Se jo todistaa, että hän oli hobitti, vaikka mallornin lehteä ei olisikaan. Sen jälkeen hänen kätensä kai muuttuivat siiviksi ja hän lensi laulellen puun oksalle istumaan. Nyt hänet on aivan helppo löytää: tarvitsemme vain itse siivet!

No, Aragorn osaa koodata tapahtuneesta maanläheisemmän kuvan. On suunnattava Fangorniin, ja sinne edettäessä löytyy selvempiäkin jälkiä. Taas käydään keskustelu siitä, miltä Fangorn tuntuu, ja taas sitä verrataan Synkmetsään (kuten hobititkin tekivät, toki vain omaan mielikuvaansa Synkmetsästä). Tolkienille on ollut tärkeää erottaa metsä metsästä, mikä käy järkeen, jos mikä tahansa aarniometsä on Englannissa kasvaneelle lähtökohtaisesti vähän pelottava.

Takaa-ajajat päätyvät nyt jo vanhoja jälkiä seuratessaan samalle kukkulalle, jolla hobitit tapasivat Puuparran ja löytävät sieltä ymmärrettävästi aika kummallisilta vaikuttavia jälkiä. Ne unohtuvat, kun he näkevät harmaarääsyisen vanhuksen lähestyvän metsän puolelta. Ilmeinen ratkaisu olisi ampua Saruman-oletettu, mutta kuinka ollakaan, jonkinlainen transsi tai ennakkoaavistus estää nämä aikeet.

Ja sitten: re-enter Gandalf. Mutta ei ennen kuin hän on käynyt kolmikon kanssa teatraalisen piiloleikin, jollaisiin velho on vaikuttanut jo tätä ennenkin olleen kovin mieltynyt ja jollaisen hän ehkä kokee suuren comebackinsa välttämättömäksi säestykseksi. Ehkä TSH:n fanipiireissäkään ei ole osattu riittävästi huomioida Ison G:n persoonan ytimeen kuuluvaa draamakuningatar-aspektia? Äijähän vetää kaikki ratkaisevat kohtaukset samaan tyyliin - veti myös "kuolemansa" Moriassa, se muistettakoon. (Myöhemmin samassa luvussa kuultava Gandalfin oma kertomus Morian sillan jälkeisistä tapahtumista on sekin melkoista fantasiaepiikan Jim Steinmania.)

Periaatteessa Gandalfin paluu kuolleista otetaan draamailusta huolimatta aika itsestäänselvyytenä, niin paljon kuin häntä taannoin ehdittiin surra. Jää vaikutelma, ettei kukaan lopulta sisimmässään ollut uskonut G:n voivan pudota pelistä - ja sehän on ihan oikea usko, eiväthän häntä elämän ja kuoleman lait sido. Onko tässä ylösnousemuksessa ja valkoiseksi muuttumisessa nyt sitten syvää kristillistä symboliikkaa? Varmasti jollain tasolla, mutta kyse voi olla vain tietystä kirjailijan omaksumasta metaforisesta kielestä, ei niinkään tarkoituksellisesta allegoriasta, jotka Tolkien aina kiisti ja joka kiistäminen on niinkin suoraviivaisen kirjailijan tapauksessa uskottavakin. Joka tapauksessa Gandalfin metamorfoosin syvällinen pohtiminen jää toisaalle, sillä tässä vaiheessa hän vain hyppää takaisin tarinaan, like a boss.

Sitä ennen puidaan maailman ja Sormuksen tilannetta laveasti, ja lopulta tulee puheeksi edeltävän yön kohtaaminen, jossa G ei vakuutuksensa mukaan ollut itse osallisena - Saruman siis lie kyseessä. Mahtoikohan tälle hieman salaperäiselle näyttäytymiselle löytyä selitystä myöhemmin kirjassa tai liitteissä? Joka tapauksessa Gandalf osaa kertoa hobittien olevan Puuparran ja enttien kanssa, ja nämähän ovat jopa Legolasille lähinnä myyttisiä olentoja, nuoremmista kumppaneistaan puhumattakaan. Myös hyökkäys Rautapihaa vastaan on jo Gandalfin tiedossa.

Tarinan tämänkin osa-alueen hän katsoo voivansa jättää omalla painollaan sujuvaksi, siinä kuin Frodon ja Samin ristiretkenkin. Nyt olisi tärkeintä suunnata Rohanin pääkaupunkiin Edorasiin, jossa kuningas Théodenin tahto horjuu. Ja näin päätetään tietysti tehdä. Omat Morian-jälkeiset vaiheensa selostettuaan Gandalf viheltää luokseen Hallavaharjan ja kumppaneidensa kadonneet ratsut: on aika lähteä sotahommiin.