Kahden tornin kuudennessa luvussa Gandalf, Aragorn, Legolas ja Gimli saapuvat Edorasiin, Rohanin pääkaupunkiin ja siellä sijaitsevaan kuningas Théodenin saliin. Niin maanläheistä jengiä kuin rohirrim ovatkin, ei tämä ole estänyt heitä pykäämästä käsittääkseni ainoaan varsinaiseen kaupunkiinsa kultakupolista pytinkiä, jonka täytynee tosiasiassa vaikuttaa naurettavalta kitschiltä pienehkössä vuortenjuuren asutuskeskuksessa. Vaikea sanoa, miksi moinen monumentti on rakennettu. Ehkä joku gondorilainen on ollut konsultoimassa barbaareja aiheesta "miten saat valtakuntasi vaikuttamaan uskottavalta". Mutta tottakai Keski-Maa on läpeensä kitchin valtakuntaa, ja näkökulmahenkilömme ottavat kullalla prameilun annettuna. Arkkitehtuurikritiikkiä enemmän kiinnostaa, millainen vastaanotto Edorasissa odottaa.
Porttien ulkopuolella ohitetaan Rohanin kuninkaiden kuusitoista hautakumpua, jotka innoittavat seurueen lyhyeen debaattiin eri rotujen aikakäsityksistä. Legolasista viisisataa vuotta tuntuu "vain häviävältä hetkeltä", Rohanin ratsastajille kaikki niitä edeltävä on myyttistä esihistoriaa.
Tämä voisi tietysti olla oikea paikka lyhyelle rohirrimin allegoris-historiallista luonnetta koskevalle pohdinnalle. Jos Keski-Maata ajatellaan nimenomaan Englannin fiktiivisenä historiana, kuten Tolkienin tiedetään ainakin jossain määrin ajatelleen, hahmottuvat rohanilaiset tietenkin niiksi barbaarikansoiksi, jotka todellisen Britannian historiassa syrjäyttivät keltit saaren valtiaina (no, olihan siinä välissä roomalaisiakin sekoilemassa, ja kun Gondor on tässä allegoriassa lähinnä Roomaa, niin ehkä keltit ovatkin sitten läsnä lähinnä druedainin hahmossa... mutta nyt menen asioiden edelle).
Joka tapauksessa rohirrim on nuori ja vielä elinvoimainen kansa. Heidän kaltaistensa on Keski-Maankin tulevaisuus. Mutta juuri nyt käsillä oleva tilanne ei ole erityisen lupaava, maan johto on ajautumassa sivuraiteelle. Ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan tietysti seuruettamme, jonka tietty varpaillaanolo ratsumiesten kanssa kommunikoitaessa kielii siitä, että tässä "wanha sivistys" on vastakkain jonkin paljon arvaamattomamman ja fyysisemmän kanssa. Kohtaaminen ei ole tasa-arvoinen kumpaankaan suuntaan, ja juuri sen hierarkkiset taustatekijät luovat siihen useammankinlaisia kiinnostavia jännitteitä.
Edoras ja kuninkaankartano Meduseld ovat eräänlaisen palatsivallankaappauksen kynnyksellä, tai oikeammin tämä on pitkälti jo tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa. Kaiken takana on tietysti Sarumanin agentti Gríma Kärmekieli, joka on pelannut omaa peliään ja eskaloittanut tapahtumia herralleen suosiolliseen suuntaan. Théodenin pojan vasta saapuneen kuolinuutisen myötä hovin sisäiset konfliktit ovat kärjistyneet, ja kuninkaan sisarenpoika Eomer ja -tytär Eowyn ovat ajautuneet epäsuosioon - koskapa ovat rehtejä, periaatteellisia ja skeptisiä Gríman neuvojen suhteen. Kuninkaan itsensä Kärmekieli on ajanut jonkinlaisen fyysiseksi äityneen itsesäälin valtaan, niin että vanha, mutta periaatteessa yhä riuska mies kuvittelee olevansa mihinkään kykenemätön ukko, joka haluaisi vain potea henkilökohtaista auringonlaskuaan rauhassa. Useimmat hovin liepeillä päivystävät hahmot vaikuttavat varsin kiusaantuneilta tilanteesta, mutta kuninkaalle vannotut valat eivät salli asettua avoimesti tämän käskyjä vastaan.
Juuri niin on tietysti Eomer tehnyt lähtiessään örkinmetsästysretkelleen, ja sen seurauksena on hän nyttemmin päätynyt tyrmään. Voimme päätellä, ettei Meduseldin varusväeltä juuri liikene ymmärrystä tällaiselle ratkaisulle - örkkien jahtaaminenhan on tämän possen ydinosaamisaluetta - mutta vaivautunut ja kireä ilmapiiri on toistaiseksi ainoa seuraus.
Tämän keskelle Gandalf ja kumppanit sitten saapuvat kukkoilemaan myyttisine aseineen ja rohanilaisilta "lainattuine" ratsuineen. Nimenomaan Gandalfin edellinen visiitti mestoilla on herättänyt ristiriitaisia tunteita, jotka eivät ehkä ole kokonaan Gríman mädätyksen synnyttämiä, tässä kun puhutaan kansasta, joka suhtautuu hevosiinsa varsin omistushaluisesti eikä muutenkaan diggaa ylimielisestä mestaroinnista. Meduseldin ovella nähdään taas yksi hieno nokittelunäytelmä, kun selvitetään, mitä aseita sisälle saa ottaa ja millä perustein. Gandalf jättäytyy tällä kertaa showsta sivuun ja saakin muilutettua sauvansa sisälle leikkimällä vaihteeksi nöyrää vanhusta.
Seuraavat tapahtumat muistetaan. Gandalf tietää Kärmekielen todelliset bisnekset ja niiden myötä myös sen, kuka täällä hänen vihollisensa on ja miten tämä peli on pelattava. Ei siis pidä haastaa kuningasta, vaan hänen lakeijansa, todistaa tämän toimineen kuningasta vastaan. Mitään paperilla pitäviä todisteita tässä ei tarvita, vaan auktoriteetti ja pari sauvanheilautusta riittävät. Näin Théoden kokee valaistumisen hetken: enhän minä olekaan vielä niin vanha, ihan hyvin tässä voi lähteä vähän sotimaan örkkejä ja Sarumania vastaan ja pitääkin! Valtakunta on hetkessä pelastunut eräänlaiselta velton sivustakatsojan roolilta, joka sille uhkasi eskaloituvassa konfliktissa langeta. (Tähän sitten ne pakolliset spekulaatiot toinen maailmansota -allegorioilla.)
Gandalfin taikatemppu kuvataan konkreettisena pimeydestä valoon -muutoksena: saamattomuus, paikallaan istuminen on pimeyttä, rappiota, vanhenemista, homehtumista, moraalittomuutta. Toiminta, tahdonvoima, kunnia assosioituvat valoon, vaikka edessä olisikin taistelu kuolemaan saakka. Tätä voisi ehkä kutsua eeppiseksi etiikaksi paremman termin puutteessa. Kohtaus on draamallisesti tehokas. Sen jälkeen seuraa käytännön järjestelyjä, tilevaan toimintaan valmistautumista. Gríman annetaan tehdä oma valintansa, addiktin tavoin hän päättää paeta herransa Sarumanin hoteisiin tunnustaen näin avoimesti tämän herruuden. Tyrmästä haettu Eomer palautetaan arvoonsa, Hallavaharja lahjoitetaan virallisesti Gandalfille ja vuorille evakuoitavan kansan johtajuus delegoidaan Sarumanin-vastaisen sotarewtken ajaksi Eowynille.
Niin, Eowyn. TSH:n ainoa todella kiinnostava naishahmo esiintyy tässä luvussa ensimmäistä kertaa, ja samalla saadaan Tolkienin mittapuulla melkoinen annos romantiikkaa. Sitä siis saadaan sen verran, että Eowyn katsoo itseään vanhempaa maskuliinista sankaria, Aragornia, mielenkiinnolla ja tämä vastaa ehkä jonkinlaisella mielenkiinnolla, mutta asiaa ilmeisesti sen kummemmin ajattelematta. Pari jäykkää lausetta vaihdetaan, neito jää katsomaan miehen perään kaihomielisesti. Tämä olisi ritariromantiikankin mittapuulla hienotunteista. Ehkä juuri siksi asetelmassa on jonkinlaista yllättävää koskettavuutta.
Mutta itse en ole koskaan lukeutunut "Eowyn olisi ansainnut Aragornin" -puolueeseen. Nämähän ovat kaksi ihmistä aivan erilaisista kokemusmaailmoista ja sitä paitsi suhteellisestikin katsoen dramaattisesti eri-ikäisiä. Eowyn on ilman muuta suosikkihahmojani koko teoksessa, ja vaikka toivoton rakkaus Aragorniin täydentääkin hahmoa sinänsä onnistuneesti, on Tolkienin parhaita henkilösuhteisiin liittyviä oivalluksia se, että tuo rakkaus jää toivottomaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti