Ei ole sattumaa, että TSH:n toinen luku on antanut nimensä tälle blogille; vaikka sen otsikko toki hassunhauskasti viittaa teokseen eräänlaisena kirjallisena "menneisyyden varjona" omassa lukuhistoriassani, on se myös kiistatta koko opuksen tärkeimpiä osioita, tärkeinkin jos näkökulma halutaan pitää siinä, kuinka tällaista isoa tarinaa lähdetään kehittelemään. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, Sormusten herran avausluku on sekä tarinan kronologiassa että sen kirjoittamisen historiassa aika irrallaan kaikesta myöhemmin tulevasta, vaikka sitä hyvin pohjustaakin. Se on pitkälti johdanto. Toisaalta, niin on tämä toinen lukukin. Otetaan puolihyvä analogia metallimusiikin maailmasta: Odotettu juhla on semmoinen seesteinen akustinen intro, jota sitten seuraa dramaattinen ja synkkä bändi-intro ennen laulajan tulemista kehiin.
Kakkosluvussa kurotaan ensin nopeasti umpeen 17 vuotta Bilbon synttäribileiden ja tarinan varsinaisen alun välillä. Kerrotaan siitä, miten Repunpään isännäksi päätyneestä Frodosta kasvaa "paikallinen hahmo", joidenkin kunnioittama, monien oudoksuma. Esitellään Sam Gamgi, tuo kirkasotsainen nuorimies, josta tulee Frodon sidekick. Hän joutuu kapakassa tappelemaan Frodon maineen puolesta. Suusanallisesti toki vain, on vaikea kuvitella, että tolkienilaisessa dokauskäsityksessä kapakassa alkaisivat nyrkit heilua. Joka tapauksessa Frodoa pidetään omituisena haihattelijana, joka käy istumassa iltaa haltioiden kanssa.
Frodon asema omassa yhteisössään siinä vaiheessa, kun todella alkaa tapahtua, on aika kiinnostava juttu. Hän on selvästi outsider, mutta kuitenkin menestyvä ja ihan hyvällä itsetunnollakin varustettu sellainen. Tulee mietittyä, löytyisikö tällaiselle hahmolle jonkinlaisia analogioita Tolkienin nuoruuden ajan Englannista, jossa luokkayhteiskunta oli vähintäänkin voimissaan. Aivan varmasti löytyy. Sukutausta tai taloudelliset pelimerkit tuovat tietyn aseman, mutta jäykässä yhteiskuntamallissa olisi lisäksi osattava toimia aseman edellyttämällä tavalla. Frodoa se ei tunnu edes kiinnostavan.
Kun hänellä vielä on ympärillään nuorempia jäbiä, jotka muodostavat klassisen possen tai fanikerhon, on hänessä jopa jonkinlaisen kiltin jengipäällikön tai hiljaisen kapinallisen piirteitä. Mutta tämä sosiaalisten normien rikkominen ei ehdi yhteisön sisällä eskaloitua kummoisestikaan ennen kuin alkaa tapahtua aivan muuta.
Eli siis vuosia omilla reissuillaan luuhannut Gandalf palaa mestoille - ja hänellä on nyt vähän uutta tietoa sormuksesta, jonka Frodo taannoin sai haltuunsa. TSH:n alkuvaiheiden jännittävin jakso jo pienenä pentuna oli se pitkä keskustelu, jossa Gandalf selittää Frodolle, mikä tuo sormus oikeastaan on. Huikea kohtaus, joka ei nyt luettuna ole menettänyt tehoaan lainkaan. Siinä on mahtavia draamallisia huippuja, tärkeimpänä sormuksen heittäminen tuleen, jolloin siihen riimukirjailtu klassinen säepari tulee näkyviin. Klonkun tarinan purkaminen on myös ihan 5/5 kamaa.
Samoin kuka tahansa trillerikirjailija saisi olla kateellinen siitä, miten Tolkien aivan hienovaraisesti vihjailee koko pitkän keskustelun ajan, että pihalla nurmikkoa leikkava Sam ehkä mahdollisesti saattaa myös salakuunnella - ja sitten asiaa ehkä koko ajan tuumaillut Gandalf nostaa tämän suunnilleen korvista sisälle ja puolipakottaa Frodon matkakumppaniksi tämän tajuttua, että ainoa ratkaisu nyt vaan on lähteä Konnusta menemään ennen kuin siat ovat niin sanotusti oven takana.
Pitkän taustoituksen jälkeen se, mitä seuraavien aika monen sadan sivun mittaan hommaillaan, paalutetaan hyvinkin nopeasti. Draaman lakien mukaan on toki itsestään selvää, että Konnusta ollaan painumassa helvettiin. Melkein kirjaimellisesti, koska jo kakkosluvun perusteella tiedämme, että tavoitteena on sormuksen heittäminen Tuomiorotkoon.
Koko pitkän tarinan lopputulema on tässä jo kerrottu. Mutta sitähän neitseellinen lukija ei voisi tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti