Odotettu juhla

"Kun Repunpään herra Bilbo Reppuli ilmoitti, että hän piakkoin viettäisi yhdettätoistakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä suurin ja arvokkain juhlamenoin, alkoi Hobittilassa puhe ja kohu."

Näin alkaa yksi kaikkien aikojen suurimmista eepoksista - tai sen suomennos, joka puolestaan on ansaitusti kaikkien aikojen arvostetuimpia klassikkokäännöksiä suomeksi. Nykyäänhän puhutaan paljon siitä, miten kirjoja brändätessä ihan silkka avausvirkekin on hirveän tärkeä. En tiedä, toimiiko Sormusten herran aloitus tästä näkökulmasta. Viittaahan se kiinnostavan kuuloisiin hahmoihin ja tapahtumiin, mutta "yhdettätoistakymmenettäensimmäistä" kuulostaa ajatusvirheeltä, kun puheena oleva luku on 111. Eikö pitäisi sanoa "yhdettätoistakymmenettä ja ensimmäistä"?

No, mussutus sikseen, lukija tietää yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka yhdentekevä ensimmäisen virkkeen kieliasu TSH:n kannalta on. Ei se ainakaan pysäyttänyt lukemista silloin back in the day, eikä pysäyttänyt nytkään. Laajemmin ajatellen on kuitenkin kiinnostavaa, kuinka "väärin" TSH alkaa verrattuna kaikkiin niihin viime vuosikymmenten hittifantasiasaagoihin, joiden yleisesti tiedetään ottaneen kaikki vaikutteensa Tolkienilta.

Niin, eli siis Tolkien on hidas jaarittelija, siinä missä megaleffojen aikakauden fantastikot menevät suoraan asiaan?

Ei, vaan päinvastoin. Lähes kaikissa lukemissani ameriikanmaan läskifantasioissa on lähdetty liikkeelle todella kankeasti. Kryptistä johdantoa seuraa tooodella laiskanpulskea avausluku, jossa jokainen tuulessa haviseva lehtipuukin kuvataan fotorealistisella tarkkuudella. Usein on ollut vaikea nähdä tällaisille ratkaisuille mitään muuta motiivia kuin sivumäärän kasvattaminen.

Sormusten herran avausluku, Odotettu juhla, yllättääkin kaikkien näiden vuosien jälkeen eniten sillä, miten nopeasti Tolkien menee asiaan. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa käy ilmi, että Bilbo Reppuli on vanha, omituinen, ristiriitainen, mahdollisesti rikas ja aikanaan seikkailulla käynyt hahmo. Käy vielä ilmi sekin, että hän elää yhteisössä, jossa tällaista katsellaan vähän kulmien alta. Introa seuraa parin sivun dialogijakso, jossa Ukko Gamgi puolustelee Bilboa parille erilaisuuskriittiselle majatalovieraalle. Frodon perhetausta käy ohimennen ilmi, vanhemmat hukkuneet (erityisen kiinnostavaa, koska "veneillä pelaaminen" on luonnotonta hommailua), hobittien yleinen nurkkakuntaisuus ja juoruiluhalukkuus tuodaan muutamin pikaisin kynänvedoin esiin.

Tolkien ei selittele hobitteja, Kontua, kääpiöitä tai Gandalfia mitenkään. Oletus kai on, että aiemmin julkaistu Hobitti on lukijalle tuttu. Vähemmistö lukijoista kai kuitenkaan on törmännyt siihen ennen TSH:ta. Itse en ainakaan. Toisaalta en muista aikoinaan hämmentyneeni siitä, että heti ensi kappaleesta tykitellään silmille vierasta nimistöä ja tarina-ainesta. Luulen, että nykypäivän kirjailijat pelkäävät liikaa tällaista lukijan hämmentämistä, aliarvioivat yleisönsä. Heti ensi sivuilla naamalle iskevä vieraus on tärkeä osa sitä kuuluisaa sense of wonderia.

Periaatteessa TSH:n ensimmäisessä luvussa enimmäkseen juoruillaan, juodaan viinaa ja ihastellaan ilotulituksia, mutta hommassa on paljon enemmän todellisen fantasian väkevyyttä kuin kymmenessä ryppyotsaisessa apokalypsieepoksessa yhteensä. Tämä johtuu juurikin siitä, ettei Tolkien hirveästi tykkää selitellä. Itse mahtisormus on heti ensimmäisen luvun keskiössä, kun sen draamallisessa huippukohdassa Bilbo katoaa omista synttäribileistään työntämällä sormuksen lapaseen. Tässä vaiheessa ei neitseellinen lukija tiedä vielä vittujakaan siitä, mikä moinen sormus edes on. Juuri sen takia tilanne kutkuttaa ja herättää kiinnostuksen lukea lisää.

Liiemmin ei selitellä seuraavaakaan kohtausta, jossa lopullista näyttämöltä poistumistaan valmisteleva Bilbo epäröi Repunpään olohuoneessa, jättäisikö sittenkään sormusta Frodolle. Gandalf tulee paikalle varmistamaan suunnitelmansa toteutumisen, mutta tilanne uhkaa eskaloitua ilmiriidaksi. Mainittu neitseellinen lukija ei tässäkään kohtaa tajunne lainkaan, mistä on kysymys, mutta mielenkiinto kasvaa edelleen.

Gandalf voittaa henkien taistelun, Bilbo jättää sormuksen Repunpäähän ja lähtee kääpiö-hangaroundien kanssa reissun päälle. Klassinen syksyisen lähtemisen hetki, verrattavissa korkeintaan Nuuskamuikkusen vuosittaiseen exitiin; jo tässä varhaisessa vaiheessa esitellään myös yksi TSH:n klassisimmista lauluista, "Tie vain jatkuu jatkumistaan". Kukapa ei sen luettuaan haluaisi itsekin poistua elämästään takavasemmalle, tai minne tahansa, missä on vuoria.

Luku jatkuu vielä sen verran, että syntymäpäiväjuhlien raunioille jäänyt Frodo saa heitellä ovista ja ikkunoista uteliaita hobittinaapureita pihalle ja kuulla arvoituksellista mutinaa Gandalfilta, joka sitten lähtee hänkin vuosiksi pois. Odotettu juhla onkin ajallisesti täysin irrallaan TSH:n myöhemmistä luvuista, ja siitä näkyy, että se on kirjoitettu paljon aiemmin. Kepeän satiirinen brittiläisen maaseudun kuvaus on vielä vahvana taustatekijänä, mutta luku toki pelaa kokonaisjuonen pussiin. Informaatiota tulee ovista ja ikkunoista. Suuri osa siitä aukeaa lukijalle vasta myöhemmin.

On kuitenkin vaikea keksiä, miten fantasiaeepoksen voisi aloittaa tätä paremmin. Ei jaanailua eikä jahkailua, vaan sirkustemppuja, mysteerejä ja muutama helvetin hauska kommentti. Suosikkiläppäni tässä luvussa: Bilbon kadottua kakkoseksi jäänyt perijäehdokas, Lobelia Säkinheimo-Reppuli, tylyttää Frodoa: "Jonakin päivänä sinä vielä kadut tätä, nuori herra! Miksi et sinäkin lähtenyt? Sinä et kuulu tänne, et ole Reppuli - sinä - sinä olet Rankkibuk!"

"Kuulitko, Merri? Tuota voi pitää loukkauksena", Frodo sanoi sulkiessaan oven Lobelian nenän edestä.

"Kohteliaisuus se on", sanoi Merri Rankkibuk, "ja sen vuoksi tietenkin valhe."