Galadrielin peili

Tässä lyhyehkössä luvussa saavutaan Lórienin ytimeen, Caras Galadhonin puukaupunkiin, ja koetaan se, mikä tänne ollaan tultu kokemaan. Otsikkokin vihjaa, että luvun varsinainen päähenkilö on haltiavaltiatar Galadriel, joka mieheensä Celeborniin verrattaessa tuntuu kahdesta tasa-arvoisesta hallitsijasta tasa-arvoisemmalta. Tämäkin liittyy tietysti hänen taustaansa Kuolemattomilla mailla. Hallitsijaparin roolijako tuntuu heidän kohdatessaan Saattueen olevan se, että Celeborn on skeptisempi ja  varautuneempi, kun taas Galadriel sekä tietää enemmän että ymmärtää enemmän. Vahvoja naisia TSH:sta etsivät voinevat kääntyä aivan ensiksi Galadrielin puoleen: vahvempaa tuskin löytyy, ja vahvuus tarkoittaa tässä tietysti myös valtaa, jonka kumppanina näissä yhteyksissä käy toki syvä viisaus.

Caras Galadhon ei tunnu todelliselta elävältä kaupungilta, vaan eräänlaiselta reservaatin ja muinaismuistokohteen yhdistelmältä. Tietysti siellä on puiden ja moniväristen valojen ohella laulua, joka valui rinteitä alas niin kuin leuto sade putoaa lehdille. Yllättävänkin moderni kuva Tolkienilta, muotonsa puolesta siis! Muutamaa vartijahaltiaa lukuun ottamatta ei nähdä juuri ketään saavuttaessa tämän  valtakunnan keskukseen. Galadriel ja Celeborn pitävät hovia tietysti korkeimmassa puussa. Sinne kiivetään loputtomia tikkaita pitkin. Jostain syystä mieleeni tulee tässä kohtaa muuan lausuma, joka on alun perin peräisin erään tuttavan enolta tai sedältä. Tällä oli tapana sanoa: "Maalaisliittolaiset istuvat puussa, ja heillä kaikilla on käpy suussa." No, ei oikeastaan liity, sillä tosielämän maalaisliittolaiset eivät pidä puista, ja useimmat haltiat olisivat varmasti puoluekannaltaan vihreiden oikeistosiipeä.

Ensiksi Galadrielin ja Celebornin kanssa tulee puheeksi Gandalfin kohtalo. Se on uutinen Caras Galadhonissakin, sillä vaikka Galadriel näyttää pystyvän seuraamaan itseään kiinnostavien henkilöiden toimia välimatkan päästäkin, on Gandalf poikkeus tähän sääntöön. Uutinen on tietysti mitä huonoin, ja tieto balrogin hereilläolosta innostaa Celebornin kevyeen kääpiöennakkoluulon puuskaan. Galadriel silottelee tilanteen ja imartelee Gimliä puhumalla Khazad-dûmista runollisesti ja kääpiökielistä nimistöä käyttäen. Gimli on heti rakastumisen partaalle asti myyty.

Tästä yksittäisestä kohtauksesta taitaa välillisesti alkaa myös Gimlin ja Legolasin välinen, fanfic-nikkareita sittemmin loputtomiin innostanut yllättävä ystävyys. Saattueen Lórienissa viettämänä aikana Legolas pyörii enimmäkseen haltiaporukoissa, mutta Gimli pyörii mukana. Mitä ilmeisimmin juuri Galadrielin diplomaatinlahjat ovat tässä murtaneet jään.

Palataksemme vielä ensikohtaamiseen hallitsijaparin kanssa, sen mieleenpainuvinta antia on tietenkin Galadrielin suorittama eräänlainen valheenpaljastuskoe, kun tämä vangitsee vuorollaan itse kunkin katseellaan kyseenalaisia motiiveja tutkistellen. Hän ei etsi pahuutta, vaan heikkoutta - otollisuutta langeta kiusaukseen jättää tehtävä kesken tai vaihtaa epäkiitollinen osansa toiseen, parempaan. Kullekin Saattueen jäsenelle on ollut tarjolla yksityinen tämän mahdollistava skenaario. Jälkeenpäin he yrittävät udella toistensa kokemuksista, mutta ainoat vähänkin enemmän niitä avaavat ovat Sam ja Boromir. Samille on tarjottu puutarhapalstaa Konnusta, hänen yksityistä paratiisiaan, Boromirille taas mitä ilmeisimmin valtafantasioita, unelmia Suuresta Gondorista.

Myöhempien tapahtumien valossa voimme kuvitella Galadrielin nähneen tässä vaiheessa vähintäänkin selkeinä mahdollisuuksina paljon sittemmin tapahtunutta. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan näytä olevan jyvien erotteleminen akanoista, vaan eräänlainen mentaalivalmennus. Tämä teema jatkuu sitten luvun toisessa merkittävässä kohtauksessa, joka sen jo päättääkin: epämääräisen Lórienissa vietetyn ajan jälkeen Frodo ja Sam pääsevät katsomaan Galadrielin peiliin.

Kohtauksen johdannossa hobitit kuljeskelevat kaksin illanhämärässä, puhuvat haltioista ja Gandalfista ja siitä, miten kohta pitäisi kai jatkaa matkaa. Taikuudestakin puhutaan: Sam pohtii suhdettaan tähän käsitteeseen rinnastaen Gandalfin ilotulitukset ja Lórienin ei-niin-ilmeisen taikuuden, viitaten mielenkiintoisella tavalla siihen, miten galadhrim tuntuvat kuuluvan tähän maahan siinä kuin hobitit Kontuun tai paremminkin. Haltiat ovat ikään kuin yhtä maan kanssa. Aggressiivisesta blut und boden -retoriikasta tässä poiketaan kuitenkin siinä, että haltioiden sidos maahansa on enemmänkin negatiivista lajia - heitä ei voi olla ilman tätä maata, ja vaikka he voivat sitä puolustaa, he eivät toisaalta voi menestyä muualla, heidät olisi silloin ikään kuin kiskottu juuriltaan. Mielenkiintoisella tavalla muuten jopa yli-ihmismäiset haltiat rinnastuvat luonto- ja kotipaikkasuhteessaan eläin- tai jopa kasvikuntaan. Lórienin haltioihin tämä tuntuu pätevän selvemmin kuin muihin.

Heidän suhteensa maahansa on kuitenkin taikuutta, vaikkakaan ei silmänkääntötemppuja. Ja taikuushan tulee Galadrielistä ja hänen kauttaan Valinorista. Valtiatar keskeyttää Frodon ja Samin keskustelun ja näyttäytyy ensimmäistä kertaa sitten Saattueen saapumisen. Hän on selvästi kuullut tai kuunnellut hobittien sananvaihtoa ja aikoo nyt näyttää haltiataikuutta.

Galadrielin peili on idylliseen notkelmaan sijoitettu hopea-astia, joka (Galadrielin täytettyä sen vedellä) näyttää siihen katsovalle väläyksiä epälineaariseksi muuttuvasta ajasta: kohtauksia, jotka Galadrielin kertoman mukaan voivat olla mennyttä tai tulevaa, mutta eivät välttämättä todellista kumpaakaan, mahdollisuuksia vain. Homman catch-22 on tietysti siinä, että peilistä nähty skenaario saattaa muuttua todeksi nimenomaan, jos katsoja toimii näkemänsä ajamana. Ja tällä kertaa nähty voi edustaa myös painajaisskenaariota, kuten saa huomata Sam, jolle näytetään otteita Konnun industrialisaatiosta ja oma isäukko kanniskelemassa omaisuuttaan tiellä, kotinsa menettäneenä. Vaikka Galadriel selittää Peilin toimintaperiaatteen päällisin puolin, ei kerran näytettyä kuvaa tietenkään saa mielestä pyyhittyä, joten Sam asetetaan tässä klassisen uskollisuusdilemman eteen. Samille maailman tylyys ja arvaamattomuus paljastuu kappale kerrallaan, mutta hän ei tietenkään horju, tässäkään.

Frodo näkee tietysti, lopulta, Silmän. Hänen kohdallaan kaikki tällaiset yliaistimisen tiet tuntuvat vievän samaan pisteeseen. Galadriel on tiennyt tämän jo ennalta ja siksi kai johdattanutkin hobitit katsomaan Peiliin. Hänen tarkoituksensa vaikuttaa olevan uskon valaminen säikäyttämisen kautta. Hän paljastaa oman sormuksensa, yhden Kolmesta - ja saa Frodolta tarjouksen ottaa Suurinkin haltuunsa - kuinkahan mones "kova tyyppi" hyvien puolelta, jolle tätä taakkaa on jo koetettu sälyttää? Galadriel perustelee mielestäni havainnollisimmin, miksi näin ei voida menetellä, mitä sellaisesta seuraisi.

Hänestä tulisi kaunis ja kauhea kuningatar, ei musta vaan musta ja valkoinen, yö ja aamu, meri ja aurinko ja lumi yhtä aikaa. Hän aloittaisi hyvin aikomuksin, mutta päätyisi ihanaksi hirmuvaltiaaksi. Kaikki rakastavat minua ja joutuvat epätoivoon minun tähteni! 

Romantillinen skenaario! Galadrielin kuvaama ambivalentti tyrannihahmo olisi äärimmäisen kiinnostava fantasiaeepoksen henkilögalleriassa. Mutta Tolkien ei ole tunnemyrskyjen ihannoija. Hänen Galadrielinsa väistää kiusauksen ja tyytyy omaan vähenemiseensä, edessä odottavaan pakoon Länteen, kävi miten kävi.

Lórien-jakson puhdasta juonellista merkitystä syvempi on sen merkitys teoksen mentaalisen alkuosan vihoviimeisenä etappina, viimeisenä aidosti turvallisena turvapaikkana, Frodon kannalta viimeisenä briiffauksena homman luonteesta ennen omilleen joutumista. Viimeisenä tilanteena, jossa hän edes hetkellisesti kuvittelee, että joku voisi ottaa häneltä hänen taakkansa. Viimeisenä tilanteena, jossa hän edes hetkellisesti haluaakaan sitä.