Balinin haudalla vietetyn hiljaisen hetken jälkeen Saattue alkaa luonnollisesti etsiä vihjeitä kääpiöylimyksen ja tämän väen kohtalosta. Hautahuoneen ovilta löytyvät kaukaisen taistelun jäljet kertovat omaa kieltään, mutta karun tarinan yksityiskohdat paljastuvat, kun sivuhuoneesta löytyy kirjan, Balinin väen kronikan, puoliksi tuhotut jäänteet. Lyhyessä kohtauksessa Gandalf lukee säilyneet tekstikatkelmat ääneen, ja niiden kuvaamat tapahtumathan ovat hyytäviä. Örkit riivaavat siirtokuntaa, ja kääpiöiden Veden valvojaksi nimittämä kraken on jo padonnut Länsiportin edustan. Balin kuolee piilosta ammuttuun nuoleen jo ennen valtakuntansa lopullista tuhoa, jota historioitsija Ori on dokumentoinut viimeiseen karmivaan ne tulevat -raapustukseen asti.
Skenaario on klassinen: eristynyt siirtokunta yksinäisessä paikassa, vihamielisten voimien armoilla. Morian historian ja kääpiöille myyttisen merkityksen painolasti alleviivaa tarinaa kehystävää varman tuhon atmosfääriä. Kuvaan kuuluu vuosia myöhemmin paikalle saapuva seurue, jonka osuus ei tietenkään rajoitu murhenäytelmän seuraamiseen imperfektissä. Tuskin kronikka on saatu luettua, ja siitä maantieteellisiä suuntaviivoja saanut Gandalf usutettua seurueen taas liikkeelle, kun mahtava kumina - ikään kuin valtavat kädet olisivat käyttäneet itse Morian luolia suurena rumpuna - aktualisoi vaaran taas nykyhetkeen. Balinin porukan tapaan Saattuekin on jäämässä örkkien - ja tietysti vielä pahempien asioiden - loukkuun.
Gandalfin pikainen tiedustelu kertoo, että "vielä pahempiin asioihin" kuuluu ainakin isoja uruk-örkkejä sekä luolapeikko tai useampi. Historiakammion itäisen oven takana ei tunnu kuitenkaan olevan vielä vihollisia. Suinpäisen pakenemisen sijaan seurue päättää voittaa aikaa viivyttämällä vihollista parhaansa mukaan: tämä tarkoittaa TSH:n ensimmäistä kunnon aseellista taistelua, joka on luonteeltaan hyvin erilainen kuin metafyysisen sävyiset kohtaamiset sormusaaveiden kanssa.
Tässä yhteenotossa kunnostautuvat niin luolapeikkoa Piikillään haavoittava Frodo kuin ensimmäisen örkkinsä surmaava Sam. Maalaisjätkien muodonmuutosta päteviksi miekkatappelijoiksi Tolkien analysoi huvittavan vähän, eikä örkin tappamista oikein tunnuta laskevan ainakaan sellaiseksi tappotyöksi, joka aiheuttaisi moraalista pohdintaa. Itse asiassa örkit tuodaan konkreettisina elementteinä tarinaan ihan tuosta noin vaan, eikä ensi alkuun kerrota näistä olioista paljon mitään - ulkonäön osaltakin kuvataan vain luolapeikkoa ja suurta örkkipäällikköä, jonka rooli tarinassa on keihästää Frodo kammion seinää vasten. Tilanne on tietysti kaoottinen, eikä aikaa kansatieteellisten huomioiden tekemiseen ole. Hobittien suoriutumista ja koko Saattueen taistelumenestystä voi pitää hieman epäuskottavana, mutta tuskin enempää kuin korkealta fantasialta voi legitiimisti odottaa.
Frodonhan muut uskovat kuolleeksi, kun he pakenevat salista ja Aragorn kantaa tätä. Hänet on tietysti pelastanut Bilbon mithrilpaita, joka on jo edellisessä luvussa paljastunut mahdollisesti arvokkaammaksi kuin "koko Kontu ja kaikki mitä siellä on". Salaisuus ei paljastu vielä tässä vaiheessa, vaikka Frodon ilmoitus kunnossa olemisestaan yllättääkin muut. Asiaa ei ole aikaa ihmetellä, on paettava alaspäin ja portteja kohti. Gandalf jää vielä hetkeksi puolustamaan kammion ovea, ja selväksi käy, että paikalla on myös magiaosastolla hänelle vertoja vetävä voima: Tolkien rakentaa taitavasti jännitystä kysymyksen "mitä helvettiä siellä oikein on" ympärille.
Tätä asiaa Gandalf pohtii toimintajaksojen välisessä suvantovaiheessa, kun seurue on jättänyt takaa-ajajia riittävästi taakseen voidakseen levähtää hetken. Velho osaa itsekin sanoa vain kohdanneensa tuntemattoman voiman, joka on vastannut hänen sulkuloitsuunsa niin järeällä vastaloitsulla, että lopputuloksena koko historiakammio on romahtanut. Viittaus suoraviivaiseen magialla käytyyn kaksintaisteluun on TSH:ssa poikkeuksellinen: roolipelifantasian tapaista järjestelmällistä ja myös aseeksi käyvää loitsimista ei yleensäkään juuri esiinny Tolkienilla. Tällaisista pienistä sivulauseista on tietysti voitu ammentaa suureen määrään myöhempää fantasiakirjallisuutta.
Pako jatkuu. Muiden vaaraelementtien oheen tulee tuli: alaspäin mentäessä ilma käy yhä kuumemmaksi, ja edessä lepattava valo viittaa irrallaan oleviin liekkeihin. Saavutaan Morian Toiseen saliin, aivan itäporttien tuntumaan. Siellä on kääpiöiden vanha puolustusrakennelma, pohjaton kuilu, jonka yli pääsee vain kapeaa, kaiteetonta siltaa pitkin. Mutta tämän kuilun ohella salin lattiaan on avautunut halkeama, josta syvyyksien tuli leiskuaa. Omituista kyllä, tässä tapauksessa tuli tulee Saattueen avuksi lyödessään seinämän heidän ja taas kannoille ehättäneiden örkkien väliin. Mutta se ei tietenkään pysäytä balrogia, sillä sehän se takaa-ajajia johtaa.
Mikä sitten on balrog, siitä ei neitseellisellä lukijalla voi olla aavistustakaan, mutta tässä tapauksessa Tolkienin hirviökuvaus on visuaalisuudessaan ensiluokkaista: varjomainen, vain suunnilleen ihmisen muotoinen hahmo, jonka harja leimahtaa liekkeihin ja joka kantaa toisessa kädessään monisiimaista piiskaa, toisessa liekehtivää miekkaa. Balrogin assosioiminen kahteen peruselementtiin, tuleen ja pimeyteen, toimii erinomaisesti: kiitettävän linjakasta pääväreillä maalaamista ja unohtumaton kohtaus jo lapsuudessa.
Balrog on kyllä vähintään myyteistä tuttu tyyppi niin Legolasille, Gimlille kuin Gandalfillekin. Järkytyksenä sen kohtaaminen tulee viime mainitullekin, ja tässä vaiheessa, ensimmäistä ja ehkä ainoaakin kertaa tarinassa, jo valmiiksi uupuneen velhon taistelutahto tuntuu olevan romahtaa.
Niin ei tietenkään käy. Muun seurueen paetessa vastentahtoisesti edeltä asettuu Gandalf sillalle balrogia vastaan, ja käydään eeppinen tahtojen, taikuuden ja myyttisten voimien taistelu, joka huipentuu varsin konkreettisesti sillan hajoamiseen ja kummankin osapuolen syöksymiseen syvyyksiin. Gandalfin viimeisiksi sanoiksi seuralaisilleen jää klassinen huudahdus: Paetkaa, hullut!
Yhtenä toimintajaksona tarkasteltaessa pätkä Mazarbulin kammiosta kääpiökaupungin porteille on Tolkienin mittapuulla pitkä, mutta Gandalfin ja balrogin taistelu taas kunnioitettavan kompakti ja juuri siksi niin intensiivinen ja vahva kohtaus. Vain muutama mahtipontinen repliikki lausutaan, ne sitäkin klassisempia jokainen. Nähtävästi yksi tarinan hyvän puolen pääpelureista on pelattu siitä ulos jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa, ilman että mikään aiemmin koettu olisi antanut ymmärtää Tolkienin harrastavan tällaista strategiaa. Gandalfia on joka tapauksessa ollut helppo kuvitella astetta kuolemattomammaksi kuin vaikkapa pari ihmepelastumista jo kokenut Frodo.
Tämä heijastuu tietysti myös Saattueen muiden jäsenten reaktioissa, joissa järkytys, suru ja viha kietoutuvat toisiinsa. Itäporttia vartioivat örkit raivataan tieltä silkan vihan voimalla, samalla seurueen jäsenet itkevät vielä paetessaan. Kun he ovat päässeet lopullisesti turvaan avoimen taivaan alle, on aika antaa valta lähes väkivaltaiselle surulle. Yksi teoksen tehokkaimmista toimintajaksoista on takana, eräs ratkaiseva murroskohta saavutettu. Tarinan dynamiikan mukaisesti seuraavaksi on vuorossa seesteisempi turvapaikkajakso, johon silti kietoutuu niin menneisyyden reflektointia kuin tulevaisuuden pähkäilyäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti