Saattue hajoaa

No niin, trilogian ensimmäisen osan viimeinen luku. Sitä paitsi jo otsikkonsa puolesta yksi klassisimmista: kuinkahan usein tätä "Saattue hajoaa" -läppää on tullut käytettyä esimerkiksi sellaisissa yhteyksissä kuin seurueen disintegroituessa kesken baari-iltaa? Luku oli kyllä jo aikanaan yksi vahvimmin mieleen painuneista. Tämä johtunee siitä taitavasti rakennetusta dramatiikasta, jonka mukaisesti pitkään pohjustettu tilanne eskaloituu sittenkin yllättäen. Oikeastaan Rivendellistä asti ollaan pohjustettu tätä valintatilannetta: kumpaan suuntaan pitäisi mennä, tai kenen minnekin, ennen kaikkea minne Sormuksen? Länteen vai itään?

Toisaalta on pohjustettu sitäkin lopulta hyvin selväksi osoittautuvaa seikkaa, ettei tämä ainakaan Frodon ja Sormuksen näkökulmasta ole mikään todellinen valintatilanne. Gondoriin meneminen olisi vain epätoivoinen ja/tai mukavuudenhaluinen yritys ostaa aikaa.

Ja sitäkin ollaan pohjustettu, että Frodon ja Sormuksen ohella ongelman keskiössä on Boromir. Pitkin matkaa on vihjailtu, ettei tämä ole missään vaiheessa oikein "ostanut" ajatusta Sormuksen tuhoamisen pakollisuudesta, vaan päin vastoin haaveilee yhä sen käyttämisestä "hyvän", so. oman valtakuntansa puolustamiseen ja lopulta Sauronin sotilaalliseen tuhoamiseen.

Nämä kaikki ovat varsin klassisia asetelmia. Tolkien kääntelee niitä kuitenkin modernin fantasiakirjallisuuden jälkiviisaassa valossa tarkasteltuna aika yllättävin tavoin. Se on vielä klassista, että ratkaisun hetken koittaessa ja Aragornin sälyttäessä päätöksen Frodon harteille, tämä kulkee yksin metsään ja Amon Henin rinteille selvittääkseen ajatuksiaan. Sekin on klassista, että Boromir seuraa häntä ja aloittaa viimeisen vääntönsä jo tutuista aiheista ensin ystävällisesti, kunnes karkaa tämän kimppuun saadakseen Sormuksen itselleen. Helppo tulkinta, jonka Frodokin tekee: Boromir on sortunut Pahuuteen. Mutta asia ei ole tietenkään näin yksioikoinen. Pahuus ei ole yksilössä itsessään, se on Sormuksessa, joka on lumonnut Boromirin. Hän on tosin ainoa Saattueen jäsenistä ainakaan Frodoa itseään lukuun ottamatta, jolle on näin käynyt. Hänessä yhdistyvät ylpeys ja heikkous, jotka Tolkienin tulkinnassa ovat kaikkien ainakin Aragornia vähemmän jalosyntyisten ihmisten kohtalokas ominaisuusyhdistelmä.

Boromirin himonpuuska jää hetkelliseksi, mutta sitä ei saa tietää Frodo, joka pelastautuakseen tältä panee ensimmäistä kertaa aikoihin Sormuksen sormeensa ja pakenee näkymättömänä Amon Henin huipun korkealle istuimelle, Gondorin kuninkaiden suuruudenaikanaan rakennuttamalla selvään ja kauas näkemisen paikalle. Frodon näköä vain sumentaa Sormus, joka ilmeisesti saa hänet näkemään ensisijaisesti Mordoriin joka puolelta marssivat pimeyden armeijat ja itse Barad-Dûrin, jonka voittamattomalle mahdille ei Minas Tirith näytä voivan mitään. Kuitenkin juuri tämä epätoivon sävyttämä havainto saa Frodon tekemään lopullisen ratkaisunsa, yhdistettynä Boromirin hyökkäyksestä syntyneeseen oletukseen, että Sormus tekee pahaa työtään jo Saattueen sisälläkin. On siis lähdettävä itään ja lähdettävä yksin. Lähdettävä kenellekään mitään sanomatta, koska hobittitoverit, kylläkin luottamuksen arvoiset, mutta liian rakkaat vaaraan asetettaviksi, eivät muuten sitä lähtöä sallisi.

Tässä on uhrimarttyyrin logiikkaa, joka Frodon toimia leimaa teoksen alusta loppuun oikeastaan vain yhdellä tunnetulla säröllä. Hän ei ole Sormusta pyytänyt, mutta se on hänelle sälytetty, ja hieman itsesäälisesti hän kokee sitten velvollisuudekseen kantaa tämä taakkansa epätoivoiseltakin vaikuttavaan loppuun asti nimenomaan yksin. Hän on vähän joka käänteessä yrittänyt hankkiutua eroon nimenomaan uskollisimmista matkakumppaneistaan. Nyt, näkymättömänä rantaan palatessaan, hän on jo vähällä onnistuakin.

Tällä välin muu saattue on osaltaan keskustellut erilaisista jatkovaihtoehdoista. Mielenkiintoisena voidaan pitää Aragornin spekulaatioksi jäävää ehdotusta, että Mordoriin jatkaisivat Frodon ohella hän itse, Sam ja Gimli. Minkähänlainen loppuosa tämän ratkaisun toteutuessa oltaisiin kirjoitettu? Siinähän on järkeä, ettei Mordoriin kannata yritä tunkeutua liian isolla porukalla: määräedut jäävät tuollaisessa hankkeessa mitättömiksi verrattuna siihen, että mitä isompi seurue on, sitä varmemmin se herättää huomiota.

No, keskustelu tunnetusti keskeytyy, kun Frodon havaitaan olleen turhan pitkään poissa, ja heti tämän jälkeen synkkämielinen Boromir palaa leiriin ja kertoo hieman siistityn version kohtaamisestaan tämän kanssa. Syntyy yleinen paniikki, ja jengi hajautuu kuka minnekin etsimään Frodoa. Selvimmin tilanteen tasalla on tietysti Sam, joka oli leirissä jo ehtinyt esittää tarkkanäköisen analyysin isäntänsä aivoituksista ja suunnitelmista. Nyt hän ymmärtää olleensa oikeassa akuutimminkin kuin olisi koskaan halunnut, voittaa jätetyksi tulemisen tuskan ja palaa venerantaan juuri, kun näkymätön Frodo on lähtemässä melomaan omaa, synkkää tietään.

Yhden huonolla maailmantiedolla varustetun hobitin sijaan epätoivoiselle matkalle lähtee siis kaksi, joista Sam on sentään käytännöllisempi. Pelimies ei löisi vetoa tällaisen hankkeen puolesta, mutta eipä tämä peliä olekaan, pelissä on sentään aina voiton mahdollisuus.

Joka tapauksessa teoksen ensimmäistä osaa aina Konnusta lähdöstä asti leimannut dynamiikka hajotetaan tässä. Aiemmin matkalla on ollut seurue, joka on tosin laajentunut ensin Briissä ja sitten Rivendellissä (ja taas supistunut Moriassa). Tästä eteenpäin ei ole enää seurueita, vaan kahden, kolmen hengen ryhmiä kuka missäkin suunnassa. Tämän kaltainen asetelman hajottaminen on siitä modernin fantasian jälkiviisaasta näkökulmasta syvästi epäkonservatiivista, mutta Tolkien onkin tietysti kartoittanut pitkälti tutkimatonta maastoa. Se, miten hän nykyään itsestäänselvältä tuntuvan näkökulmakerronnan sijaan kuvaa teoksen jälkimmäisissä osissa jääräpäisesti ensin yhtä näkökulmaa lukukaupalla ja vasta sitten toista, on tietysti vielä shokeeraavampaa taistelua nykylukijan intuitiota vastaan. Eikä konventionaalinen eepikko kai olisi koskaan pistänyt teoksensa asetelmia uusiksi juuri tällä tapaa. Ristiriitojen rakentaminen seurueen sisälle on perussettiä, seurueen hajottaminenkin vielä suhteellisen normaalia, mutta tässä on kyse koko kertomuksen asettamisesta uuteen nollapisteeseen. Lukijaa ollaan koko ajan kuljetettu syvemmälle tietymättömyyteen, mutta nyt hän on täysin paljaan pöydän ääressä. Tuntematta teosta etukäteen ei ole mahdollista aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Jos asiaa ajattelee siitä näkökulmasta, että alunperin kolmena niteenä julkaistun teoksen ensimmäinen osa päättyy Samin ja Frodon soutaessa virran yli kohtaloonsa, ja seuraavaa on saanut odottaa kenties kauankin, tuntuu ratkaisu vielä radikaalimmalta. Se ei oikeastaan ole edes perinteinen cliffhanger - tässä lukijaa ei jätetä roikkumaan jonkun hahmon mukana kallionreunasta, vaan ihan kokonaan tyhjän päälle.

Turha sanoakaan, että arvostan tällaista syvästi.