Suuri Virta on taas näitä TSH:n klassisia, välttämättömiä välilukuja, joissa siirrytään paikasta toiseen. Mutta koska tilanne on vähitellen alkamassa eskaloitua, tässä päästään lopussa ihan suoraan toimintaankin. Tunnelman kannalta keskeistä on ratkaiseva mentaalinen siirtymä Lórienin suomasta turvasta tietymättömille vesille. Varsinkin Frodon ja Samin osalta voi myös todeta, ettei mitään todellista turvaa ennen heidän tarinansa päätepistettä enää olekaan tarjolla.
Luvun alkua leimaa samankaltainen ankeuden tunne kuin Rivendellistä lähdön jälkeen. Toki nyt ollaan erämaan sijaan vesillä, eivätkä sääolosuhteet ole yhtä ankarat. Silti tässäkin tapauksessa joka suhteessa idyllistä turvapaikkaa seuraa taival fyysisestikin ankeassa maastossa, karujen ja kuivettuneiden Ruskeiden Maiden halki. Tämä ankeus on tietysti Vihollisen työtä, vaikka edes Aragorn ei osaa sanoa, mistä on tarkemmin kysymys. Täällä joutsenetkin ovat kuitenkin mustia, ja hobittien kuvitelmat lämpimistä eteläisistä maista lässähtävät jonkinlaiseen välimerellisen lopputalven nihkeyteen.
Idästä puhaltaa kylmä viima, lännessä on soita, jotka ovat Tolkienin maisemanhahmotuksessa aina vahvasti negatiivinen elementti. Boromir pureskelee kynsiään ja tuijottelee Frodoa alleviivatun sormuskiiman vallassa. On vain ajan kysymys, koska ikäviä asioita alkaa tapahtua.
Kaiken lisäksi saattuetta seurataan. Moriasta asti on vihjailtu salavihkaiseen otukseen, joka roikkuu jengin kannassa läpi jos jonkinlaisten vaikeuksien. Sitä ei pysäytä Anduin-virtakaan, ja ellei "neitseellinen lukija" ole vielä seuraajan identiteettiä osannut hahmottaa, tässä vaiheessa se sanotaan suoraan ääneen. Sen päättelee Sam, mutta käy ilmi, että Frodo on pelännyt samaa - ja että Aragornille tämä on jo selvää tietoa. Klonkkuhan se siellä. En muuten muistanutkaan, että Aragorn mainitsee yrittäneensä jo pyydystääkin tyyppiä jokimatkan aikana. Miksihän hän ei sitten ole maininnut asiasta muulle seurueelle mitään? Koska hän ei yleensäkään tykkää puhua asioista, vaan pitää ne mieluummin omana tietonaan?
Nyt Saattue alkaa kuitenkin matkata yöaikaan ja osaa olla varuillaan. Emyn Muilin rinteiden kohotessa molemmin puolin jokea alkaa maisema vaikuttaa yhä pahaenteisemmältä. Mustia lintuparvia kaartelee taivaalla alleviivaamassa toimintaa edeltävää hiljaisuutta. Joukossa kotkakin: monenlaisia voimia on liikkeellä, mutta se ei nyt tunnu huojentavalta.
Sarn Gebirin koskelle tullaan nopeammin kuin oltiin luultu, ja virtaus yllättää veneilijät. Se vie itärantaa kohti, ja sitten alkavat örkkien nuolet viuhua. Latautunut tilanne laukeaa hengenvaaraksi. Frodo saa nuolen jopa hartioidensa väliin; tietysti juuri hän, häntähän suojaa mithril. Melotaan länsirantaa kohti, Saattueen puolustajana toimii nyt Legolas jousineen. Pilvet pimentävät tähtitaivaan, pilvistä erkanee musta hahmo: näin saadaan ensimmäinen kosketus lentäviin nazguleihin, joiden herättämä kauhu ei salohaltiaa hetkauta. Tämä ampuu yhden ratsun yhden Mustan ratsastajan alta. Se ja länsirannalle pääseminen ratkaisevat tämän vaaratilanteen.
Ollaan silti samassa tilanteessa kuin syksyllä Konnussa: avoimena ja alttiina metsästäjille, jotka tietävät saaliin sijainnin. Tällä kertaa ne vain tulevat myös ilmasta. Lórienin ajattomasta ajasta ollaan siirrytty hyvin alleviivatusti ajalliseen aikaan. Tätä alleviivaa myös Samin kuunkierron tarkkailemiseen perustuva huomio ajan oudosta kulumisesta: haltiamaassa meni kuukausi, vaikka siellä luultiin ollun vain muutama päivä. Frodon määritelmän mukaan kyse ei ole perspektiiviharhasta, vaan siitä, että aika todella kuluu Lórienissa hitaammin. Se on eräänlainen light-versio suomalaisen taruston metsänpeitosta. Aikaperspektiivin vääristymisessä on aina vaaransa, vaikka tämä ei olekaan kauhukuva aiheesta.
Seuraava haaste on kantaa veneet länsirantaa pitkin Sarn Gebirin kosken ohi. Boromirin kanssa käydään koko ajan rajanvetoa siitä, mihin yleensäkään ollaan menossa. Aragornin maailmantieto ja gondorilaisjantterin itsevarmuus ovat taas törmätä toisiinsa. Vielä ei kuitenkaan tapahdu sen kummempaa. Veneiden kantotaival löytyy, ja jälleen Lórienin magia mahdollistaa sen hyödyntämisen, kun paatit ovat niin keveitä, että väsyneeltäkin jengiltä niiden roudaaminen onnistuu. Voidaan vetäytyä yöksi levolle.
Aamulla matka jatkuu sitten jokea pitkin Argonathin pylväille, Isilduria ja Anarionia esittäville muinaispatsaille, jotka kaikessa dionyysisessä pauhussaan toivottavat Aragornin tervetulleeksi kuninkuutensa maahan. Kuvaus joenlaskusta valtavien patsaiden välisen rotkon läpi on Tolkienin vaikuttavinta settiä ja jatkuu tunnelmaa muuttaen yhtä tiukkana tultaessa Nen Hithoelin järvisuvantoon, jota reunustavat Amon Lhawin ja Amon Henin kukkulat - keskellä Tol Bandirin, Vaarnavuoren, jyrkkärinteinen saari, jolle muka ei "yhdenkään ihmisen eikä eläimen jalka ole astunut" (linnut, anyone?). Raurosin valtava putous on jo kuulomatkan päässä.
Tässä ratkaisevassa kohdassa on siteerattava suoraan:
Heidän matkansa kymmenes päivä oli mennyt. Erämaa oli takanapäin. He eivät voineet enää jatkaa eteenpäin valitsematta itäisen ja läntisen tien välillä. Tehtävän viimeinen vaihe oli heidän edessään.
Olen tässä blogissa puhunut paljon "neitseellisestä lukijasta" teoreettisena käsitteenä, siis kuvitteellisesta henkilöstä, joka lukee TSH:ta ensimmäistä kertaa. Mutta tämän nimenomaisen kohtauksen muistan yhtenä vahvimmin minuun omalla konkreettisella ensilukemallani, silloin 10-11 -vuotiaana, vaikuttaneista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti