Boromirin lähtö

Tästä alkaa kolmas kirja ja Kaksi tornia: keskeltä toimintaa, johon Sormuksen ritarit päättyi. Saattue hajoaa ja Boromirin lähtö ovat harvinaisen täydellinen vastinpari toisilleen, ja näin kai silta trilogian osasta seuraavaan rakennetaankin, vaikkei Tolkien tietenkään ollut itse kirjoittamassa mitään trilogiaa. Itse asiassa tässä lähdetään liikkeelle niin saumattomasti edellisen luvun lopusta, vain pienen aika- ja perspektiivisiirtymän kautta,  että monen Sormuksen ritarien lukusiirtymänkin välillä on ollut paljon jyrkempi taitekohta. Kahta tornia on aivan turha ajatella itsenäisenä kirjana, kun se alkaa virkkeellä "Aragorn kiiruhti mäkeä ylös". Virke on muodoltaan samankaltainen kuin "Kolossa maan sisällä asui hobitti", mutta tunnelmaltaan melko erilainen.

Neljännessä kappaleessa, ensimmäisen sivun puolimailla, Aragorn kuulee örkkien kiljaisuja ja Boromirin torven. Sen soitto merkitsee gondorilaisen olevan suuressa hädässä. Muiden olinpaikasta Amon Heniltä vastauksia etsinyt Aragorn ei tiedä mitään. Huomioitakoon, että jos kohta Frodo näki näkemisen istuimella istuessaan kaikenlaista, vaikkakin Sormuksen vääristämää, ei Aragorn näe juuri mitään. Tämän voi nähdä kuvastavan pakan leviämistä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Ensimmäistä kertaa teoksen aikana Aragorn on aidosti epätietoinen.

Niinpä hän saapuu Boromirin luoksekin liian myöhään ja löytää tämän örkkinuolten lävistämänä, täpärästi hengissä. Siis juuri sen aikaa, että ehtii lausua seikkailukirjojen kuolettavasti haavoittuneen ratkaisevat repliikit: juuri riittävästi, että käy ilmi sen olevan liian vähän. Toki Boromir myös kuolee juuri, kun ratkaiseva tarkentava kysymys on esitetty, ehtimättä vastata siihen. Hän oli ehtinyt todistaa, miten hobitit vietiin örkkien vankeina pois, mutta ketkä hobitit?

Tolkien ei olisi Tolkien, elleivät Aragorn ja paikalle saapuneet Legolas ja Gimli silti omistaisi kohtalaisen määrän aikaa Boromirin viimeisen leposijan järjestämiseen. Kun maahan hautaaminen ei tule kyseeseen, lasketaan hänet veneessä Anduinin huomaan ja Raurosin putouksiin. Aragorn ja Legolas improvisoivat kylkeen yhden TSH:n parhaista laulurunoista.

Meren suulta, hiekalta, lentäen tulee tuuli Etelän;
se lokkien huutoa tuo ja sen kuulen portilla itkevän.
"Mitä tietoja Etelästä, oi, sinä huokaava tuuli tuot?
Mihin jäänyt on kaunis Boromir? Suru silmiin saa kyynelvuot."
"Sitä turhaan minulta tiedustat - monet luut ovat jääneet ne
meren myrskyisän pimeille rannoille ja rannoille valkeille;
monet Anduinia ovat laskeneet päin merta hyökyvää.
Kysy Pohjatuulelta niistä jotka se minulle lähettää!"
"Oi Boromir! Taatse portin tuon tie johtaa etelään;
meren harmaan ääreltä saavu et lokinhuutojen myötäkään."

Huh huh. Tolkien, Panu Pekkanen ja/tai Legolas olisivat tällaisella friistailauksella aika kovaa kamaa poetry slameissa.

Runohetken jälkeen Aragorn koodaa leiripaikalla Frodon ja Samin lähdön arvoituksen; nyt ainakin tiedetään, kuka on mennyt mihinkin ja kuka missäkin seurassa. Aragorn se tekee myös pikaisen päätöksen seurata Merrin ja Pippinin kaapanneita örkkejä. Viimein puhuu sydämeni selvää kieltä, hän määrittelee, mutta kyseessähän on monisäikeinen linjanvalinta. Frodon pelastustehtävä ei ole monen tekijän työ. Aragorn määrittelee tässä hetkessä itsensä taustatyön tekijäksi, ikään kuin tukijoukkojen pomoksi. Ja hänen ensimmäinen tehtävänsä on siis Merrin ja Pippinin pelastaminen, vaikkei tällä kylmästi ajatellen ole sotakokonaisuuden kannalta kai mitään suurempaa merkitystä, tai sellaista ei ainakaan ole tässä vaiheessa havaittavissa.

Ihminen, haltia ja kääpiö alkavat juosta. Siinä on draamallista tehoa.