TSH ei ole varsinaista taistelufantasiaa, mutta pari isoa ja keskimääräistä huomattavasti vaikuttavampaa isoa taistelukohtausta teoksesta tunnetusti löytyy. Niistä ensimmäinen, Ämyrilinnan ja Helmin syvänteen taistelu, tulee vastaan tässä melko myöhäisessä vaiheessa tarinaa. Vasta nyt tietysti ollaan päästy sellaisille alueillekin, missä isojen "hyvien" ja "pahojen" joukkojen kohtaaminen on maantieteellisesti todennäköistä.
Tolkien menee asiaan suhteellisen nopeasti. Matkalla Rautkymin kahlaamoille kohtaa Théodenin johtama sotajoukko viestintuojan, joka kertoo siellä olleiden joukkojen tulleen lyödyksi hajalle. Länsimannun Erkenbrand on johtamassa kokoon saamiaan miehiä Helmin syvänteeseen, jonne myös kuningas päättää suunnistaa. (Gandalf tosin häipyy tässä vaiheessa Rautapihan suuntaan aavistellen mitä ilmeisimmin jotain siellä tapahtuvaa.)
Ämyrilinna ja Helmin syvänne ovat soveliaan dramaattinen kehys taisteluhommille. Tolkien kuvaa miljöön pikaisesti, mutta elävästi. Mesta on käytännössä luotu last stand -tyyppiseen yhteenottoon, jossa tapellaan, kunnes kaadutaan saappaat jalassa. Ja tappelu on tiedossa hetimiten, sillä Rautapihan sotajoukko on jo rohanilaisten kannoilla. Helmin syvänteessä on puolustusjoukkoja jo valmiiksi, mutta nämä ovat joko veteraaneja tai poikasia. No, nyt tulee ihan varteenotettavia vahvistuksia, mutta rohanilaiset ovat silti alakynnessä. Se kuuluu tietysti kupletin juoneen.
Tajusin muuten juuri, että TSH:n molemmissa klassisimmissa massataisteluissa asetelma on hyvisten last stand, piiritettynä, vahvojen varustusten suojissa, mutta ylivoimaista vihollista vastaan. Ja molemmissa sankarillisen puolustautumisen täytyy riittää vain siihen asti, että odottamattomia vahvistuksia saadaan paikalle.
Mitäpä sanoisi itse taistelun kuvauksesta? Laji on vaikea, ja moni fantasiakirjailija (tai muidenkin genrejen sodankuvaaja) on onnistunut tylsistyttämään minut pahanpäiväisesti tällaisissa jaksoissa. Ei kuitenkaan Tolkien. Hänen taistelukuvauksellaan on monenlaisia ansioita: se rytmittyy dramaattisesti hyvin, on riittävän tiivistä, kuitenkin miekanheilutuksen lisäksi tapahtuu koko ajan kaikenlaista muutakin, ja on myös tilaa pienille hengähdystauoille. Ämyrilinnan taistelun taustana on yö ja ukkosmyräkkä, mikä alleviivaa draamaa hienosti. Samaa eeppisyyttä on joissakin luvun kohokohdissa, kuten Aragornin johtamassa uloshyökkäyksessä, joka on aina tuntunut mielessäni paljon isommalta kohtaukselta kuin sille varatut muutama hassu kappale antavat ymmärtää. Mutta sehän tässä juuri onkin hienoa! Joku modernimpi fantasiakirjailija jauhaisi tuotakin yksittäistä kohtausta sivukaupalla, mikä olisi karmea virhe. Muistaakseni Jacksonin leffassa tehtiinkin juuri näin, eikä sellainen toimi ainakaan minulle edes visuaalisessa muodossa: kyllästyn.
Pelkkää tummaa draamaa taistelun kuvaus ei ole. Tunnettu kevennys on Gimlin ja Legolasin kilpailu tapettujen örkkien määrästä. (Tosin aika mustaa huumoria tämäkin on, ja vähän katkeransynkkää sellaista. Ja tässä on taas yksi esimerkki siitä, että Tolkienilla örkin tappaminen on itsestäänselvyys, ei minkäänlaisen moraalisen ambivalenssin paikka. Mutta aika vaikea hänen luomukseensa olisikin ollut ujuttaa mitään sellaista pohdintaa.) Kilpailun varsinainen merkitys on tietenkin lujittaa kääpiön ja haltian epätodennäköistä ystävyyttä. Ohimennen se tulee myös antaneeksi Legolasista aiempaa selvemmän kuvan toiminnan haltiana, vaikka eipä hahmossa kirjassa kuvattuna muutenkaan erityistä eteerisyyttä ole, ja hyvä niin.
Kun puolustajien asema alkaa käydä todella hankalaksi, on myös aamunkoitto käsillä, mutta Sarumanin joukkojen urukkeja sellainen ei tietenkään periaatteessa haittaa, minkä he selväsanaisesti toteavatkin Aragornille, joka henkensä kaupalla ilmaantuu muurille, ilmeisesti lähinnä vittuilun vuoksi ja vihollisen moraalia lannistaakseen. Kun hän ennustaa aamun tuovan silti sarumanilaisille tuhon, ei takana nähdäkseni voi olla mitään todellista aavistusta siitä, mitä todella on tulossa: Erkenbrandin joukkojen myöhästynyt saapuminen takavasemmalta, mutta jotain vielä yllättävämpääkin: tyhjästä kasvanut metsä syvänteen vallien edustalla.
Tähän uhkaavaan kuvaan on tämä luku hyvä päättää. Taistelu on päättynyt voittoon, mutta Tolkienin tarinankerronnan arvoisella tavalla, jossa sattuma ja vääjäämätön kohtalo ja sinnikkyys ja taito ovat kaikki suuressa roolissa.
Ja sota toki jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti