Lothlórien

Morian tapahtumien ja Gandalfin ilmeiseltä vaikuttavan lopun aiheuttama tunnekuohu jätetään edelliseen lukuun. Seuraavan alussa Aragorn sentään pitää lyhyen puheen teemasta "toivo on ehkä menetetty, mutta onhan sentään kosto". Tosin Saattue ei ole ihan heti kostamassa kenellekään, vaan nyt olisi tarkoitus päästä mahdollisimman kauas örkeistä ennen auringonlaskua. Ei ole siis aikaakaan jäädä suremaan.

Aikaa on sentään viivähtää hetkinen Kheled-zâramin eli Kuvastajan mystisellä lammella, jonka rannalla kohoaa Durinin kivi kääpiöiden muinaisuuden muistona. Tämän kansan pyhimpiä paikkoja siis, mihin nähden Gimli suhtautuu vierailuun sentään varsin maltillisesti. On ehkä paljonpuhuvaa, että hän haluaa katsoa lammen veteen nimenomaan Frodon kanssa. Kheled-zâramhan kuvastaa Sumuvuoret ja taivaan niiden yllä (tai alla) ylösalaisena kuvana, mutta taivaalla loistavat tähdet vuorokaudenajasta riippumatta, eikä katsojaa itseään näy. Se on siis pysäytyskuva Tähtien ajoilta, Durinin ajoilta. Melko jännittävä maaginen elementti, jonka perusideaan taisin havahtua vasta nyt. Keski-Maassa on paljon tällaisia kohteita, joihin on ikään kuin säilötty kappale muinaisaikoja.

Yhteen merkittävään sellaiseen ollaankin matkalla seuraavaksi.

Tullaan Hopeajuovan jääkylmille lähteille, ja nimi Lothlórien mainitaan ensimmäistä kertaa. Aragorn pudottaa taas yhden mystisen viittauksen siihen, miten hänen sydämensä asuu tuossa maassa talvellakin. (Viimeksi se asui kyllä Rivendellissä, mutta voihan sydän kai useammassakin paikassa asua, metafysiikan alueelle kuuluva konsepti kun on. Mutta some-päivittäjänä Aragorn olisi juuri sellainen raivostuttava tapaus, joka kirjoittaisi, että "hyviä juttuja tapahtuu <3 <3 <3 " suostumatta paljastamaan enempää.)

Huomaan myös, että vaikka Aragornin reittisuunnitelma Lothlórieniin menemisen osalta tulee selväksi jo tässä, ei Boromir vielä asetu vastahankaan. Monessa kohtaa gondorilainen tuntuu kyllä muutenkin vähän hitaasti kuulemaansa havahtuvalta, vaikutelmaksi jää, että hän on liian täynnä omia gondorilais-sankarillisia suunnitelmiaan kiinnittääkseen hirveästi huomiota muiden puheisiin.

Seuraavassa kohtauksessa pidetään lepotauko haavoittuneiden Frodon ja Samin hoivaamisen merkeissä, tärkeimpänä sisältönä tietysti Frodon mithril-paidan paljastuminen. Se herättää asiaankuuluvaa ihmetystä, ihailua ja huvittuneisuutta. Gimlin luulisi tavallaan tuntevan jonkinlaista annoskateutta, mutta toisaalta ahneus ei ole ainakaan tämän kääpiön luonteenpiirteitä, vaikka muita kansansa stereotyyppejä monessa asiassa toteuttaakin.

Pimeän tultua merkkejä örkeistä ei edelleenkään näy, mutta sen sijaan saadaan - Frodon tarkentuneiden aistien kautta - lisää vihjeitä siitä toisesta huomaamattomasti tassuttelevasta tyypistä, joka nähtävästi iskostui seurueen kantaan Moriassa ja jatkaa siinä yhä. Osaako neitseellinen lukija tässä vaiheessa jo aavistaa, että kyse on Klonkusta? Tolkien panttaa keskeistä tietoa pistämällä Saattueen muut jäsenet suhtautumaan Frodon kautta tuleviin havaintoihin aika yliolkaisesti. Onhan tässä tietysti muutakin ajateltavaa. Saavutaan Kultaisen metsän laidoille, ja nyt käydään sitten se Aragornin ja Boromirin keskustelu kyseisestä paikasta ja siitä, kannattaako sinne mennä. Nykygondorilaisen käsityksen mukaan Lothlórien on arveluttava paikka, jossa voi joutua oudon lumouksen vangiksi. Semantiikkaa: Boromirin mielestä sieltä ei selviä vahingoittumattomana, Aragorn allekirjoittaisi muotoilun muuttumattomana. Sitä Tolkien ei kirjoita julki, että Boromirille nämä kaksi määritelmää voivat tarkoittaa yhtä ja samaa. Minas Tirithin puolustajat ovat aikojen saatossa jähmettyneet paikoilleen ja tavallaan unohtaneet sen kokonaiskuvan, johon heidän oma puolustusvelvollisuutensa liittyy: siitä on tullut vain sen itsensä toteuttamista, samalla ollaan sulkeuduttu omaan porukkaan ja alettu kyräillä entistä pahemmin kaikkea muuta, mikä on oman vallan ja oman ymmärryksen ulottumattomissa. Paralleeleja tuntemamme maailman historiaan voi taas vetää halutessaan vaikka kuinka paljon.

Boromir taipuu sentään varsin helposti, osoittaa tässäkin toisaalta myös tuttua tahdottomuutta - väittää periaatteen tai muodon vuoksi vastaan, ei edes yritä kilpailla johtajanroolista. Hahmo on alkanut vaikuttaa tällä lukukerralla aiempaa huomattavasti ristiriitaisemmalta.

Kahlataan Nimrodel-joen yli, ja Legolas yltyy esittämään sen myyttiseen taustaan liittyvän balladin haltiakuningas Amrothista ja tämän rakastetusta Nimrodelista, joiden tiet erkanivat kääpiöiden herätettyä Moriassa balrogin ja Lothlórienin monien tuolloisten asukkaiden paetessa Anduinin suiston kautta länteen. Nimrodel katosi vuoristosoliin, Amroth ei saanut lähtevää laivaa viivytettyä mutta ei kestänyt rakkaansa menettämistäkään, vaan hyppäsi mereen ja katosi vuorostaan sinne. Klassinen traaginen lemmenmyytti, mutta sisältää - toki niin ikään mytologisen taustan omaavan, mutta Tolkienin rakkaustragedioille erityisen tyypillisen - vivahteen siihen suuntaan, että he saavat toisensa jollain tapaa kuitenkin. Tällä kertaa niinkin usvaisesti, että etelätuulella lokkien kirkunaa Amrothin satamasta kantautuu aina Nimrodel-joelle asti. Voiko esoteerisempaa hyväilyä enää kuvitella!

Seuraavaksi tavataan sitten ihan konkreettisia haltioita. Lothlórienin reunamille saapunut seurue harkitsee juuri yöpymistä puussa, kun muutama haltiavaltakunnan tiedustelija, yhteiskieltäkin osaava Haldir puhemiehenään, puuttuu tilanteeseen seurattuaan porukan etenemistä jo jonkin aikaa. Tietoja on saatu jo Elrondin taannoisilta lähettiläiltä, joiden korpivaellus ei siis ainakaan tässä suhteessa mennyt hukkaan. Tarjolla olisi turvallinen yö mallorn-puuhun rakennetulla lavalla ja opastusta metsävaltakunnan sydämeen, mutta Gimlin läsnäolo on herättää kohtalokkaat roturistiriidat, jotka Legolasin ja Aragornin painavat sanat saavat kuitenkin väliaikaisesti hillittyä.

Yöllä niitä takaa-ajavia örkkejä sitten kulkee isona porukkana ohi, mutta paikalla on taas muutakin: hiljaiseen toimintaan heräävä Frodo näkee ensimmäistä kertaa Klonkun, tosin vain silmäparina, joka kiipeää puunrunkoa mutta häviää sitten Haldiria pakoon. Haltia on tietysti nähnyt oudon olennon myös, mutta mitään johtopäätöksiä ei edelleenkään aleta vetää, eikä tapauksesta nähdäkseni edes mainita muulle Saattueelle. Huomio on tietysti örkeissä, jotka haltiat ovat harhauttaneet syvemmälle metsään isomman voiman armotta tuhottavaksi. Se uhka on Saattueen osalta väistynyt, ja aamulla matka jatkuu syvemmälle salattuun maahan.

Se matka onkin sitten kunnon Vakoilijan käsikirja -toimintaa: on salavihkaa metsästä köysisillan kanssa ilmestyvää haltiaa, yleistä mysteerin tuntua ja tietysti klassinen konflikti, joka käydään Haldirin vaatimuksesta, että kääpiö Gimli saa astua varsinaiseen Lothlórieniin vain side silmillä. Tässä kohtaahan Gimli on varsin itsetuhoisesti jo vetämässä kirvettä esiin ja on realistisesti ajatellen sekunnin päässä kuolemastaan, mutta Aragorn ennättää väliin. Havaitsemme sen laajemmasta Keski-Maan historiasta tutun seikan, että hyvänkin kääpiön heikkous on ylpeys. Tämän ymmärtää Aragorn, jonka järkevä sovitteluratkaisu on ehdottaa sitten koko seurueen kulkemista side silmillä, vaikka tämä taas on herättää aivan vastaavan rotuylpeyden Legolasissa. Aika helposti siloteltavaksi leikkipeliksi tämä ristiriita kuitenkin jää - joku toinen kirjailija olisi lietsonut siitä draamaa paljon enemmän. Niin Gimli, Legolas kuin Lórienin haltiat tuntuvat lähinnä täyttävän roolinsa muodolliset vaatimukset. Tolkienilla on mielessään jotain banaalia kinastelua suurempaa.

Siitä saa side silmilläkin aavistuksen taas kerran Frodo, joka kokee Lórienin Kiilaan saapumisen mielenkiintoisella tavalla: Rivendellissä eli muinaisuuden muisto; Lothlórienissa muinaisuus oli yhä olemassa valveen maailmassa. Paha on koskettanut sitäkin, mutta asumaan se ei ole voinut jäädä. (Epäluuloa ja suojelunhalua tämän linnakkeen vartijoissa se kyllä on herättänyt, minkä Haldir sanoo aivan suoraankin.)

Mikä tämä Rivendellin ja Lothlórienin välinen metafyysinen ero lopulta on? Äkkiseltään ne vaikuttavat melko samanlaisilta turvapaikoilta, toisessa vain on enemmän puita. Niiden hallitsijat rinnastuvat toisiinsa melko vaivattomasti. Vai rinnastuvatko? Vain toinen hallitsijoista on itse asunut Kuolemattomilla mailla. Tolkienin mytologian kontekstissa on pakko olettaa Frodon aistivan jonkin olevan nimenomaan tätä. Elrond ei sittenkään ole aivan Galadhriel, ei aivan.

Luvun lopussa saavutaan haltiavaltakunnan sydämen liepeille, itse asiassa sen entiseen sydämeen, Cerin Amrothiin, mereen hukkuneen kuninkaan pääpaikkaan. (Amrothiin ja Galadhrieliin liittyvistä historiallisista käänteistä kirjoittanen lisää seuraavalla kertaa.) Tässä kukkaloiston paratiisissa valtiattaren mahtikäskystä kaikki saavat vapautua sokkoudestaankin ja nauttia ihanasta idyllistä - jonka rajallisuudesta muistutukseksi Frodo toki näkee Haldirin opastamana kukkulalta myös Dol Guldurin uhkaavan varjon kaukaisuudessa. (Kuinka korkea tämä kukkula oikein on? Matkaahan täytyy olla satoja kilometrejä. No, Dol Guldurin varjo on tietysti ja taas kerran metafyysinen varjo sekin.)

Ja Aragorn tunnelmoi elanor-kukka kädessään ja on taas niin saatanan kaihomieli ja salaperäinen kuin olla ja voi, muistelee mennyttä rakkauskohtausta, jossa tuskin on kielisuudelmaa vaihdettu. Lausuupa pari säettäkin Arwenille ihan nimeltä mainiten. Noiden kahden esikoistytärhän nimettiin myöhemmin Elanoriksi, ja epäilen tämän syntymään johtaneen prosessin olleen ihan yhtä neitseellinen kuin koko tuhansien vuosien romanssi muutenkin.