Puuparta

Merri ja Pippin ovat siis päässeet örkeiltä pakoon ja suuntaavat Fangornin metsään. Jo ensimmäiset vaikutelmat sen tunkkaisesta ja tukahduttavasta metsämäisyydestä tuovat niin selvästi mieleen Vanhan metsän, että on yllättävää ja ehkä vähän epäuskottavaakin, ettei hobiteille näytä syntyvän samaa assosiaatiota. Sen sijaan Pippin hakee vertailukohdan sukunsa kolokompleksin Isoksi Asumukseksi kutsutusta huoneesta, joka on legendaarisen Vanhan Tukin kuoleman jälkeen saanut pölyttyä sata vuotta kenenkään koskematta. Varmaan aika monen lukijankin kokemusmaailmasta löytyy joku vanhan sukulaisen asunto, joka ikään kuin tuoksuu vanhalta. Lapsena ajattelin itse isoäitini isosta talosta niin. Fangorn on siis paikka, jossa aktiivinen, muutoshakuinen eläminen on lakannut. Tässä mielessä se tietysti ehkä vähän eroaakin Vanhasta metsästä, jossa sen nimestä huolimatta tapahtuu vähän liikaakin.

On vanhuutta ja vanhuutta, varsinkin Tolkienilla, jolla jonkun olion tuhansiin vuosiin yltävä historia ei välttämättä tarkoita aktiivisen toimijuuden lakkaamista. On paljon tahoja, jotka ovat käytännössä kuolemattomia eivätkä siis altistu seniiliydellekään. Jos tällainen taho lakkaa olemasta aktiivinen toimija, on silloin yleensä kyse maailmasta vetäytymisestä, joka taas johtuu siitä, että maailma on tuottanut pettymyksen, muuttunut vääränlaiseksi, niin ettei vetäytyjä katso voivansa enää ottaa osaa sen menoon. Tämähän on Tolkienin perusmoodi ja TSH:n melankolian ydinmehua.

Näin Fangornissa. Siihen hobitit pääsevät pian tutustumaan ihan ensi käden kautta, kun he korkealle kukkulalle tähystelemään kiivettyään tapaavat Puuparran, siis itse Fangornin, enttien entin. Hän on nimenomaan tällainen maailmasta vetäytyjä tai ainakin siinä rajalla, mahdollisesti muuttumassa sellaiseksi. Ei kuitenkaan vielä täysin. Vielä maailma kiinnostaa häntä, ja vielä hän haluaa ottaa siihen osaa. Varsinkin, jos se tunkeutuu hänen metsäänsä. Tällaista tunkeutumista hobititkin tietysti edustavat, ja Puupartaa kiinnostaisi tietää, että minkälainen homma. Varsinkin, kun hänen ensi alkuun örkeiksi luulemansa vipeltäjät eivät tunnu sopivan luetteloihin.

Huvittavaa kyllä, kasvikunnan edustajiksi hahmottuvat entit uskovat nimenomaan luetteloihin kaikesta olevasta kuin jotkut Keski-Maan Linnét. Hobitteja ei luetteloissa mainita, mutta avuliaasti he lisäävät itsensä niihin, minkä Puuparta hyväksyy. Shokeeraavampaa on, että he kertovat tälle oikean nimensä. Sitä entit eivät harrasta, sillä oikeat nimet kertovat sen olion tarinan, jolle ne kuuluvat - eikö tämäkin ole monenlaisista kansanperinnelähteistä hassulla tavalla valistusajatteluunkin suodattunutta  "nimeä jokin, niin hallitset sitä" -ajattelua? Sellaiseen eivät usko hobitit, joille nimi on vain nimi. He edustavat tässä mielessä jo täysin modernisoitunutta kulttuurikäsitystä.

Joka tapauksessa Puuparta lupaa hobiteille vieraanvaraisuutta yhdessä asumuksistaan ja kaipaa vastineeksi tietoja maailman ja lähiseutujen tapahtumista. Hän keulii korkealla iällään puhumalla "nuoresta Sarumanista" ja viittaamalla esiaikoihin, jolloin koko luoteinen Keski-Maa oli samaa suurta metsää ja Fangornista Luninvuorille asti saattoi vaeltaa siinä. Hän kertoo enteistä ja puista, jotka muodostavat kiehtovan jatkumon: on enttimäisiä enttejä, puumaistuneita enttejä, pelkkiä puita ja heränneitä puita. Näistä osalla on mätä ydin. Puu voi olla paha siinä kuin kaksijalkainenkin. Tässä saadaan lisäselitystä Vanhan metsän tapahtumillekin.

Entithän ovat äärettömän kiehtovia olentoja. Liikkuva, ajatteleva ja puhuva tyyppi, joka onkin puu - retoriikan, toimintamallien ja fysiologian tasolla - on keskimääräistä omaperäisempi fantasiaidea. Tolkien tunnetusti rakasti puita (vaikka hänellä näyttää samalla olleen hieman traumaattinenkin suhde niihin), ja hobittien ensimmäinen näköhavainto Puuparrasta vihjaa siihen suuntaan, että enttien idea on saattanut syntyä ihan yksinkertaisesti siltä pohjalta, että tietynmallinen puu tietyllä tapaa katsottuna alkaa helposti näyttämään humanoidimaiselta hahmolta. Niille voi helposti kuvitella ihan kasvonpiirteetkin.

Ikä, tai iättömyys, on suuren vanhan puun ominaisuus luonnostaan. Puut elävät ihmistä paljon pidempään, jos niiden annetaan, eivätkä ne paljoa kerro. Tai ehkä kertovatkin, mutta niin hitaasti, ettei jo toiseen paikkaan siirtyneellä ihmisellä ole aikaa kuunnella. Tässä lisää aineksia entin ideaan.

No, Puuparta vie hobitit asumukseensa, ruokkii heitä taas yhdellä virvoittavan taikajuoman variaatiolla - tämä on jonkinlaista kasviravinnetta ja saa heidät konkreettisesti kasvamaan, sekä pituutta että hiuksia - ja kuuntelee hobittien hieman sensuroidun ja Sormusta koskevista maininnoista riisutun tarinan. Keskustelun päätteeksi hänen hitaasti eskaloitunut raivonsa Sarumania kohtaan pintautuu ja hän päättää, että tästä on tehtävä loppu. Kun entti tekee päätöksiä, siinä kestää aikansa, mutta sitten päätös on tehty.

Entit on siis yllytettävä hyökkäämään Rautapihaan. Tätä pohtiessaan Puuparta alkaa kertoa tarinaa kadonneista entvaimoista, joiden jo tuhansia vuosia sitten tapahtuneen katoamisen takia enttejä ei nykyään niin hirveästi ole. Huomatkaa: uusia ei siis ole tullut tuhansiin vuosiin. Entvaimojen katoaminen tapahtui kai Toisen ajan loppupuolella. Nämä ovat puiksikin jo huomattavan vanhoja. Kun kaikenlaiset kirjoittelijat tykkäävät analysoida Tolkienin sukupuolirooleja, niin kuvittelisi heidän kiinnittävän enemmänkin huomiota entit/entvaimot -kuvioon, jossa on kieltämättä kaikki parodian ainekset. Entvaimot tykkäsivät siisteistä ja säntillisistä puutarhoista, mies-entit jylhistä metsistä. Sukupuolten mieltymykset eivät kohdanneet toisiaan, seurauksena lajin peruuttamaton kahtiajako eli eräänlainen kollektiivinen itsemurha sen kaltaisesta syystä, että miehet on Marsista ja naiset Venuksesta. Onhan se aika huvittava konsepti,  tai ainakin sitä on vähän vaikeampi nähdä traagisena kuin monia muita Tolkienin juttuja, siitäkään huolimatta, että Puuparta vetää asiaa valottaakseen haltioiden aiheesta tekemän kepeän duettobiisin. Se kuulostaa vähän Johnny Cashin ja June Carterin Jackson-klassikolta. (Aika paska biisi sekin.)

No, Puuparta vie seuraavana aamuna hobitit entkäräjille, jotka on hieman mystisesti jo ennättänyt kutsua kokoon harppomalla ennen vieraidensa heräämistä ympäri metsää. Itse käräjät taas kestävät potentiaalisesti päiväkausia, koska enttien tyyliin kuuluu ensin käydä taustat Hyvin Huolellisesti läpi, vaikka päätös sitten tehdäänkin tämän jälkeen nopeasti. Toki entitkin ovat erilaisia, ja niinpä esimerkiksi muuan Bregalad, "nuori" entti, joka on saanut pikaisuuteen viittaavan lempinimensä, koska vastasi vanhemman entin kysymykseen ennen kuin tämä oli saanut sen loppuun, on jo päättänyt kannattaa Sarumanin kimppuun käymistä. Hän saa siis pitää hobiteille seuraa käräjien jatkuessa. Mutta kun ne lopulta päättyvät, päättyvät ne dramaattisesti. Enttiarmeija lähtee marssimaan Rautapihaa kohti saman tien, ja tällä kertaa vedettävä biisi on säilynyt muistoissani yhtenä lapsilukijaan vahvimman vaikutuksen tehneistä.

Rautapihaan! Sinne, vaikka se on paikka missä teljet
tiemme salpaa, muurit kestää, portit estää, sinne ,veljet! 
Sotaan! Vihaan! Käsi kalpaa nostaa, uhkaa, sotaan, sotaan,
lieskat lyövät, kaiken syövät, jää vain tuhkaa, tuomiotaan
Rautapiha odottakoon, muurit lakoon, kostaa saamme,
hetki on nyt tuomion, siis rummun tahtiin astukaamme!
Tuomion nyt tuomme me, me tulemme, me tulemme!
Me tuomme sille tuomion,
me tuomme, tuomme tuomion!

Sankariheviä elegantissa runomitassa - what's not to like?

Tämä on semmoinen lukijaa elähdyttävä voimakohtaus. Motherfucking entit lähtee sotaan! Ja aavemainen joukko puumaisempia muita seuraa perässä, kuten hobitit huomaavat luvun lopussa. Niskavilloja kylmää tällaista lukiessa.