Hylkytavaraa

Tässä luvussa ei vaihteeksi liikuta mihinkään tai kuvata toimintaa preesensissä, vaan se koostuu kokonaisuudessaan kolmen kumppanuksen ja hobittien viihdyttävästä keskustelusta hyvän ruoan ja juoman äärellä porttien vartiotuvan raunioissa. Tässä vaiheessa lukijallekin siis kerrotaan se osa Merrin ja Pippinin tarinasta, joka jäi vaiheeseen heidät viimeksi Fangornissa tavattaessa. Oudolla tavalla Tolkien on usein parhaimmillaan kuvatessaan jo tapahtunutta toimintaa jonkun tai joidenkin henkilöidensä selostamana. Tai liekö se niin outoakaan, kun kyse on juuri kronikoinnin, tarunkerronnan, mestarista. Menneisyyden varjo on tällaisista TSH:n luvuista ylittämätön klassikko, mutta erittäin hyvä Hylkytavaraakin on. Tässä tunnelma on tietysti aika lailla kepeämpi, vaikka kuvatut tapahtumat eivät niin kepeitä olekaan. Viinin, pekonin, voin ja hunajan äärellä jotenkin ehkä pääsee syntymään sellainen atmosfääri. Ja tämähän ei ole mitään monologia, vaan mitä hersyvintä dialogia, kunnon pubiläpänheittoa. Tolkien olisi muuten aivan varmasti ollut mahtavaa kaljaseuraa, ja Oxfordin ukkojen tapaamisiin voisi mennä kärpäseksi kattoon, jos vaikkapa aikakone olisi keksitty. Muitakin kohteita löytäisin, mutta olisi tuo suht korkealla listalla.

Hobitit kyllä ymmärtävät kunnon ruoka- ja juomabileiden päälle. Vartiotuvan tarjoiluista lukiessa tulee mieleen lähinnä jotkut Viisikot with added viinabonus. Mikähän siinä on, että paskasta ruokakulttuuristaan tunnetut britit kirjoittavat usein ruoasta hyvin? Puhe / puute -tyyppinen kuvio? En minä normaalisti edes haluaisi syödä pekonia ja paahtoleipää voilla ja hunajalla (hunajalla?!), mutta Tolkien saa kattauksen kuulostamaan mystisen hyvältä.

Brittiläisyyttä muuten sekin saattaa olla, että joitakin lembasin kaltaisia enemmän huumetta kuin ruokaa edustavia juttuja lukuun ottamatta TSH:sta ei oikeastaan hahmotu selviä erillisiin ruokakulttuureihin liittyviä elementtejä, vaikka kansat / rodut ovat muuten kulttuurisesti niin distinktiivisiä. Ehkä britti vain olettaa, että paahtoleipä voilla ja hunajalla kelpaa kenelle tahansa. No, tälle seurueelle ainakin kelpaa.

Nyt kun elintarvikkeiksi naamioidut huumeet tuli mainittua, niin tässä luvussahan esiin nousevat myös "enttien vedet", joita Merri ja Pippin tulivat Puuparran luona nauttineeksi. Kysehän on ilmiselvästä kasvuhormonista. Kama on mitoitettu vähän eri kokoluokan olioille, ja hobiteille se on tuottanut luonnottoman nopean kasvupyrähdyksen hiustenkasvua myöten. Kyse vaikuttaa kuitenkin olevan terveellisestä kehityskulusta, tai terveiltä veikkomme ainakin vaikuttavat. Tosiasiassahan liikakasvu on fysiologisesti kuluttava sairaus, mutta, no... Keski-Maassa se kenties merkitsee vain sitä, että hobitissa on enemmän hobittia kuin ennen. Useimmilla Tolkienin roduilla myös henkilöiden pituus laskee ajan kuluessa, aikojen muuttuessa huonommiksi ja meiningin rappeutuessa. Kyse ei sinänsä ole rotujen välisestä pituus/paremmuusvertailusta, vaan tietyn rodun sisällä kovemmat tyypit tuntuvat yleensä olevan myös pidempiä. Käsittääkseni J.R.R. itse ei kuitenkaan ollut mikään hujoppi.

Tässä kohtaa on ollut hyvä jaaritella asian vierestä, koska itse asia ei sinänsä etene, saa vain kerroksia. Toki hobittien kuvaama enttien voittoisa hyökkäys Rautapihaan on mahtavaa draamaa, jossa soihtuna Sarumanin tulessa palavan entin ja hänen tovereidensa tästä yltyvän raivon kuvaus on eeppinen kohokohta. Tällainen mikroapokalypsi toimii todella hyvin juuri jälkikäteisenä silminnäkijäkertomuksena. Ylipäätään Ämyrilinna-osuuden mysteerit - se metsäkin, ja Gandalfin toimet - saavat tässä selityksensä.

Ja sitten on vielä se pikkujuttu, että tarinoidessa poltettu piippukessu on parasta kontulaista laatua, eli Rautapihan herralla näyttäisi olevan kauppayhteyksiä siihen suuntaan. Tämä seikka viittaakin jo poikkeuksellisen paljon edemmäs tarinaa.