Sarumanin ääni

Edellisen luvun päätteeksi portilla rentoutunut seurue päättää lähteä katselemaan ympäriinsä Rautapihan sisällä. Enimmistä vesistä tyhjentynyt laakso vaikuttaa lähinnä romuvarastolta. Rautapihassahan riittää lääniä, ja kun seurue havaitsee kauempana Orthancia lähestyviä ratsastajia, tarvitaan Legolasin silmiä tunnistamaan nämä Gandalfiksi, Théodeniksi ja kumppaneiksi. Päätetään mennä näitä vastaan.

Käy ilmi, että Gandalf on menossa tapaamaan Sarumania. "Se on vaarallista ja luultavasti tuloksetonta, mutta sitä ei voi välttää", hän sanoo. G:llä lienee oma kauna ojassa, mutta on toki totta, että Rautapihan asia jäisi kesken, ellei Sarumania kohdattaisi. Velho varoittelee seuralaisiaan ex-kollegansa vaarallisuudesta painokkaasti. Nimenomaan tämän ääntä on syytä varoa.

Seuraava pitkä kohtaus on taas klassikkomateriaalia. Gandalf, Théoden, Aragorn, Legolas ja Gimli kipuavat Orthancin portaat koputtaakseen Sarumanin ovelle. Hobitit jäävät alas rohanilaisten seuraan, ja ainakin Pippinin tekee mieli palata dokailemaan vartiotuvalle sen sijaan, että odottaisi täällä mahdollisesti vaarallista kohtaamista. Käy vedenpitävästi ilmi, että Kärmekieli on saapunut tänne "mestarinsa" luo, sillä hän avaa ensin ikkunan vastauksena Gandalfin aika autoritääriseen koputukseen. Sitten saapuu Saruman - ei ovelle kasvoista kasvoihin -kohtaamiseen, vaan sen yläpuoliselle parvekkeelle, omalta kannaltaan toki järkevästi. Ja sitten kuullaan se Sarumanin ääni.

Tuo tunnepuheen mestari aloittaa uhriutumisella: häntä on jo hirveästi kiusattu, viety suorastaan koti ympäriltä, ja vielä tullaan häiritsemään lisää. Eikö vanha mies jo saisi olla rauhassa? Sitten on vuorossa kohteen valinta, ja aika vedenpitävä ratkaisu on ottaa pääkohteeksi Théoden, jolla on näillä kulmilla paikallaolijoista eniten valtaa. Sarumanin suuri suunnitelma on houkutella ratsuruhtinas liittoon, jossa hänen oma roolinsa olisi pelastaa Rohan epäviisaiden ratkaisujen aiheuttamalta tuholta - siis ratkaisujen, jotka ovat johtaneet muun muassa Rautapihan vallan romahduttamiseen. Paradoksaalisesti Saruman siis tarjoutuu korjaamaan rohanilaisten ja hänen omien joukkojensa välisen sodan jälkiä!

Rohanin sotilaisiin tämä retoriikka menee hetken täydestä, lähinnä siksi, että Saruman sentään puhuu heidän herralleen kohteliaasti. Mitään substanssia äijän puheessa ei kuitenkaan ole. Allegorinen tulkitsija voisi hakea yhtäläisyyksiä vaikkapa neuvostopropagandaan, vaikka se ei kylläkään ollut aivan näin smoothia. Mustan väittäminen valkoiseksi ja toisin päin kuitenkin yhdistää.

Sarumanin vaarallinen ääni toimii kuitenkin yllättävän huonosti kaikkiin muihin kuin rohanilaisiin. Kohtauksen alussa Tolkien väittää sen tehosta isompia asioita kuin kohtauksen kulku sitten todistaa. Esimerkiksi Gimli havaitsee melkein heti, että "tämän velhon sanat seisovat päälaellaan". Samoin Éomer ei ole huijattavissa. Sarumanin heikkous on sitten siinäkin, että heti jonkun sanoessa jotain poikkipuolista uhkaa hänellä olla vihanhallintaongelmia, mikä on ristiriidassa yleisen lässytystyylin kanssa.

No, ratkaiseva seikka on Théodenin vastaus lässytykseen, ja sitä Tolkien panttaa jonkin aikaa ja antaa vähän ymmärtää sivulauseen mittaiseksi cliffhangeriksi asti, että tämä olisi taipumassa. Ei tietenkään ole, vaan vaihtaa kesken repliikin kirkkaaksi ja voimakkaaksi uhman julistukseksi, joka huipentuu yllättävänkin tylyyn visioon Sarumanista roikkumassa hirressä omassa ikkunassaan "omien varistensa iloksi". Vasta silloin voidaan rauha solmia.

Tämähän Sarumania vituttaa niin, että hänen omakin moponsa karkaa käsistä, ja siloisesta suusta alkaakin tulla keskivahvaa vihapuhetta rohanilaisia kohtaan. Mitä muuta on Eorlin huone kuin olkikattoinen lato, jossa rosvot juopottelevat löyhkän keskellä ja heidän kakaransa pyörivät lattialla koirien joukossa? Ovat itse välttäneet hirsipuun turhan kauan. Sarumanhan kuvailee tässä rohanilaiset white trashiksi! Ikiaikaisen velhon näkökulmasta nämä ehkä sitä todella ovatkin. Ihan hyvä sanan säilä hänelläkin, diggaan tuosta olkikattoisesta ladosta, joka tuntuisi viittaavan osaltaan rohanilaisten elovena-tyyppiseen hiustenväriin.

Kun juntit eivät ymmärrä, jää Sarumanin viimeiseksi oljenkorreksi (heh heh) kääntyä Gandalfin puoleen ja yrittää loihtia tämä suostumaan jonkinlaiseen kahden eliittijäbän mahtavaan liittoon vähempiarvoisista piittaamatta. Siinä nämä ylväät viisaat tekisivät maailman kohtaloita koskevat ratkaisut jossain Orthancin korkeissa kammioissa ja palaisivat sitten maan pinnalle vain käskemään tai rankaisemaan alempiarvoisia eläjiä. Kova totalitaristinen visio, maagisten älykköjen diktatuuri!

Vaikea nähdä, miten G olisi huijattavissa, kun ei kerran Théodenkaan. Gandalfin reaktio on kovaa "omg lol en kestä ilman beer" -osastoa. Ja näin on Sarumanin yritys pelastautua puhumalla mennyt mönkään. Viha ja defensiivimekanisminomainen iva saavat vallan. Niistä ei hänelle hyötyä ole, kun Gandalf latelee omat ehtonsa: Saruman saa poistua tornista, mutta sauvansa ja Orthancin avaimet hänen on luovutettava. Kyse on tietysti nöyryyttämisestä, ja koska Sarumanin helmasynti on ylpeys, on toki loogista, että hänet kukistetaan nöyryyttämällä. Viittaus, että sauva ja avaimet ovat Sarumanin käytöksen panttina ja luovutetaan takaisin, mikäli tämä ne ansaitsee, on kovan luokan tylytystä.

Ja vielä parempaa seuraa. Kun Saruman yrittää raivoissaan, Gandalfia salaliittoteorianomaisesti maailmanvalloitusprojektista syytettyään, poistua parvekkeelta, G yksinkertaisesti käskee hänet takaisin, ja hänen on vasten tahtoaan takaisin raahauduttava. Hän näyttää kadottaneen kaiken elinvoimansa ja mahtinsa hetkessä. Seuraavaksi Gandalf erottaa hänet veljeskunnasta ja Neuvostosta ja katkaisee hänen sauvansa noilla yksinkertaisen voimakkailla sanoilla: "Saruman, sauvasi on poikki." Ei huutomerkkiä, "kirkkaalla kylmällä äänellä". Sitten Sarumanin luvataan mennä, ja hän menee.

Huikeaa psykodraamaa, mahtavia repliikkejä, upea kohtaus! Ja sen aivan lopuksi päästään vielä tutustumaan yhteen merkittävään esineeseen, jonka nähtävästi lopputuloksesta vittuuntunut Grima heittää ylemmästä ikkunasta ja tulee näin antaneeksi hyvisten käsiin jotakin, minkä Saruman ei todellakaan olisi suonut niihin päätyvän. Tästä kapineesta sitten lisää seuraavassa luvussa.

Mutta tämän luvun lopussa kohdataan vielä Puuparta, uusi tuttavuus kolmelle kumppanukselle. TKäy ilmi muun muassa se, että hobiteille on lopulta luotu oma värssy siihen enttien loputtomaan maailmassa asuvien olioiden luetteloon. Gandalf pyytää Puupartaa ja enttejä pitämään huolta siitä, että Saruman pysyy Orthancissa, ja tämän antama lupaus kuulostaa vielä tässä vaiheessa hyvinkin vakuuttavalta, vaikkei sitten ihan pitäväksi osoittautunutkaan.

Luvun ytimessä on kahden hyvin erilaisen, joskin pinnallisesti samankaltaisen hahmon eepillinen kohtaaminen. Peruskuvio on aika selvä: Gandalf edustaa suoruutta, periaatteellisuutta, periksiantamattomuutta, Saruman taas valhetta, kieroutta, petosta. Gandalf ei valehtele päämääristään, Saruman ei muuta teekään kuin valehtelee. Saruman on näyttelijä, hänellä on monta asua eikä mitään niiden alla (paitsi oma vallanhimo ja itserakkaus). Sarumanilla on erillinen valhe jokaista puhuteltavaa kohden.

Kyseessä on siis suoraselkäisyyden riemuvoitto mädästä propagandasta. Mutta todella kiinnostavaksi kuvion tekee se, ettei Gandalf lopulta niin kaukana Sarumanista ole, he ovat selvästi samaa lajia. Gandalf ei valehtele, huijaa tai fabuloi pahassa tarkoituksessa, mutta koko ajan hän piilottelee asioita muilta, säästelee valttikortteja hihaan ja manipuloi ympäristöään.

Taikuri on proosallisempi sana kuin velho, mutta välillä nämä tyypit tuovat enemmän mieleen sellaisen.