Taistelun sillä kertaa päätyttyä on jälleennäkemisten aika, keskeisimpänä tietysti Gandalfin yhyttäminen uudelleen. Velho jatkaa mysteerimieslinjansa vetämistä ja kieltäytyy selittämästä mestoille ilmestynyttä mystistä metsää muuten kuin parin hataran sivulauseen ja runonpätkän verran. Sen sijaan hän kehottaa lisätietoja haluavia tulemaan kanssaan Rautapihaan. Tältäkään osin hän ei viitsi selittää itseään sen tarkemmin, vaikka muilla paikallaolijoilla ei olekaan syytä olla olettamatta, että Sarumanin linnoitus seisoisi paikallaan yhtä vahvana kuin ennenkin. Sen Gandalf sentään paljastaa, että tarkoitus olisi mennä neuvottelemaan Sarumanin kanssa, ei taistelemaan. Niinpä lyhyen levon jälkeen Théoden, Aragorn, Gimli, Legolas ja valikoitu joukko Rohanin miehiä Eomerin johdolla lähtevät velhon kanssa Rautapihaa kohti.
Ennen tätä pitää tosin haudata kuolleet ja tehdä tiliä antautuneiden kanssa. Nämä jälkimmäiset ovat "vuoristojen miehiä", niin sanottuja mustainmaalaisia, lähinnä kai Sarumanin petkuttamia oppimattomia alkuasukkaita, joilla on vanhastaan ihan oikeutettua rajariitaa rohanilaisten kanssa, he kun olivat asuneet alueella ennen kuin Gondor antoi sen Eorl Nuorelle. Tässä asiassa Tolkienin kanta on se, että koska rohanilaisilla on eräänlainen "runon oikeus" maahan, niin asia on moraalisesti ottaen sillä selvä, ja vuoristolaisten järkevä ratkaisu on sanoutua irti kaikista "ihmisten vihollisista" ja elää kiltisti siellä, missä nyt elävät. Tähän nämä myöntyvätkin ja ovat yllättyneitäkin, kun Saruman oli heille kertonut, että rohanilaiset polttavat vankinsa elävältä.
Syvänteestä lähdettäessä on ratsastettava mystisen metsän läpi, mikä on ymmärrettävästi useimmille seurueesta aika kuumottava kokemus. Tähän liikuskelevaan ryteikköönhän on mm. kadonnut suuri määrä örkkejä, joista ei nyt näy jälkeäkään. Metsästä kuuluvat ääniefektit tuntuisivat viittaavan sellaiseen suuntaan, että nämä on käytännössä jotenkin jauhettu olemattomiin. Luottamusta herättävä skenaario.
Metsähaltia Legolas tosin tulkitsee sitä vähän omalla tavallaan. Hän aistii metsässä kyllä vihaa, mutta vain örkkejä kohtaan, ja häntä se kiinnostaa kovasti. Hän arvaakin näiden puiden tulleen Fangornista ja hinkuu sinne, mikä taas ei ole haltian vakioseuralaiseksi muodostuneesta kääpiöstä kovinkaan huikea idea. Gimli taas on Helmin syvänteessä nähnyt Aglarondin kimaltelevat luolat, luonnonihmeen jonka tuunaamista kunnon kääpiövaltakunnaksi hän on jo alkanut suunnitella. Klassisista klassisin G/L -kohtaus onkin tuossa ratsastellessa käyty sananvaihto, jossa "hommien selvittyä" Legolas lupaa käväistä Gimlin opastamana näissä luolissa ja kääpiö taas haltian kanssa Fangornissa. Luontaiset ennakkoluulot molempien suosimaa viiteympäristöä kohtaan ovat yhä voimakkaita, mutta alkamassa murentua.
Tämä kaunis ystävyys uhkaa kuitenkin vaarantua metsästä poistuessa, kun Legolas näkee "oksien varjoissa silmiä" ja on jo ratsastamassa takaisin katsomaan näitä kiehtovia silmiä, mistä Gimli, joka ei muuten todellakaan "tahdo nähdä mitään silmiä", ei ole yhtään tyytyväinen, saman hevosen selässä kun on. Gandalf saa haltian pysäytettyä, ja tämäkin osa seurueesta saa ensimmäisen ohimenevän silmäyksensä muutamaan seuruetta kohtaan välinpitämättömään enttiin: näillä puilla on paimenensa.
Tämmöiset olennot ovat uutta Théodenillekin, ja käydään vaihteeksi lyhyt keskustelu siitä, miten paljon vanhaa ja unohtunutta ja arvokasta Keski-Maassa on ja miten vaaranalaista se on.
Seurue ylittää sitten lähes kuivuneen Rautkymin kahlaamon kohdalta - tässä vaiheessahan joen tila vaikuttaa muista kuin Gandalfista Sarumanin noidantöiltä. Mutta lähestyttäessä Rautapihan laaksoa, Nan Curuniria, Velhon kattilaa, nähdään taivaan pimentävä valtava savu- tai höyrypatsas sen yllä. Sarumanin "keitoksia" tämäkin? Ainakaan Gandalf ei aio kertoa mitään tietojaan sekuntiakaan etuajassa. Yöksi leiriydyttäessä seurueen vielä ohittaa mystinen "yötäkin mustempi pimeys" molemmilta puolilta, ja sen sisältä he kuulevat ääniä, kuisketta ja vaikerrusta ja loputtoman laahaavan huokauksen. Ihan perus!
Zoomaus Ämyrinlinnaan samana yönä: röykkiöön jätetyt kuolleet örkit ovat kadonneet, nähtävästi yhdessä yössä syntyneen ison hautakummun alle, ja mystinen metsä poistunut. Ihan perus!
Aamulla sitten Rautkymi on alkanut taas virtailla vapaana, seurue jatkaa matkaa ja alkaa saapua Rautapihaan. Tuo jylhä setting on alun alkaen ollut jonkinlainen poikkeuksellisen eeppisten mittasuhteiden feodaalilinna ympäröivine peltoineen, mutta Sarumanhan on vuosikymmenten huolellisella työllä rakennuttanut siitä kunnon industrial-helvetin, kuten Tolkienin sisäiskertoja toteaa, "lapsen tekemän jäljitelmän" Mustasta Tornista. Ilman muuta se on silti eepillinen paikka, yksi teoksen vahvimmin kuvailtuja lokaatioita. Sitä hallitseva Orthancin mystinen torni on erityisen väkevä miljööelementti kaksitarkoitteisine nimineen ("Torahammasvuori" haltiakielessä, "viekas mieli" vanhassa Markin kielessä - sattumaako?)
Mutta nythän jotain on tietysti tapahtunut Rautapihassa. Sen valtavat portit on kaadettu ja sitä vartioineet tornit tuhottu ihan tomuksi asti, ja sen sisäpuolinen, Orthancia ympäröivä laaja maa-alue on täynnä höyryävää vettä. Welcome to local apocalypse, ei näytä hyvältä Sarumanin kannalta.
Ja yhden kivikasan päällä lojuu pari harmaa-asuista hahmoa ottamassa lepoa hyvän, viiniäkin sisältäneen aterian jälkeen. Näin saavat Rohanin kovat jätkätkin tutustua ensi kädeltä hobitteihin.
Luvun päättääkin yksi suosikkikohtauksistani koko teoksessa. Merrin ja Pippinin kohtaaminen seurueen kanssa on kunnon pubiläpänheittoa, Tolkienia englantilaisimmillaan. Hienoja detaljeja riittää: se, että Pippin on ihan nukahtanut hyvän aterian ja lievän viininjuonnin jälkeen, se miten Gimlin ja Legolasin päihdekiinnostuksen paikantuvat ensin mainitun tapauksessa tupakkiin ja jälkimmäisen kohdalla viinaan, se miten Gandalf keskeyttää yrityksen selventää Théodenille kessun historiaa... Varsinaiseen asiaan mennään huolella ja mutkan kautta. Voi sanoa hobittien ottaen tilanteen ns. haltuun. Like a boss.
Mutta onhan se Puupartakin siellä jossain. Lopulta hobiteilta saadaan ohjeet hänenkin löytämisekseen. Ja Gandalf tulee ohimennen määritelleeksi hänet Keski-Maan vanhimmaksi eläväksi olennoksi. Ajatuksia herättävä lausunto sekin, mutta Gandalf itse ei tietenkään ole Keski-Maasta, ja tästä on ehkä saatu aihetta päätellä, ettei Tom Bombadilkaan olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti