Tässäpä otsikko luvulle, herättää oikein sellaisen hilpeän odottavan tunnelman! Luvun alussa kuvataan nopein siveltimenvedoin, millaiselta varustukselta tämä kuuluisa uksi nyt sitten käytännössä näyttää. Ainakin aika isolta ja sellaiselta, ettei siitä oikein mennä läpi, mikäli ovivahdit eivät tätä halua.
Tämän hobitit tajuavat varsin selvästi katsellessaan vahdinvaihtoa "ruskeankeltaisen auringon" sarastaessa. Dilemma on ilmeinen: tuosta pitäisi mennä, mutta siitä ei pääse. Frodon ensimmäinen ratkaisu ongelmaan on jääräpäinen: koska tehtävänä on mennä tuosta, niin sitten yritetään mennä tuosta, vaikka siitä ei pääsekään. Jos on olemassa vain yksi tie, silloin minun on käytettävä sitä. Mitä sen jälkeen tulee, on tultava, Frodo synkistelee. Sopii miettiä kyllä sitäkin, että jos Frodo olisi noin vain päättänyt marssia Mustalle Portille koputtelemaan, mitä Sormukselle olisi silloin tapahtunut ja miten koko saaga olisi päättynyt. Tämän ymmärtää ainakin Klonkku, joka kuvaa taas eloisimmin odotettavissa olevan skenaarion: Ei Aarretta hänelle! Hän syö meidät kaikki, jos Hän saa sen Hän syö koko maailman. Sen oma parempi idea on toki Sormuksen antaminen sille itselleen.
Klonkun seuraava peliliike on vetää esiin "toinen tie". Lukija on lukenut edellisen luvun lopusta Klonkun ja Sméagolin dialogin ja osaa aavistella pahaa. Mutta jos Mordoriin kerran on mentävä, mikä tie voisi olla Mustan Portin kautta yrittämistä pahempi?
Mielenkiintoista kyllä, Tolkienin kertoja tuntuu olevan myöhemmin luvussa sitä mieltä, että Cirith Ungol on vielä pahempi - suoraan sanotaankin, että Aragorn tai Gandalf olisivat osanneet varoittaa hobitteja siitä. Mutta mikähän näiden parempi neuvo Mordoriin pääsemiseksi olisi ollut? Ainakaan minun nähdäkseni vaihtoehtoja ei oikein ole.
Ei niin, että hobiteilla olisi illuusioita Klonkun vilpittömyyden suhteen, ei edes Frodolla, jonka kohdalla Klonkun ohimennen ilmaisema ehdotus Sormuksen antamisesta sille itselleen riittää viimeistään nostamaan karvat pystyyn. Tässä Sormuksen voima vaikuttaa Frodoon taas sillä tavoin, että juuri sen omistamiseen kohdistuva uhka nostattaa hänessä epäluonteenomaista jyrkkyyttä. Hobitit nyt kumminkin ovat rutto tai kolera -tilanteessa. Klonkun kuvaus "toisen tien" tarkemmista yksityiskohdista tuntuu epäilyttävältä, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. On luotettava vielä kerran siihen, johon ei voi luottaa. Sormuksen valtaa Klonkkuun Frodo koettaa käyttää uhkatekijänä.
Näitä pohdittaessa Mordoriin marssii lisää vähemmän miellyttävää väkeä, torvet soivat, meno on kova ja siivekkäät Mustat Ratsastajatkin pyörivät taivaalla. Hobitit ja Klonkku ovat matalassa painanteessa vain kivenheiton päässä Mustasta Portista ja Mordoriin johtavien isojen teiden risteyksestä. Saattaahan tuossa tuntea olonsa hieman kuumotetuksi. Silti Haradin suunnalta marssivat joukot innoittavat Samin lausumaan kontulaisen lorun "olifantista", kaiketi valtavan norsun kaltaisesta otuksesta, jonka selkään etelänmiehet rakentelevat linnakkeita. Mutta nyt olifantteja ei ole ainakaan tähystysmiehenä toimineen Klonkun mukaan ollut näkyvissä. Itse asiassa Klonkku ei edes halua, että sellaisia olisikaan. Hän haluaa liikkeelle.
Olifantti toimii komediaelementtinä, joka laukaisee tilanteen ja Frodossa päätöksen: mennään sitten sitä toista tietä. Ja näin ankeaan matkaan harmaiden maiden läpi saadaan vielä yksi, mielenkiintoinen mutka ennen varsinaista maailmanlopun meininkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti