Hieman yllättävä otsikko luvulla, ottaen huomioon, millaisissa tunnelmissa viime ajat ollaan liikuttu! Yrttejä ja jänispataa maistuu lukijan suuhunkin herkulliselta Kalmansoiden mädänlöyhkän ja Mordorin tuhkien jälkeen. Otsikko heijastelee myös tosiasiallista, väliaikaista maisemanvaihdosta, johon Tolkienin tarkkaan suunniteltu maailma tarjoaa tässä kohtaa luontevan mahdollisuuden. Pelkkä angstinen rämpiminen karusta kammottavaan vaihtelevien maiden läpi Tuomiovuorelle asti olisi ollut lukijalle liian puuduttavaa, ja juuri tässä kohtaa neljännen kirjan perusmoodista poikkeava jakso on tarinan dynamiikan kannalta vähintäänkin paikallaan.
Matkaa jatketaan taas yön selässä. Ensimmäinen aamu Mordorin porteilta lähdön jälkeen paljastaa jo aivan erilaisen maiseman: korkeita mäntyrykelmiä, raikasta ja tuoksuvaa ilmaa. Selityskin kerrotaan: nämä maat ovat olleet Mustan Ruhtinaan vallan alla vasta vähän aikaa. Vanha eteläntie kulkee läpi Ithilieninä ennen tunnetun maan - "kaunis maa täynnä kumpuilevia metsiä ja vuolaita virtoja", Tolkien luonnehtii. Kun hobitit toisen matkayön jälkeen aamunkoitteessa kääntyvät tieltä sen edetessä jyrkkään kallioleikkaukseen, kuvataan seutua tarkemmin. Yrtintuoksuinen ilma ja sypressien kaltaiset puut - sekä muut, hobiteille tuntemattomat - viittaavat välimerellisiin maisemiin, minkä Ithilienin maantieteellinen sijaintu luontevasti mahdollistaakin.
Ithilien, Gondorin puutarha, nyt asumaton, mutta silti entisellään: suloinen kuin hajahapsi metsänneito, Tolkien romantisoi tavalla, joka kertoo paljon hänestä romantikkona. Se on keskeisiltä osiltaan luontoromantiikkaa, ja romantillisinta hänelle on "välimallin luonto", joka ei ole pelottavaa erämaata, mutta ei myöskään täysin kesytettyä viljelysmaata. Lempeiden puiden ja pienten purojen maisema on erityisen romanttista.
Kuvatessaan oliivipuita, laakeripensaita, salvioita ja meirameja alkaa Tolkien kuulostaa jo keittokirjan tekijältä, ja kyllähän lukijankin, ainakin kaltaiseni kreikkalaisen keittiön suuren rakastajan, kieli alkaa vettyä entisestään. Koska siihen ruoanlaittoon oikein päästään?! No, ei aivan vielä, kun ei ole mitään laitettavaakaan. Ensin löytyy lampi, jossa peseytyä ja josta juoda, sitten tarvitaan leiripaikka. Sitä etsiessä törmätään tuoreisiin taistelun ja pahuuden jälkiin tarpeellisena muistutuksena siitä, että kovin turvassa ei kuitenkaan olla.
Samilla on ruoka kuitenkin jo mielessä, varmasti osittain ihan hedonistisista syistä, mutta on hänellä pointtikin: turha tuhlata vähäisiä matkaeväitä, jos kerrankin ollaan paikassa, josta saattaa irrota tuoretta syötävää. Niinpä hän laittaa Klonkun asialle, selvittämään epämääräisehköin toimintaohjein varustettuna, löytyisikö mestoilta ruoanpuolta. Klonkkuhan ei sinänsä pidä tästä tuoksuvasta maasta lainkaan, se on ehdollistunut vuosisatojen aikana melkein päinvastaisiin ympäristöihin kuin elävään luontoon, mutta sillä on hobittejakin kovempi nälkä ja edelleen miellyttämisenhaluinen vaihde päällä, joten se lähtee nuuskimaan ruokaa. Pian se tuokin saaliinaan kaksi jänistä.
Ne kelpaavat Samille, joka käskyttää Klonkkua seuraavaksi vedenhakuun, kun ei tohdi herättää nukkuvaa Frodoa tai uskalla jättää häntä yksin. Sam taas tekee tulen, ja kun Klonkku lopulta ymmärtää hänen aikeensa, syntyy ristiriita. Klonkun mielestä a) tulen sytyttäminen on vaarallista b) hyvän lihan keittäminen hulluutta. Tässä kohtauksessa Sam toimii kieltämättä varsin epädiplomaattisesti katsoessaan jänisten olevan nyt hänen tehdä niillä mitä tahtoo. Kaiken lisäksi hän yrittää saada Klonkkua keräämään jänisataan vielä yrttejä ja ehkä perunoitakin, mutta Klonkun mitta on nyt täysi ja sen antipatia hobiteista nimenomaan Samia kohtaan pintautuu. Se kieltäytyy ja häipyy omille teilleen.
No, Sam herättää Frodon, sitten syödään luvun otsikon mukainen ateria. Sam ei ole siihen tyytyväinen, pottuja ei saatu eikä ole kunnon lihalientäkään, mutta väittäisin aterian silti olevan TSH:n kulinaarinen huippukohta ohi kaikenlaisten haltioiden pitopöydissä vedettyjen eteeristen superfoodien. Kysehän on siitä, mitä taustaa vasten kattausta tarkastelee. Sitä paitsi yksikään muu eepoksen luku ei kietoudu ihan prosentteina tekstistä näin suurelta osin kokkauksen ympärille. Saa se sentään teoksen mittaan elämän perusasioista enemmän huomiota kuin seksi, mutta nähdäkseni häviää selvästi dokaamiselle.
Tolkienille tyypilliseen tapaan ruokahetken lyhyt idylli katkeaa äkillisesti, kun Sam huomaa nuotion sittenkin savuttaneen, ja sitten alkaa lähistöltä kuulua ääniä. Tulijat osuvat suoraan hobittien piilopaikkaan, ja seuraa molemmin puolin yllättynyt kohtaaminen gondorilaisten sissien kanssa. Gondorilaisten keskinäisestä sananvaihdosta selviää sellainenkin seikka, ettei maassa näinä aikoina olla juurikaan tekemisissä haltioiden kanssa, koskapa miehistä yhden mielessä käy ensin, että Frodo ja Sam saattaisivat olla sellaisia. Mutta ei sentään, haltiathan ovat kuulemma "ihanan kauniita katsella".
No, sitten käydään sananvaihto, jossa paljastuu gondorilaisten jahtaavan Klonkkua, Faramir esittäytyy ja Frodo taas selvittää heidän identiteettinsä ja matkansa väljän taustan ilman viittauksia Sormukseen. Hän tulee maininneeksi Boromirin ja tämän unen, ja Faramirin kiinnostus on alun tylyyden jälkeen sillä herätetty. Mutta gondorilaiset ovat valmistelemassa sissi-iskua Haradin miehiä vastaan, joten pidemmät puheet on säästettävä myöhempään. Kaksi miestä jätetään vartioimaan hobitteja.
Käy niin, että kallioleikkauksessa väijytetyistä eteläisistä osa pakenee juuri piilopaikan suuntaan, gondorilaiset kintereillään. Hätkähdyttävä pysäytyskuva: nuolella surmattu haradilainen suistuu kuolleena melkein piileskelijöiden päälle, ja Sam jää hetkeksi pohtimaan sellaisia kaikkiin sotiin liittyviä perimmäisiä kysymyksiä kuin että oliko juuri tämä mies todella paha, vai oliko hänet vain saatu uhkauksin tai valhein sotaretkelle.
Mutta sitten Samin huomion vie ihme, jonka hän oli jo aiemmin toivonut näkevänsä: olifantti, virallisemmin mûmak. Pelon ja raivohulluuden valtaan suistunut valtava norsueläin tömistelee metsän läpi kaiken tieltään jyräten ja molempien puolten miehiä alleen murskaten. Sen selässä keinuu "kokonainen sotatorni", joskin rymistelyssä raunioitunut - en oikein osaa hahmottaa, millaisen "sotatornin" vitun isonkaan norsun selkään voisi pystyttää, mutta näillä mennään. Ratsastajakin yrittää yhä sinnitellä hirmun selässä. Hieno on myös ohimenevä, Samin ajatusten kautta esitetty pohdinta siitä, mitä mûmakille lopulta tapahtui. Raivosiko se Suurelle Virralle asti siihen hukkuakseen, vai pääsikö pakoon? Pieni ja iso kohtaus, pieni arvoitus, taas yksi väläys tämän maailman suuruudesta.
Samin fiiliksiä olifantin kohtaamisesta voi kai kuvailla ilmauksella haltioitunut, ja epäilemättä tämä on juttu, jota hän aikanaan kertoi lastenlapsilleen kyllästymiseen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti