Sméagol kesytetään

Aloitettakoon nyt lopulta neljäs kirja. Tai oikeastaan luin tämän aloitusluvun jo tovi sitten, mutta on ollut jotenkin vaikea saada itseään kirjoittamaan siitä. Muistelisin jo aikanaan TSH:ta lukiessani kokeneeni saman efektin melkein joka kerta kirjan tässä kohdassa. Siirtymä kolmannen kirjan vauhdikkaista meiningeistä, seikkailuista, sodasta ja politiikasta Frodon ja Samin ankeaan taivallukseen ei ole kutsuva, ja vaikutusta pahentaa se, että juuri Sméagol kesytetään on jotenkin erityisen ankea luku tai ainakin alkaa sellaisena.

Luvun ensimmäisen puolikkaan aikana ei nimittäin tapahdu juuri muuta kuin että hobitit pyörivät eksyneinä Emyn Muilin karuilla kallioilla ja yrittävät löytää tietä alas vielä kutsuvammalle seudulle - Kalmansoille. No, heitä seuranneesta Klonkusta puhutaan, Siivekäs Ratsastaja lentää yli salamanleimahdusten saattelemana, koituen melkein Frodon surmaksi, tämä kun on juuri koettamassa laskeutua edes hieman mahdollisemmalta tuntuvaa jyrkännettä käsipelillä. Sitten Sam muistaakin kanniskelleensa koko ajan lórienilaista haltiaköyttä mukanaan, mikä on ihan hauska kohtaus, kuten sekin, jossa hobitit sitten köyden avulla pääsevät laskeutumaan  alas. Samin huolella sitoma köysi kun irtoaa ja putoaa heidän käsiinsä juuri, kun he ovat maan pinnalla. Huono solmu, sanoo Frodo; haltiataikuutta, väittää Sam. Hänellä on suvussa köydenpunojia, hänen solmunsa eivät petä! Kalliokiipeilyssä Sam ei tosin ole yhtä itsevarma. Mutta eipä sitä itsekään mielellään laskeutuisi kuunvalossa ankarassa erämaassa 18 sylen jyrkännettä, joka tietysti on vielä puolet korkeampi hobitin kokoon suhteutettuna.

Sitten luvussa alkaakin tapahtua enemmän, kun tarinaan aktiiviseksi henkilöhahmoksi jo tovin tyrkyttäytynyt Klonkku nähdään tulemassa alas samaa kalliota ja päätetään väijyttää. Klonkun perusjuttu, itsekseen jupiseminen, esittelee Hobittia tuntemattomallekin lukijalle hänen persoonallisen puhetyylinsä heti kättelyssä. Sekin selviää, että Klonkku kyllä tietää tasan tarkkaan olevansa Aarteensa jäljillä - ja myös suunnilleen sen, ketkä Aarretta kanniskelevat.

Sam pyrklii leikkimään kovanaamaa ja vangitsemaan otuksen, mutta on tulla kuristetuksi, kunnes Frodo ehtii apuun Piikin kanssa. Samin rooli fyysisissä konfliktitilanteissa tuntuu muuten olevan aina samanlainen: muuten sävyisä ja rehti kaveri alkaa yhtäkkiä leikkiä riuskaa toiminnan miestä, jonkinlaista kylätappelijaa. Roolissa on jotain epäuskottavaa, Samista ei ole kovanaamaksi, ja tässäkin edes yritys on jo kääntyä hänen hengenmenokseen. Frodo ei harrasta vastaavia elkeitä, vaan väläyttää kylmää terästä tai metaforisempaa kättäpidempää, jos se vain on mahdollista.

Epäilemättä tässä on hyvinkin suora viittaussuhde brittiläisen herrasmiehen ja hänen palvelijansa roolituksiin, mutta onko Samin epäluontevuus näissä tilanteissa tietoisesti kirjoitettua, vai eikö Tolkien vain onnistunut saamaan hänestä isäntäänsä nyrkit ojossa puolustavaa luottopakkia, vaikka yritti? No, kuten yleensäkin, totuus lienee sekoitus molempia vaihtoehtoja.

Piikin puhumaa kieltä Klonkku joka tapauksessa ymmärtää, ja nyt siitä paljastuu nöyristelevä, lipevä puoli, joka pyrkii mielistelemään itsensä ulos vaaratilanteesta. Tämänhän Tolkien kuvaa inhottavana toimintana, ja taustalla lienee jokin sellainen hämärähkö ajatus, että olisi suoraselkäisempää myöntää avoimesti motiivinsa vaarankin uhatessa. Toki Klonkkuun on kirjoitettu sisään tällainen käytös: siihenhän on piesty ja kidutettu ikuinen pelko viimeistään Sauronin kuulusteluissa. On kuitenkin selvää, että Klonkun elkeet tuntuvat hobiteista vastenmielisiltä. Tai ainakin Samista. Frodon asenteessa on lempeyttä ja myötätuntoa alusta alkaen, vaikkei pelkästään niitä. Yksinkertaistaen tämä tietysti osoittaa Frodolta suurempaa empatiakykyä ja, hmm, oliontuntemusta, mutta toisaalta pragmaattinen Sam pyrkii ennen kaikkea suojelemaan isäntäänsä eikä myöskään ole huijattavissa Klonkun varsinaisten aikeiden suhteen. Tarinan tämän vaiheen kannalta tämä kaksijakoisuus hobittien asenteissa on tietysti täysin oleellista.

Niinpä Samin ensiehdotus Klonkun varalle on yksinkertaisesti sitoa tämä ja jättää erämaahan niine hyvineen. Klonkun reaktio tähän on mahdollisesti väkevintä, mitä ko. hahmo tulee kahden romaanin mittaan sanoneeksi: Mutta sitten me kuollaan, kuollaan. Julmat pikku hobitit. Sitoo meidät ja tämä maa on kova ja kylmä, ja ne jättää meidät, klunk, klunk."

Tappotuomiohan se olisikin, ja on selvää, ettei ainakaan Frodo todella ryhtyisi moiseen, mikä tietysti asettaa hobitit sen varsin ratkaisevan valinnan eteen, että Klonkkua on tavalla tai toisella alettava roikottaa mukana. Sen päästäminen taas vapaalle jalalle hiiviskelemään olisi hengenvaarallista, mutta niin on tietysti pitäminen vankinakin. Tässä Frodo aavistaa kuitenkin valttikorttinsa: Sormuksen välittömässä vaikutuspiirissä ollessaan Klonkku on myös hallittavissa sen avulla. Ehkä, mahdollisesti, luultavasti. Uhka vai mahdollisuus?

Frodo muistaa myös omat sanansa Gandalfille: sääli, ettei Bilbo tappanut Klonkkua, kun siihen oli mahdollisuus. Ja Gandalfin vastauksen: niin, sääli Bilbon kättä pidättelikin. Viimeistään nyt, nähtyään Klonkun omin silmin, Frodo kenties ymmärtää jotain olennaista sen taustasta ja löytää sen avulla saman säälin itsestäänkin. Tämä on tietysti koko eepoksen syvimpiä ja selkeimpiä moraalisia valintatilanteita, ja Frodon valinta on ainoa mahdollinen, vaikka jossain mielessä tietysti tavoitteen, päämaalin, kannalta järjetön. Teoksen kliimaksissa sitten punnitaankin aikanaan järjenvastaisilta tuntuneiden hyvien tekojen todellinen merkitys vaakakupissa.

Ja Klonkkuhan voi tehdä vastapalveluksen: se on ollut Mordorissa, se voi opastaa hobitit sinne. Luonnollisesti ajatus täyttää sen kauhulla ja aiheuttaa akuutin sopertelukohtauksen. Tähän sisältyy taas yksi Klonkku-helmi, kun se kehottaa Sauronia mm. menemään nukkumaan. Ehkä ihan relevantti kehotus, jatkuva valvominen voi epäilemättä aiheuttaa muiden fyysisten ja psyykkisten oireiden ohella myös pahanlaatuista ärtyisyyttä ja arvaamatonta käytöstä. Mutta kuten Frodo lakonisesti toteaa, hän ei mene nukkumaan sinun käskystäsi.

Klonkku on sitä paitsi arvannut hobittien olevan matkalla Mordoriin. Vaikuttaa siltä, että sekin tietää, mitä Sormuksen roudaaminen Tuomiovuorelle tarkoittaa, muuten se tuskin olisi osannut aavistaa tällaista reissusuunnitelmaa. Mutta se on toki ollut naimisissa Sormuksen kanssa niin kauan, että tietää yhtä ja toista aiheesta. Varmasti myös ajatus Aarteen tuhoamisesta täyttää sen kauhulla, mutta epäilemättä se myös olettaa oppaan roolissa voivansa vielä ottaa tapahtumat omiin käsiinsä ennen h-hetkeä.

Eikä se myöskään odota kauaa ennen kuin yrittää. Se koettaa paeta lähes välittömästi, mutta tätä on odotettu, ja yritys lopetetaan lyhyeen. Nyt Klonkku itse tarjoutuu antamaan sitovan lupauksen vannomalla "sormet Aarteen päällä", ja hetken harkittuaan Frodo vetää kunnon Sormuksen viejä -larpin mahtipontisine eleineen ja fyysisen kasvun illuusioineen ja pistää sen vannomaan ellei nyt sormet Aarteen päällä, niin kuitenkin sen kautta.

Tämä vala tosiaan on Klonkulle ainakin väliaikaisesti merkityksellinen ja aiheuttaa muutoksen, jossa siitä tulee enemmän Sméagol - tai oikeastaan jonkinlainen koiramainen välimuoto, jota Samin kerrotaan epäilevän "jos mahdollista enemmän kuin koskaan". Fair enough, äkilliset roolinvaihdot ja jopa koko puhetyyliin ja elekieleen ulottuvat nopeat muutokset eivät herätä luottamusta. Mutta Samin mietteistä huolimatta Tolkien ei tässä tarjoa pelkästään tai edes ensisijaisesti tulkintaa, jossa Klonkku-Sméagol petkuttaisi laskelmoidusti, vaan kyse todella on sen kahden eri minän taistelusta, joka on kai jatkunut vuosisatoja ja jossa Sméagol-kanta pääsee nyt voitolle ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Skenaario on mutkikkaampi ja mielenkiintoisempi kuin joku Jekyll ja Hyde, ei vähiten siksi, että vyyhdessä on keskeisenä se kolmas molempia persoonia määrittävä tekijä, eli Aarre. Se Klonkkua kontrolloi, ja otaksun, että se voi tehdä hänestä väliaikaisesti Sméagolin, jos olosuhteet tuntuvat tätä vaativan.

Ja matka kohti Mordoria alkaa.