Näin sitä sitten lähdetään Mordoria kohti Klonkun opastamana - tai Sméagolin. Frodohan käyttää järjestelmällisesti syntymässä annettua nimeä. Taustalla lienee usko nimeämisen voimaan ohjata kohdetta käytetyn nimen suuntaan.
Kertojalle kyse on silti koko ajan Klonkusta. Näin alleviivautuu Frodon hieman optimistinen usko sormusveteraanin muuttumisen mahdollisuuteen.
Joka tapauksessa aivan luvun alussa saadaan lukea lisää Klonkun hengentuotteita, "lauluntapainen", kuten kertoja määrittelee, vaikka itse asiassahan Klonkku on Tolkienin kuvaamana (ja Kersti Juvan suomentamana) aika kova kielenkäyttäjä ja varmasti ainakin persoonallinen. Kova kylmä maa kättä kaluaa, jalkaa puree, vihaa. Siinä minäkohtaiseen tilapäisrunouteen erikoistunut ex-hobittimme kuvaa hyvinkin kouriintuntuvasti, miltä tuntuu kulkea osittain nelinkontin karussa erämaassa.
Tulin muuten vasta nyt ajatelleeksi ensimmäisen kerran kaikkien näiden vuosien aikana, että Klonkku ei taida harrastaa vaatteita. Tai siis ei missään nimessä harrasta, sehän olisi aika yllättävääkin, mutta asiasta ei erikseen mainita mitään suuntaan tai toiseen. En nyt ajatellut tätä siinä mielessä, että sielläpä Klonkun pallit heiluvat erämaan viimassa - tai ajattelin, koska kerran näin kirjoitin - mutta oleellisempaa on huomioida, miten juuri tämä asemoi Klonkun eläimeksi, mikä on Tolkienin kuvauksessa siitä yleensäkin ilmeistä. Eläimillä ei ole vaatteita, ja ainakin nisäkäseläimet kulkevat yleensä neljällä jalalla. Klonkku tekee tätä vain osan aikaa, eli se on, hmm - puolieläin? Sen eläimellinen toiminta on myös selvässä yhteydessä siihen, mikä puoli siitä on milloinkin vallalla. Humanoidimaiset piirteet ovat Sméagolia, eläimelliset Klonkkua.
Tästähän ei voi tehdä kuin sen johtopäätöksen, että pitkäaikainen sormusaddiktio tekee eläimeksi. Vai päteekö tämä muihinkin kuin Klonkkuun? Addiktion "eläimellistävät" piirteet ovat kyllä TSH:n lukijoiden ohella tuttuja myös vaikkapa rocksankareiden elämäkertoja tutkineille. Kovassa koukussahan ihminen, tai hobitti, on yksinkertaisen, selvän ja tarkkaan fokusoituneen perustarpeen äärellä. Kyse on selviytymistaistelusta. Mutta siinä, missä vaikkapa heroiini tekee usein kovasta käyttäjästä selvää armollisen nopeasti, sormus nimenomaan venyttää addiktiota loputtomiin - tuhansiinkin vuosiin. Mielenkiintoista kyllä, jossain kohtaa TSH:ssa joko Bilbo tai Frodo - en nyt suoraan sanottuna muista kumpi - käyttää nimenomaan venyttämisen tai ohueksi levittämisen metaforaa sormuskokemuksestaan. Klonkku on saanut tätä hyvää puolisentoistatuhatta vuotta. On selvää, ettei sen elämässä voi olla muuta kuin Sormus. Tuskin vastaavan ajan heroiinia käyttänytkään pystyisi enää koskaan puhumaan mistään muusta.
Saatana, tässähän alkaa tajuta Klonkun hahmoa koko ajan diipimmin.
Takaisin asiaan. Seuraava kiinnostava asia on Klonkun ruokahuolto. Kala olisi mieluisinta, tottumuskysymys varmaankin, mutta nyt olisi tarjolla lähinnä lembasia. Se ei maistu, vaan on "tomua ja tuhkaa". Vähän samankaltainenhan oli Saminkin visuaalinen ensivaikutelma haltialeivästä, hänen ja muiden hyvien tyyppien suussa kuivakka tuote vain muuttuu ihanaksi herkuksi. Kyse on oikeastaan maagisesta transformaatiosta, josta ei-uskovat eivät pääse osallisiksi. Onko lembas itse asiassa metafora öylätille? Taas jotain, mitä en yli neljännesvuosisadan aikana ole ennen tätä tullut ajatelleeksi!
Käy niinkin, että hobitit lipsuvat kumpikin unen puolelle jääden Sméagolin armoille, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu. Frodo ja Sam käyvät kuitenkin lyhyen keskustelun tulevaisuudennäkymistään. Aihe on tyyppiä "mitä Tuomiovuoren jälkeen?" ja Frodon lopputulema muotoa "ei mitään" - kamikaze-tehtävä, siis. Frodolla on jonkinlainen käsitys siitä, mitä Sormuksen heittäminen Tuomiorotkoon voisi aiheuttaa esim. vieressä oleville henkilöille. Tämä konkretiahan alkaa oikeastaan hiipiä juoneen vasta tässä vaiheessa. Frodo onkin luontainen marttyyri ja Sam luontainen selviytyjä. Kohta alan varmaan verrata Frodoa Jeesukseen, ja itse asiassa sehän nimenomaan on iso ja relevantti perusvertaus, mutta ei nyt vielä ainakaan mennä siihen. Myöhemmin voitaneen todeta, ettei asia sentään ihan näin ole, vaikka vähän sinne päin.
Lopetetaanpa jaarittelu ja edetään juonessa. Kalmansoiden yli siis mennään, ja suhteellisen lyhyesti, mutta väkevästi kuvattu mesta onkin varsin mielenkiintoinen. Miksi oikeastaan "ruumiskynttilät" eli Dagorladin taistelussa kuolleiden tyyppien naamat näkyvät suolammissa oudon valon valaisemina? Olenko väärässä väittäessäni, ettei tätä selvennetä edes missään liitteissä kunnolla? Mielikuva on joka tapauksessa hyytävä. Kuten monella muullakin asialla TSH:ssa, on tällä ruumiskynttilähommallakin hypnotisoiva vaikutus, joka tietysti uhkaa vetää juuri Frodon "pikku kynttiläksi" muiden joukkoon. Aah, tätä Frodon kuolemanviettiä. Tavallaan koko kirjan tärkein juonellinen motiivi on lähinnä saada hänet pidettyä hengissä asianmukaisen kauan.
Soiden jälkeen tullaan Mordorin edustan kuonakasakentille, joiden kuvauksen groteski inhorealismi pyyhkii persettä kaiken maailman steampunkin viktoriaanisilla fantasioilla. Voisin hyvin kuvitella Tolkienin innoittuneen tässä kohtaa kaikkein eniten varhaisehkon tehdastuotannon konkreettisista lieveilmiöistä, joita kohtaan tunnettu väkevä vittuuntuminen on jätkän tuotannon ainakin yksi viidestä perustavanlaatuisimmista motiiveista. Tulee vähän mieleen joku Lovecraftin Väri avaruudesta, mutta silleen same but different -tyylisesti. Kammottava, abnormaali, ei ole mystistä tässä, vaan sille on selvä tausta.
Jos haluaa Tolkieninsa synkimmillään ja musiikkinsa vaikkapa Nine Inch Nailsina, on tämä luku kenties paras suositus mestarin koko tuotannosta. Mustaa, harmaata, inhoa, pelkoa, kuonaa, limaa, mätää, sairas-adjektiivin liikakäyttöä on tarjolla koko rahan edestä. Tämä ei ole kritiikkiä, vaan puoltolause, sillä tällaiset hommat J.R.R. kuvaa oikeastaan voimallisemmin kuin jonkin Lothlórienin idyllin. Kumma homma, ettäkö vitutus ja viha olisivat tehokkaampia taiteen motivaattoreita kuin seesteinen onni? Ei kai nyt?
Luku päättyy Sméagolin ja Klonkun klassiseen kuoppadialogiin, jonka kuluessa sormusnarkkarimme oivaltaa lopullisesti, mihin hobittien matka itse asiassa tähtää, käy moraalikeskustelun itsensä kanssa, häviää sen ja muotoilee toimintasuunnitelman. Sam on kuulolla, mutta paljonpa hyötyä siitä tulee hänelle olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti