Tässä luvussa aletaan päästä todellisen pahuuden tyyssijoille. Hobitit kääntyvät Klonkun johdattamina Minas Morgulin tielle, ja heti luvun alussa saadaankin dramaattinen kuvaus sormusaaveiden kaupungista kauempaa katsottuna. Sairasta, myrkyllistä valoa hohtava linnoitus on turmeltu versio siitä kuunvaloa heijastelleesta kaupungista, jonka gondorilaiset parempina aikoina rakensivat. Kaupungissa ei toistaiseksi näy elämänmerkkejä, ja Tolkienin kuvaamana siitä jää epätoden, painajaisen tuntu. Tunnelmaa alleviivaavat Morgulin tietä reunustavilla varjoisilla niityillä kasvavat kalvaat kukat, joista erittyy kalman lemua. Tämä on tappavan, mutta vangitsevan houreunen maata, paha trippi -tyyppinen kokemus. Ja Sormuksen paino on täällä toistaiseksi raskaimmillaan: Frodon se melkein juoksuttaa transsissa kohti Morgulin porttia, mutta Sam saa tämän pysäytetyksi ja tokenemaan.
Morgulin sijaan ollaan menossa vuorille kääntyvää salapolkua ylöspäin, kohti pahojen enteiden solaa. Kolmikko ehtiikin päästä hyvän matkaa laakson yläpuolelle ennen kuin varsinkin Frodoa painava noiduttu väsymys pakottaa heidät pysähtymään - ja he tulevat nähneeksi Morgulin armeijan marssin sotaan kaupungin herättyä yhtäkkiä eloon ja meteliin salaman ja ukkosen säestyksellä. Mustien joukkojen kärjessä ratsastaa sormusaaveiden päällikkö, ja saadaan taas yksi nuuhkimisleikki, kun se pysähtyy laakson sillalle saaden ilmeisesti vainun Sormuksesta. Tämän tilanteen pelastaa Galadrielin kristallipullo, jota puristamalla Frodo pystyy suojautumaan vihollisen katseelta. Sotajoukko jatkaa kohti Anduinia. Ohimennen Tolkien tulee maininneeksi, että vaikka se on suurin Gondoriin sitten Isildurin päivien hyökännyt, on se kuitenkin vain yksi Sauronin armeijoista, eikä edes suurin.
Tästä Frodo juontuu ajattelemaan sitäkin mahdollisuutta, että vaikka hän onnistuisi tehtävässään, ehtisivät Mordorin joukot sitä ennen tehdä niin perusteellista tuhoa, ettei jäljelle jäisi enää ketään, jolle kertoa asiasta. Näin Tolkien rakentaa kaksihaaraisen juonikuvionsa perusoikeutusta: Frodon ja Samin tehtävä on oleellinen, koska, no, se on koko jutun pointti - mutta myös Gandalfin, Aragornin ja kumppaneiden tehtävä on oleellinen, koska heidän ja gondorilaisten on puolustustaistelullaan ostettava Sormuksen Viejälle aikaa, jottei pelastettavaksi jäisi vain raunioita. Kumpikin porukka on toistensa suhteen informaatiopimennossa, joten motiivit on etsittävä periksiantamattoman uskon ja periaatteen suunnalta. Vahva itsemurhamission tuntu leimaa kaikkea kirjan henkilöiden tässä vaiheessa tekemää. Tämä epätoivon pohjavire, ajatus että pahan kukistaminen on lähes mahdotonta, on yksi niitä moodeja, jotka ovat siirtyneet turhankin suureen osaan eeppistä fantasiaa ja suoraan sanottuna riistäneet siltä melkoisen määrän vapautunutta lukemisen iloa. Tolkien tasapainottaa epätoivoa kuitenkin säännöllisesti mm. kiinnostavilla välähdyksillä maailmansa historiaan ja sitten lukuisilla turvapaikka-välietapeilla, joista Henneth Annûn kuitenkin on Frodon ja Samin osalta viimeinen. Tästä eteenpäin painetaan verenmaku suussa.
Seuraavaksi melkein kirjaimellisestikin, kun Klonkku johdattaa hobitit kallion sisään hakattuihin pitkiin, pimeisiin portaisiin, joiden kiipeäminen on ihan fyysisesti tuskaisaa hommaa. Kun he töin tuskin pääsevät huipulle, ilahduttaa Klonkku heitä tiedolla, että edessä on vielä toiset raput, "tietyssti" ensimmäisiä pidemmät, joskin helpommat. Kovin väistelevästi se puhuu siitä, mikä portaiden jälkeen odottaa.
Nämä toiset portaat kiemurtelevat ulkoilmassa Varjovuorten rinteitä pitkin, ja tämänkin jylhänkauhean maiseman Tolkien kuvaa pikaisin vedoin, mutta vaikuttavasti. Ollaan todellakin hyvin yksinäisessä paikassa, mutta pahan voimat eivät tietenkään ole kaukana. Ylhäällä, vuorten korkeimmalla harjalla kaksi mustaa hammasta reunustaa solaa tai halkeamaa, mutta toinen osoittautuukin torniksi, jossa palaa punainen valo. Klonkun antama kuva tämän reitin heikosta vartioinnista ei näytä pitävän paikkaansa. Toisaalta, kuten se itse sanoo: kaikkia teitä tietysti vartioidaan, mutta tätä ehkä vähiten. Vaihtoehtoja ei ole. Taival jatkuu, mutta ensin on levättävä.
Tauon aikana Frodo ja Sam innostuvat herkistelemään eräänlaisen metafiktion parissa hahmotellessaan itseään henkilöiksi tarinassa, jota joku ehkä aikojen kuluttua lukisi läheisilleen takkatulen valossa. Historian perspektiivistä tarinat menivät niin kuin ne menivät, eikä neitseellinenkään TSH:n lukija varmaankaan tässä synkässä vaiheessakaan oleta tuloksena olevan lohduttoman lopun. Henkilöt, siis Frodo ja Sam, eivät tätä tietoa kuitenkaan omaa, heidän on - jälleen kerran - vain uskottava. Toki ajatus siitä, että tätä tarinaa jollakin takkavalkealla joskus ilon ja idyllin vallitessa kerrottaisiin, on jo itsessään psyykkausta ja toivon luomista.
Metafiktion kiinnostava sivujuonne on Samin lyhyt pohdinta Klonkun roolista a) hänen itse havainnoimassaan todellisuudessa (ei imarteleva rooli), b) myöhemmin kerrottavassa tarinassa (ehkä voitu silotella sankariksi) c) sen omassa mielessä (kysymys, johon Sam haluaisi Klonkulta itseltään vastauksen: ajatteleeko se olevansa sankari vai roisto?) Naiivinpuoleisen "oisko tää hyvä vai paha" -pohdinnan subteksti on hyvinkin kiehtova, sillä tosiaan, Klonkku on muuan teoksen ambivalenteimmista hahmoista. Tolkienillahan ei pelkästään synnytä hyviksi tai pahoiksi (vaikka tätäkin on, esimerkiksi parannuksen tekevä örkki tuntuu mahdottomalta hahmolta), vaan kyse on usein tai jopa pääsääntöisesti omasta valinnasta (tosin usein tapahtuu ajautumista pahuuteen hybriksen siivittämänä, jolloin varsinaista tiettyä valintatilannetta ei ole).
Sméagol ei ollut syntyjään paha, mutta tarina siitä, miten Sormus päätyi sen haltuun, kuvaa sen pahalle ja ahneudelle otollista luonnetta - jotain, mihin Sormus saattoi "tarttua". Sitten Sormus söi Sméagolin, kunnes jäljelle jäi Klonkku, jonka kykyä itsenäisiin moraalisiin valintoihin niin hobitit kuin kertojakin pohtivat useampaankin otteeseen. Klonkku ei juurikaan reflektoi tekemisiään, sitä ajaa rajallinen joukko perustarpeita, joista Sormus on keskeisin.
Vastausta kysymykseen, miten se itsensä kokee, ei ehkä koskaan voitaisikaan saada. Nyt sitä ei saada siitä syystä, että Klonkku on taas kadonnut. Voimme päätellä, että juuri tässä vaiheessa se on käynyt Lukitarin juttusilla - suunnitelma, jota se on puolitietoisesti hautonut kai Mustalta Portilta asti. Yllättävän pitkän tähtäimen suunnitelma Klonkun tekemäksi, ja toteuttamisen hetki alkaa olla käsillä.
Mutta kun Klonkku palaa leiriin, löytää se hobitit nukkumasta suunnilleen sylikkäin, heltyy ja vaikuttaa katuvan. Tolkien kuvaa tätä niin, että Klonkku vaikuttaa vanhenevan ja väsyvän, kiilto sen silmissä häviää. Sormus tietysti pitää satoja ja taas satoja vuosia yli-ikäistä olentoa elossa ja toimivana, silloinkin kun ei ole Klonkun hallussa. Tässä tapauksessa sen käyttövoimana siis toimii sormushimo. Sen ajamana se on laatinut suunnitelmansa, jota nyt katuu, ja kun sormushimo väistyy hetkeksi taka-alalle, sammuu käyttövoimakin.
Yhtälö olisi luultavasti joka tapauksessa mahdoton: Klonkku ei voisi luopua Sormuksesta tai sen takaisin saamisen ajatuksesta. Tässä Sam tulee kuitenkin taas vaihteeksi vauhdittaneeksi sen paluuta entiselleen reagoimalla arvattavan aggressiivisesti Klonkun kömpelöön yritykseen koskettaa nukkuvaa Frodoa. Sam syyttää sitä "käpälöinnistä" ja "hiiviskelystä", mihin termiin Klonkku varsinkin oikein takertuu ja ryhtyy marttyyrimaisesti sitä viljelemään.
Voi ajatella, että Frodon ja Klonkun luottamuksellisen, rehellisen kommunikaation välissä on juuri Sam, joka ikään kuin pitää väkisinkin Klonkun siinä roolissa, jonka on sille hahmotellut. Samia ajaa suojelunhalu ja varmaan maalaisjätkän ennakkoluuloisuuskin. Ja sitten taas: viittaan ylempänä kirjoittamaani ja myönnän, että tämä on parhaimmillaankin vain osa totuudesta. Klonkkua tuskin voisi parantaa tai pelastaa, tai ainakaan Frodon voimat eivät siihen riitä (sillä sellaista pelastusvoimaa ei ole kuolevaisella olennolla, ja tässähän on kristillinen subteksti).
Nyt Frodo olisi valmis vapauttamaan Klonkun oppaan velvoitteista ja menemään teilleen, kunhan ei Vihollisen kätyreiden luo. Mutta nyt tämä tietysti sopii Klonkulle kaikkein huonoimmin. Lukitarin luola odottaa.
Sméagolin täytyy jatkaa. Ei levätä. Ei syödä. Ei vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti