Aamuyöstä Faramir tulee herättämään Frodon tyypillisen mystisesti asiansa ilmaisten - kuuta pitäisi katsella, ja kysyä neuvoa "eräästä asiasta". Frodo lähtee ulos gondorilaisen mukana, ja Sam seuraa tottakai varjona perässä. Kiivetään käytäviä ja portaita jyrkästi ylöspäin.
Korkealla vesiputouksen yläpuolella nähdään sitten täysikuun eepillinen lasku Gondorin vanhojen maiden yllä - jopa aavistus Valkoisista vuorista (lonkalta sanoisin kyllä, että Tolkienilla on aika reteä käsitys siitä, miten kauas erilaisilta kallionhuipuilta voi nähdä, varsinkin yöaikaan, vaikka sitten täysikuun valossakin). Mutta tämä ei tietenkään ole Faramirin varsinainen asia. Klonkku on tavalla tai toisella päätynyt kalalle vesiputouksen juurelle, ja sen rangaistus kätkettyyn paikkaan tunkeutumisesta on oleva kuolema. Faramirin jousimiehellä on jo nuoli tulilla. Ampumiskäskyä Faramir tivaa Frodolta, joka kieltää. Samhan olisi päinvastaista mieltä, eli jo Kalmansoiden laidalla ilmennyt ero hobittien suhtautumisessa näkyy edelleen. Näppärää sanailua seuraa, kun Klonkun bisneksistä puhuttaessa Frodo paljastaa ohimennen tämän entiseksi Sormuksen kantajaksi, mutta lausahtaa sitten Klonkun kielletylle lammelle tuoneen ylivoimaisen mielihalun olevan kuitenkin kalan himo.
Onko Klonkku todella tullut kalastamaan juuri tänne aivan sattumalta? Siihen Tolkien ei anna selvää vastausta, mutta oletan Sormuksen vetävän Klonkkua puoleensa ihan tiedostamattomallakin tasolla. Gondorilaisten turvapaikasta se ei selvästikään tiedä. Tässäkin asiassa Faramir päättää luottaa Frodoon, joka tosin tehostaa argumenttiaan hieman marttyyrimaisella "voitte sitten ampua minut, jos petän luottamuksenne" -retoriikalla. Näin Frodon tehtäväksi jää joka tapauksessa lähestyä Klonkkua muka yksin ja houkutella se Faramirin miesten vangiksi. Hänellä on tosin itselläänkin ohimenevä kiusaus antaa ampua otus, mutta Frodon päässä moraaliset palikat ovat lopulta kuitenkin selvässä järjestyksessä: Klonkku on nyt hänen palvelijansa, ja palvelijalla on tietyt oikeudet isäntäänsä nähden, vaikka palvelisikin pelosta. Tässä puhuu brittiherrasmies, asemastaan mutta myös siihen liittyvistä velvollisuuksista tietoinen. Palvelija on tiukkarajainen kategoria, johon pääseminen oikeuttaa asioihin - ja Frodo katsoo Klonkun todella palvelleen itseään ratkaisevankin hyödyllisellä tavalla. Sen todelliset motiivit ovat toissijaisia.
Klonkun pyydystäminen juonen avulla inhottaakin Frodoa, vaikka hän tiedostaa kyseessä olevan myös ainoa keino pelastaa sen henki. Klonkku ei tätä tule tajuamaan, ja voikin nähdä kohtauksen merkitsevän ratkaisevaakin käännettä, jossa se menettää lopullisesti mahdollisuutensa tulla taas Smeagoliksi. Epäluulo ja pelko Aarteen menettämisestä ikiajoiksi saavat Klonkussa vallan, eikä se osaa hahmottaa myöskään Frodon ja Samin suhdetta, vaan haluaisi jälkimmäisestä eroon siinä missä ilkeistä ihmisistäkin. Eipä Frodokaan tässä hahmota aivan kaikkea, mitä Klonkun mielessä liikkuu, ja brittiherrasmiehen usko alaluokkien valistumiseen, kun niitä tarpeeksi valistetaan ja moraalikasvatetaan, elää hänessä sitkeänä.
Faramirilla taas ei ole mitään tarvetta edes yrittää ymmärtää Klonkkua. Hän on omasta näkökulmastaan armollinen jo antaessaan väärään paikkaan eksyneen kurjan otuksen elää. Näiden kahden välisessä lyhyessä kohtauksessa Tolkien alleviivaa ylevän ja alhaisen ristiriitaa tappiin asti. Raakaa kalaa mutustava Klonkku on peruuttamattomasti valistuksen ulottumattomissa, vaikka kykeneekin pelon kirvoittamaan uskottavaan nöyristelyyn.
Faramirin "ankara, mutta armollinen" linja tuottaa lopputulemaksi joka tapauksessa sen, että Frodo saa oikeuden kulkea Gondorissa vapaasti vuoden ja päivän ajan, samoin Klonkku niin kauan kuin pysyy tämän seurassa; muutoin se on kuolemantuomion alainen.
Seuraava, tämän luvun viimeinen kysymys koskee sitten sitä, mihin Klonkkua oikeastaan tarvitaan, onko sen säästämisellä muitakin motiiveja kuin armeliaisuus. Frodon näkemyksen mukaan on: hän pitää Klonkkua edelleen parhaana toivonaan, mitä tulee Mordoriin pääsemiseen. Kun Faramir kuulustelee Klonkusta esiin Cirith Ungolin nimen, nostaa hän välittömästi karvansa pystyyn ja suosittelee ehdottomasti pysymään pahamaineisesta solasta kaukana. Mutta ei Faramirkaan osaa perustella näkemystään muulla kuin epämääräisillä huhuilla ja Minas Morgulin kammotun tornin läheisyydellä, ja on tietysti totta, ettei kukaan ole nostanut esiin parempiakaan tapoja luovia Mustaan maahan. Faramirin perusnäkemyksen mukaan sinne ei tietysti pitäisi mennäkään, mutta hän kuitenkin alistuu Frodon perusteluun, että kaikki muut vaihtoehdot ovat tuhoisia. Lopulta Frodo ja Sam eivät siis kostu Faramirin tapaamisesta välittömällä lähitähtäimellä juuri muuta kuin hetken lepotauon, mikä on tietysti tässä vaiheessa arvokas asia sekin, niin heille kuin lukijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti