Lyhyt väliluku lähinnä vie hobitit turvallisesta paikasta vähemmän turvalliseen paikkaan ennen todellisia koitoksia, mutta sisältää erään kielellisesti kauneimmista jaksoista koko eepoksessa. Luvun alussa ollaan vielä Faramirin luona, syödään viimeinen ateria tämän kanssa ja saadaan tietysti tuttuun tapaan läksiäislahjat: muonavaroja ja hyvät kävelysauvat, jotka eivät tietenkään ole mitä tahansa sauvoja, vaan niihin on pantu tienlöytämisen ja kotiinpaluun lahja. Keski-Maassa on hyvin yleistä, että esineet ovat enemmän kuin niiden varsinainen pragmaattinen tarkoitus edellyttäisi. Tällaisista lienevät kummunneet roolipelien +1 partaveitset, kynänteroittajat ja helmitaulut, ja assosioituuhan esinemagia moderniin mainontaankin: mistä muusta on kyse silloin, kuin vaikkapa vessapaperia markkinoidaan termillä "super silky"?
Faramirilla on myös viime hetken tietoa, joskin aika epämääräistä sellaista: kovin on hiljaista kaikkialla Ithilienissä aina Mustalle Portille saakka, ei enää joukkojen liikettä ja muuta melskettä, ja suurta myrskyähän sellainen tietysti enteilee. Ratkaisun hetket alkavat olla käsillä. Tähän saakka hobittien vaellus on kuitenkin tapahtunut tietyllä tapaa ajan aktiivisen liikkeen ulkopuolella, niin sanotusti ilman deadlinea, mutta maailma ei tietenkään ole ollut aloillaan, Sauron varsinkaan. Lukijalle tehdään kaikin keinoin selväksi, että loppuratkaisu lähenee.
Lähdetään. Frodo harjoittaa taas ritarillisuutta Klonkun suuntaan edellyttämällä, että jos sen silmät on sidottava, niin on hänen ja Saminkin, vaikka vapautus tästä olisi nyt muuten tarjolla. Faramir antaa vielä viimeiset neuvot matkan ensi vaiheiden kulkureitin suhteen.
Sitten matkustavaiset ovat taas kolmisin. Klonkku on tästä vain tyytyväinen, tietysti ymmärrettävästikin, vaikka Frodokin edellyttää sen osaavan tuntea kiitollisuutta siitä armeliaisuudesta, jota Faramir sitä kohtaan osoitti. (Lukijalle lienee suhteellisen selvää, ettei Klonkulla ole erityisiä syitä kokea saaneensa osakseen suurta armoa. Frodon taas voi katsoa olevan hieman hankalassa välikädessä Henneth Annûnin tapaisessa kohtauksessa. Yritykset pitää ystävällisiä välejä vastakkaisiin suuntiin johtavat helposti epäluuloon molemmilta suunnilta. Ilman Faramirin rauhallista luonnetta ja tavallaan ehkä turhankin vilpitöntä luottamusta omaan intuitioonsa kohtaaminen Lännen ikkunalla olisi päättynyt hyvin toisin. Mutta Tolkienilla laupeus palkitaan, hän on kristitty, ei kyynikko. Joku G.R.R. Martin olisi kirjoittanut tällaisen skenaarion aivan toisin, mutta minä luen ateistinakin mieluummin Tolkienia.)
Toisen päivän lopulla saavutaan Minas Morgulista Osgiliathiin vievälle, nyt autiolle tielle, ja käydään pieni metodineuvottelu hobittien ja Klonkun välillä. Tämä haluaisi siirtyä taas kulkemaan yöaikaan ja on muutenkin kovin huolissaan tiellä odottavista vaaroista ja siitä, että ollaan harhauduttu liian kauas suunnasta. Lyhyen levon jälkeen keskellä yötä matka jatkuukin epämiellyttävässä maastossa, ylös rinteitä, joita peittävien piikkihernepensaiden alla tämä jengi sentään mahtuu kulkemaan suorana. Mordorin reunusvuoret häämöttävät uhkaavina edessä, ja kun aamun pitäisi nousta, vaihtuu yön tilalle vain kuollut ruskea hämärä. Liitteissä tätä päivää taidettiin kutsua nimellä Päivätön Päivä. Vihollisen vallan osoitus ja symbolinen merkki sen vallan yltämisestä jopa auringonkierron yli. Tässä vaiheessa Tolkien ei kuitenkaan revi ilmiöstä kovin dramaattisia tehoja, mikä onkin luonnollista, sillä hobitit ovat viime aikoina kulkeneet sellaisilla seuduilla, joilla auringon jättäminen nousematta kuuluu enemmänkin yleiskuvaan.
Mordorin suurista tehtaista säteilee tulinen hehku, ja sen sammuttua saastepilviä ajelehtii idästä matkustavaisten ylitse. He nukkuvat jonkin aikaa - sillä välin Klonkku taas vaihteeksi katoaa., ja ruskea ankeus taivaalla vaihtuu synkkääkin synkemmäksi pimeydeksi, joka tuntuu enteilevän kaikkien aikojen myrskyä. Nyt on tunnelma korkealla! Maakin tärisee jalkojen alla, ja jylisee ja kumisee. Huviretki tienpientareelle, todellakin.
Klonkku palaa, ja nyt sillä on kova kiire: on lähdettävä heti. Sam protestoi: Ei voi olla vielä edes teeaika, ainakaan säädyllisissä paikoissa, missä teetä juodaan. Mutta ei olla Ye Olde Englandissa, ja tässä Klonkku taas vaihteeksi kyllä voittaa sanailun vastatessaan varsin realistisesti: Typerys! Ei olla säädyllisissä paikoissa. Kiireen syytä se ei kuitenkaan suostu kertomaan.
Luku päättyy sitten kohtaukseen, jonka goottilais-melodramaattiset tehot oikeuttavat suomaan sille paikan TSH:n pienten suurten hetkien kärkipäässä. Saavutaan Teiden Risteykseen, jossa Morannonista etelänmaille johtava väylä kohtaa Osgiliathista Minas Morguliin kulkevan. Muinaisgondorilaiset ovat rakentaneet merkittävälle tienristille sen arvoiset puitteet: risteystä reunustaa valtavien puiden kehä, ja paikalle on pystytetty myös jonkin vanhan suurkuninkaan istuva patsas. Upea jakso ansaitsee tulla siteeratuksi laveamminkin:
Frodo seisoi paikoillaan pelon vallassa ja tajusi vasta vähitellen, että jostakin loisti valoa; hän näki sen heijastuvan vieressään seisovan Samin kasvoista. Hän kääntyi sitä kohti ja näki, miten yhden oksistoholvin alitse Osgiliathin tie jatkui miltei yhtä suorana kuin kiristynyt nauha aina vain alas ja länteen. Siellä kaukana, varjoon kietoutuneen suruisan Gondorin takana aurinko laski juuri, ja se oli löytänyt suuren hitaasti vyöryvän pilven paarivaatteen liepeen ja vajosi nyt kohti vielä varjeltunutta Merta. Hetken kestävä hehku osui valtavaan istuvaan hahmoon, yhtä tyyneen ja juhlalliseen kuin Argonathin suuret kivikuninkaat. Vuodet olivat nakertaneet sitä ja raa'at kädet pahoinpidelleet. Sen pää puuttui, ja sen tilalle oli pahanilkisesti pantu pyöreä karkeasti hakattu kivi, jonka raakalaisten kädet olivat töhrineet irvistävän naaman näköiseksi. Otsasta tuijotti yksi ainoa suuri punainen silmä. Veistoksen polvissa ja mahtavassa istuimessa ja kaikkialla jalustassa oli tarkoituksettomia naarmuja ja niiden seassa Mordorin matomaisen väen käyttämiä iljettäviä merkkejä.
Äkkiä Frodo näki vanhan kuninkaan pään vaakasuorien valon säteiden sattuessa siihen: se lojui pois heitettynä tien vieressä. "Katso Sam", hän huudahti, sillä järkytys sai hänet taas puhumaan. "Katso! Kuninkaalla on taas kruunu!"
Silmät olivat ontot ja kaiverrettu parta murtunut, mutta korkean vakavan otsan ympärillä oli kullan ja hopean hohtoinen kruunu. Suikertava kasvi jonka kukat olivat kuin pieniä valkeita tähtiä oli kietoutunut sen kulmille kuin kuolleen kuninkaan kunniaksi ja sen kivisten hiusten halkeamissa loistivat keltaiset maksaruohot. "Ne eivät voi hallita ikuisesti!" sanoi Frodo. Ja sitten äkkiä oli lyhyt välähdys ohi. Aurinko valahti alas ja katosi, ja musta yö laskeutui kuin lamppu olisi peitetty.
Aivan huikeaa kieltä - Tolkienilta, ja arvaan, noista upeista alkusoinnuista ja suomen kielen keinovarojen lähes naurettavan monisävyisestä hyödyntämisestä, että myös tai ennen kaikkea Kersti Juvalta. Tietysti jakso on ladattu täyteen pateettista symboliikkaa, joka rinnastuu kaikenlaisiin tilanteisiin, missä hyvä lähtee altavastaajana taisteluun pahaa vastaan ja toivoa koetetaan elätellä.
Tämä dramaattinen nostatus on asetettu tarkoin harkiten juuri oikeaan tarinan taitteeseen - sillä seuraavaksi Mordor.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti