Jäähyväiset Lórienille

Viimeinen Lórien-luku alkaa Saattueen ja haltiahallitsijaparin neuvonpidolla, jossa pitää ratkaista sellaisia perusasioita kuin että mihin tästä pitäisi jatkaa ja miten. Tästä ei Gandalfin menettämisen jälkeen ole edes Aragornilla selvää ennakkokuvaa, mutta Celeborn käytännössä määrittelee matkan seuraavan vaiheen lupaamalla varustaa seurueen venein, joiden avulla päästään hyvän matkaa Suurta Virtaa alaspäin tarvitsematta vielä päättää, viekö tie lopulta sen länsi- vai itäpuolelle. Tämä ratkaisu vaatii tietysti jonkin verran rutiinia vesillä matkaamisesta; sitä toki on useammallakin saattueen jäsenellä, myös Merrillä, kuten tämä itse haluaa korostaa. Suuri Virta Anduinhan on Keski-Maan the joki, vaikka muitakin isoja virtoja kuvataan. Omassa mielessäni rinnastan sen Kemi- ja Ounasjokiin, joiden risteyksessä olen kasvanut. Kun muut hobitit (ja mahdollisesti Gimli) ovat aika lailla uimataidottomia, niin kieltämättä ymmärtää, jos tuntuu riskaabelilta lähteä päiväkausiksi pienellä veneellä tuollaiselle joelle.

Toisaalta joki voi tarjota sulavamman ja nopeamman matkan kuin rämpiminen pusikoissa. Ja kaiken alla ovat jännitteet liittyen siihen, ollaanko menossa Minas Tirithiin, tai ketkä ovat, ja onko Sormus. Boromir ainakin on, ja toivoisi edelleen Sormuksenkin päätyvän sinne, Gondorin sotamahtia auttamaan. Saattueen keskinäisessä keskustelussa samana iltana hän heittää taas omaa lopullista kohtalokasta valintaansa ennakoivaa yksinpuhelua. Frodon epäluulo saa lisää polttoainetta. Aragornia taas repivät hänen henkilökohtainen historiallinen missionsa ja ajatus Gandalfin korvaamisesta Frodon tärkeimpänä tukena. Purjehdus Virtaa alaspäin on paitsi käytännöllinen ratkaisu, myös ajan pelaamista, mutta eiväthän nämä sisäänrakennetut jännitteet ole mihinkään katoamassa. Niiden ainoa lähde on oikeastaan Boromir; ei liene kaukaa haettua ajatella, että tämän ottaminen mukaan Saattueeseen oli Elrondilta virhe, joskin kaiketi myös vaikeasti vältettävissä, kun tyyppi nyt oli Rivendelliin päätynyt ja joka tapauksessa palaamassa samaan yleissuuntaan.

Seuraava aamu alkaa ensimmäisten haltialahjojen vastaanottamisella: Saattueelle tuodaan haltiaviitat ja lembasia. Jälkimmäistä Gimli vetää makuun ihastuttuaan kokonaisen kakun, joka olisi tarkoitettu pitkän päivän ravinnoksi. Lembas rinnastuu positiivisesti Laakson ihmisten cramiin, jonka päättelemme olevan kuivempaa / mauttomampaa kuin vertauksena ihmisten ja haltioiden välisiin eroavaisuuksiin. Aikanaan en keksinyt näille tuotteille mitään kovin relevanttia verrokkia tuntemassani elintarvikekirjossa, mutta nykyään mieleen tulevat kaikenlaiset välipalapatukat ja proteiiniasiat; nykypäivänä lembasin ympärille olisi jo rakentunut kokonainen ruokablogien kosmos, menestyvä keittokirjasarja ja julkkisfanien yhteisö. (Bull Mentula tosin pitäisi sitä epäilyttävänä viherpiiperryksenä.)

Samaan tapaan haltiaviitatkin ovat tietysti vitusti parempia kuin tavalliset viitat, melkeinpä maagisia. Anonyymi haltia ei tosin Pippinin asiaa kysyessä ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa "taikaviitalla", Lórienissahan taikuus vain on, ei tarvitse erikseen taikoa.

Tullaan Virran ja Hopeajuovan väliselle pitkälle, kapenevalle niemekkeelle, jota ihana ruohoniitty peittää näin lopputalvestakin. (Täällä ilmeisesti eletään ihan omissa, erityisissä Lórien-ilmasto-oloissa, päätellen luonnonkuvauksen eroista verrattuna lähialueisiin. Vastarannat ovat paljaat. Elanorit ja mallornit kasvavat vain haltioiden maassa, koska, no, siellä taikuus vain on. Veneet ja Samin iloksi myös hyvät haltiaköydet odottavat Saattuetta täällä. Jakaudutaan kolmeksi venekunnaksi, jotka eivät mene aivan tasan: tietysti Gimli ja Legolas saavat olla kahdestaan, tavaroiden valtaosan kanssa.

Koeajolla Hopeajuovalla Celeborn ja Galadriel tulevat vastaan eeppisellä joutsenenhahmoisella aluksella. Galadriel laulaa taas yhden haikean, kulta-aikoja ja Valinoria kaipaavan hymnin. Jonkin aiemman kirjoitukseni yhteydessä virisi keskustelua siitä, millaista ja miten soitinnettua tämä haltioiden musiikki on. Tässä mainitaan Galadrielin säestävän itseään harpulla, kuinka ollakaan. Tarkemmin: kädessään hänellä oli harppu. Ymmärtääkseni ns. harppu-harppua ei kyllä soiteta yhdellä kädellä, ja tulee mieleen, että Tolkien on sittenkin tarkoittanut jotakin epämääräistä mutta pienempää kielisoitinta. Mutta joo, voi helposti kuvitella Galadrielin materiaalin kuulostavan aika lailla Joanna Newsomilta.

Hallitsijapari kutsuu Saattueen purrelleen syömään, aterian yhteydessä annetaan vielä lisävinkkejä tulevaa matkaosuutta koskien - mm. varoitetaan Fangornista, mikä on myöhempien tapahtumien valossa mielenkiintoista. Sitten on heidän henkilökohtaisten lahjojensa aika. Näistä mainitsemisen arvoisia on lähinnä neljä: Aragorn saa Andúrilille tehdyn huotran ohella vihreän jalokiven, joka myöhemmin antaa hänelle kuningasnimen Elessar ja on tietysti välitetty Arwenilta, jonka nimi (ja epäsuorasti myös toinen sukulinja Galadrielin ja Celebornin tyttärentyttärenä) taidetaan mainita tässä ensimmäistä kertaa. Edelleen Tolkien kuitenkin kiertelee ja kaartelee tämän aiheen ympärillä, panttaa suurta romanttista salaisuuttaan. Sam saa rasiallisen sitä hyvää lumottua maata Galadrielin omasta puutarhasta, ja Gimli taas pistetään itse esittämään lahjatoiveensa, joksi tämä punastuen määrittelee hiuksen Valtiattaren tukasta. Suosionosoitusta pidetään suurena, rivien välistä voi lukea sen edustavan jopa melkoista röyhkeyttä, mutta kaunosielu saa palkintonsa ja lupaa tehdä siitä huoneensa perintökalleuden, joka tallennetaan häviämättömän kristallin sisään.

Nyt vittu oikeasti, Gimli.

Lopulta kaikkein hyödyllisimmän lahjan taitaa saada Frodo, kuten kai aiheellista onkin. Kristallipullo, johon on tallennettu Eärendilin tähden valoa sekoitettuna minun suihkulähteeni veteen, whatever the fuck that means (kuulostaa yksisarvishoidoilta) osoittautuu myöhemmin käyttökelpoiseksi releeksi.

Sitten on aika lähteä. Alleviivattua mutta kouraisevaa symboliikkaa Tolkien käyttää kuvatessaan matkalaisista näyttävän enemmän siltä kuin Lórien lipuisi heistä poispäin - unohduksiin, menneisyyteen, omalle aikojen virran sanelemalle paikalleen. Viimeisen laulun Galadriel vielä niemenkärjestä laulaa, nyt quenyaksi, jonka sanojen soundi tosiaan todistaa Tolkienin tunnetut suomesta siihen ottamat vaikutteet.

Lórienin jäädessä mutkan taakse, pois näkyvistä, tuntee suurimman menetyksen kokeneensa tietysti Gimli, joka itkee avoimesti. Hänen on annettu asua hetki paratiisissa, hänelle on näytetty jumaluus ja hänen on suotu paistatella sen valossa, sitten hänet on revitty sieltä irti ja heitetty takaisin harmauteen. Gimlin reissu ei ole vielä lähelläkään loppuaan, mutta fiilikset ovat varmaankin tuttuja kenelle tahansa onnistuneelta matkalta arkeen palaavalle. TSH:n juonen logiikassa matkustaminen on kuitenkin puuduttavaa arkea, pysähdykset pieniin paratiiseihin elvyttäviä poikkeamia siitä.