Elrondin neuvonpito

Pikainen vilkaisu TSH:n sisällysluetteloon vahvisti todeksi olettamukseni: Toisen kirjan toinen luku, Elrondin neuvonpito, on koko teoksen pisin. 29 tiheään ladottua sivua klassisessa yksiniteisessä suomennoksessa vastannee suppeaa pienoisromaania. Koko tämä tila on omistettu Sormuksen taustatarinan ja sen Rivendelliin päätymisen johtaneiden vaiheiden läpikäymiselle - sekä, huomattavasti tiiviimmin, sen ratkaisemiseen, mitä kapistukselle sitten tulisi tehdä.

Frodon ja kumppaneiden osalta varsinainen lepotauko jää lyhyeksi, sillä kutsu neuvonpitoon käy jo tervetuliaisiltaa seuraavana aamuna. "Sattumalta" Rivendelliin on eksynyt jos jonkinlaista porukkaa Keski-maan eri kolkilta ja kansoista, apua pyytämään tai huolestuttavista tapahtumista, unista ja ennusmerkeistä kertomaan. Tulevan saattueen loput jäsenet kohdataan tässä. Siinä missä Gimli ja Legolas ohitetaan tässä vaiheessa sivumaininnalla, saa Gondorin Boromir koko lailla huomiota ja on yksi neuvonpidon eniten äänessä olevista hahmoista. Hänen luonnekuvansa on yksi Tolkienin vahvimmista pikaisesti piirtämistä, vaikka jossain määrin stereotyypitelty onkin: arrogantti, kansansa ja maansa historian ja arvon tunteva ylimys, jota tuntuisi vaivaavan lievä alemmuudentunto suhteessa haltiaruhtinaaseen, jolta hän ei myönnä tulleensa pyytämään apua, vaikka painottaakin valtakuntansa hädänalaista asemaa ja ratkaisevaa merkitystä koko lännen puolustukselle. Juuri tällaiset asetelmat lienevät saaneet monet hakemaan Tolkienin jyrkästi kiistämiä allegorioita suhteessa toiseen maailmansotaan johtaneeseen ja sen aikaiseen valtapolitiikkaan.

Ennen kuin Boromir saa ensimmäiset sanansa sanottua, on tosin ehditty kertoa jo parikin pitkää tarinaa. Mutta, kuten Tolkien toteaa, "kaikkea mitä Neuvonpidossa sanottiin ja väiteltiin ei ole syytä tässä kertoa", ja vielä vähemmän tässä kirjoituksessa. Tämä luku kokoaa historiaa, myyttejä ja tapahtumien välitöntä taustaa yhteen ja antaa lukijalle väläyksiä Suuresta Tarinasta melko samaan tapaan kuin Menneisyyden varjo -luku aiemmin, mutta isommassa mittakaavassa. "Neitseellisen lukijan" hilseen yli vilahtaa varmasti aika paljon asiaa - paljonko, sitä on vaikea omasta lukijaperspektiivistä enää arvioida. Sormuksen vaiheet - miten ja miksi se taottiin, miten se päätyi pois Sauronin hallusta ja pian sen jälkeen katosi - kuvataan sen verran hyppien, että ilman liitteitä niistä tuskin saa tarkkaa kuvaa. Sen uudelleenlöytymisen jälkeiset vaiheet ovat tulleet pitkälti ilmi jo aiemmin. Oleellisinta näiden seikkojen osalta on kaiketi se, että Boromirille Sormuksen päätyminen Isildurille tulee yllätyksenä, ja vielä suurempana yllätyksenä hänelle tulee, tähän väljästi kytkeytyen, Elendilin Murtuneen miekan Narsilin uudelleen ilmaantuminen - Aragornin kädessä, joka taas paljastetaan Isildurin perilliseksi, siis Boromiria ylempiarvoiseksi, tämän lailliseksi kuninkaaksi, vaikkei asiaa tässä vaiheessa aivan suoraan sanotakaan. Boromirin itsensä voimme olettaa tajuavan tämän samalla hetkellä, kun väite Aragornin henkilöllisyydestä esitetään. Jännitteinen asetelma näiden kahden välillä on väistämätön, vaikkei kaikki tilanteeseen liittyvä historiallinen painolasti "neitseelliselle lukijalle" varmaan aukeakaan.

Tolkien pallottelee tässä valtavaa määrää informaatiota, joka on vaihtelevassa määrin paikalle oleville lukuisille hahmoille tuttua, joten on melkoinen suoritus, että luku kuitenkin on koherentti ja etenee sortumatta massiiviseen infodumppaukseen. Historiallis-mytologista taustaa akuutimpaa on kertoa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut viimeisinä vuosina ja kuukausina ennen tähän päätymistä - ja lukijan kannalta tietysti varsinkin siitä, mitä on tapahtunut tähänastisesta juonenkuljetuksesta sivussa. Tästä kertoo lähinnä viimeisen puhujan paikan saava Gandalf, jonka osuus on merkittävä ennen muuta siksi, että esittelee lukijalle uuden ja äärimmäisen mielenkiintoisen hahmon, siis Sarumanin. Useimmille paikallaolijoille tämä on kyllä velhojen veljeskunnan johtajan roolistaan tuttu, eräs Keski-Maan avainpelaajista. Sarumanin "puolenvaihto" oman pahan valtakuntansa johtajaksi ja Sauronin semi-itsenäiseksi etäispesäkkeeksi on maailman logiikan kannalta luonteva ratkaisu, mutta juonen logiikkaan se soveltuu kömpelömmin. Kriittinen lukija voi miettiä, eivätkö Sarumanin Neuvonpidossakin kuvattavat ja jo vuosia esittämät "älkää nyt ainakaan siitä Sormuksesta huolehtiko, olen vähän enemmänkin kuin vähän perehtynyt asioihin ja tiedän että se on tuhoutunut" -äänenpainot ole herättäneet Keski-maan viisaissa mitään todellisia epäilyksiä. Mutta vielä hämmentävämpää on, että Saruman on tullut rakentaneeksi Rautapihaan synkeän industrial-imperiumin omine örkkeineen kaikkineen, ilman että esim. Gandalf olisi vielä kesällä 3018 ollut tästä millään tasolla tietoinen. Sen sijaan Gandalf ratsastaa suoraan ansaan törmättyään sattumalta velhotoveri Radagastiin, joka välittää Sarumanin varsin arveluttavansävyisen viestin tulla tapaamaan, jos haluaa apua liikkeelle lähteneitä Ratsastajia vastaan, mutta nopeasti sittenkin.

Orthancin tornissa käydään sitten suht klassinen Faust-keskustelu, jossa Saruman ehdottaa Gandalfille, että mitä jos me fiksut miehet valittaisiinkin vaan voittava puoli ja jätettäisiin nuo tyhmemmät oman onnensa nojaan. Ja kun tämä ei mene läpi, niin aina parempaa: aletaankin itse voittavaksi puoleksi Sormuksen avulla ja hallitaan kaikkia muita. Kohtaus sivuaa myös velhojen värikoodausta hauskasti alleviivaten: aiemmin valkoinen Saruman on päättänyt heittäytyä moniväriseksi - siis heittäytyä hyvyyden tieltä moraalisen ambivalenssin tielle. Mutta Tolkienilla sellaista tietä ei oikeastaan ole, vaan monivärisyyden tie on vain musta tie kauniiksi päällystettynä. Sarumanin tie hyvyydestä pahuuteen on käynyt epäilyn ja ambivalenssin kautta. On myös vahva viittaus siihen suuntaan, että nimenomaan sormustiedon asiantuntijana hän on päätynyt tietämään liikaa, ja juuri tämä on korruptoinut hänet. Mutta oikeastaan tämäkään analyysi ei päde, sillä eräät muut - vaikkapa nyt Gandalf tai Elrond - tietävät käytännössä yhtä paljon korruptoitumatta. Vaikea sanoa, onko Sarumanin tapauksessa kyse luonteenpiirteestä - onko hänen kaltaisellaan hahmolla luonteenpiirteitä? Maiarin edustajana (kuten yleensä oletetaan, ja sama pätee tietysti Gandalfiinkin) hän toteuttaa enemmänkin mytologista roolia, mutta tuo rooli on nyt muuttunut, ja jos sysätään teoksenulkoiset selitykset mielekkyyden nimissä syrjään, jää vaihtoehdoksi ainoastaan se, että Sormuksesta voi tulla kierouttava pakkomielle sellaisellekin, joka ei ole joutunut konkreettisesti tekemisiin sen kanssa. Tähän riittänee sen mahdin ymmärtäminen riittävän selvästi.

Siltikään, Gandalf ei korruptoidu, vaikka vaikuttaa tietävän ja ymmärtävän kaiken saman ja on jopa pidellyt Sormusta kädessään.

Hänet pelastaa Orthancista deus ex machina nimeltä Suuret Kotkat, jota jotkut muistanevat Tolkienin käyttäneen muutamaankin kertaan. Mutta eipä Gandalfin vankeuden ja paon ole tarkoituskaan olla itsenäisenä vedenpitävä juonikyhäelmä: se vain selittää hänen poissaolonsa hobittien alkutaipaleelta ja tuo Sarumanin mukaan tarinaan siinä roolissa, joka hänellä tulee siinä olemaan. Yhden hyvän puolen mahtavimmista hahmoista kääntyminen pahuuden tielle ohitetaan keskustelussa aika muodollisella huolestumisella, taas yhtenä osoituksena siitä, miten Vihollisen taitojen liian syvällinen tutkiminen voi johtaa lankeemukseen. Kristillistä metaforaa, jotain hyvän ja pahan tiedon puun tapaistahan lukija tästä väkisinkin hakee.

Luvun loppusivut pohditaan sitten sitä, mitä Sormukselle nyt pitäisi tehdä. Sen käyttäminen hyökkäysaseena tekijäänsä vastaan on viimeistään tässä vaiheessa ilmennyt suunnitelmana mahdottomaksi muille paitsi Boromirille, joka tämäkin hyväksyy tässä vaiheessa viisaampiensa näkemykset, vaikka ajatus jääkin kytemään. Se pitäisi siis hävittää tai kuljettaa varmaan paikkaan. Meren taakse Länteen? Keski-maalaisten oma ongelma, sinne sitä ei otettaisi vastaan. Heitetään mereen? No merethän voivat aikojen kuluessa kääntyä ympäri ja kadonnut tulla taas esiin, ja tässä ollaan hakemassa ylisukupolvista ratkaisua. (Tuskin voi vielä kirjoitusvaiheessa olla se viittaus ydinjätteiden käsittelyyn, joka tästä yhtäkkiä tulee väistämättä mieleen - ja universaalista konseptistahan tässäkin on kyse.) Pidetään Rivendellissä? Ei onnistu, ei ole voimia puolustautua Vihollista vastaan, kun viimeiseen taisteluun tullaan. Annetaan Bombadilin säilytettäväksi? Ei olisi riittäviä voimia tälläkään Keski-maan vanhimmista vanhimmalla - jonka mytologinen ulottuvuus tarkentuu luvun mittaan kiinnostavalla tavalla - ja sitä paitsi Bombadil saattaisi unohtaa ja hukata Sormuksen. Muistan tämän Gandalfin ohimenevän heiton huvittaneen minua jo pienenä. Minulle se kuvasti Bombadilin asemaa kaiken muun ulkopuolella: että hän saattaisi tuosta voin vain unohtaa ja hukata kaikkien muiden jo tuhansia vuosia tavoitteleman mahtiesineen. Mutta miksi ei? Bombadil on Keski-maa, viime kädessä kaikki Mahtisormuksiin liittyvä on sinne ulkoapäin tuotua, mihin nähden minusta on ongelmallisempi ajatus, että valar voisivat sanoutua Sormuksesta irti sillä perusteella, että se on Keski-maan ongelma. Alkaa miettiä tätä vaikkapa perisynnin käsitteeseen kytkien, niin saa päänsä kunnolla solmuun.

No, kuten tiedämme, ainoaksi vaihtoehdoksi Elrond esittää lopulta sen, mitä otaksuu Vihollisen vähiten odottavan: kävellään kirjaimellisesti suoraan tulta päin, Mordoriin ja Tuomiovuorelle. Tämä teoksen loppuosan määrittelevä ratkaisu on niin perustavanlaatuinen, että tuntuisi typerältä analysoida sen logiikkaa kovin tarkkaan. Sauron on rakentanut mahtinsa Sormuksen avulla, ja sen avulla hänen mahtinsa voi tuhota. Perustelu on jälleen pohjimmiltaan mytologinen, mutta Tolkienin maailmassa ei tässä kohtaa ole aukkoja. Niitä voi halutessaan etsiä liepeiltä - miksi Sauron on alun alkaen vuodattanut niin suuren osan mahtiaan yhteen esineeseen, joka voi päätyä myös "vääriin" käsiin, siinä yksi hyvä kysymys - mutta kun näin on aikanaan tullut tehdyksi, niin tässä sitä sitten ollaan.

Sormuksen viejäksi valikoituu tietysti Frodo, ja tässä kohtaa Elrond esittää yhden eepoksen keskeisistä ideoista: kun suurten silmät ovat muualla, on pienten tehtävä ne teot, jotka maailman pyöriä kääntävät. Ajatus on oikeastaan täysin vastakkainen Tolkien hierarkioilla pelaavalle maailmalle, mutta tämän esineen kanssa pelatessaan Keski-maan mahtavimmatkin voimat ovat olleet neuvottomia tai tuhoutuneet, ja nyt jauhavat sellaiset rattaat, joiden alta pelastuu ehkä parhaiten olemalla tarpeeksi pieni.

Tosin tietysti Frodon identiteetti on jo Vihollisen tiedossa. Se ei ole tehtävälle kovin lupaava lähtökohta. Kyse ei olekaan pelkästään siitä, että hän olisi strategisesti paras Sormuksen viejä. Mutta Sormus on jo hänellä, ja kuten tiedämme, ei sen haltijaa niin vain vaihdeta. Häntä mahtavammat eivät suostu sitä ottamaan ja olisivat liian helppoja maaleja. Häntä heikommat tai siihen tottumattomat se veisi varjoon.