Veitsi yössä

Veitsi yössä on siirtymäluku, joka johtaa draaman tapahtumapaikalta seuraavalle: Briistä Viimapäälle. Tosin luku itse asiassa alkaa TSH:lle poikkeuksellisella zoomauksella varsinaisen tapahtumaympäristön ulkopuolelle, Krikkoloon, jossa Pulla Bolger havahtuu ajoissa Mustien ratsastajien paikalle saapumiseen ja herättää bukinmaalaiset soittamaan torvihälytystä ensimmäistä kertaa sataan vuoteen. Paikallisista hobiteista ei varmaankaan olisi kummoista vastusta Ratsastajille, mutta näille riittää sen toteaminen, että Sormusta ja sen kantajaa ei enää mestoilta löydy.

Tässä vaiheessahan Ratsastajat ovat vielä jakautuneet useammaksi osastoksi, joiden liikkeet taidettiin TSH:n liitteissä (vai oliko se Keskeneräisissä taruissa) selvittää aika kattavasti. Ei siis ole ristiriitaa siinä, että Ratsastajat hyökkäävät samana yönä Krikkoloon ja Pomppivaan poniin, jossa riehutaan hobittien alkuperäisessä huoneessa, mutta ei kuitenkaan tehdä sen kummempaa totaalihyökkäystä majataloon. Edellisen kirjoitukseni pohjalta syntyi Facebookissa keskustelua Ratsastajien suhteellisesta kädettömyydestä tässä vaiheessa tarinaa. Miksi Ratsastajat ovat Krikkolossa päiväkausia sen jälkeen, kun ovat jo jahdanneet hobitteja pitkin Konnun metsiä? Mikseivät he pistä Pomppivaa Ponia kunnolla paskaksi, kun heillä kerran on vähintään vahva syy olettaa Sormuksen olevan siellä?

Vanhan fanin vastaus näihin kysymyksiin kuuluu, ettei TSH ole Game of Thrones. Tämä on fantasiaa, joka noudattaa fantasian, ei realismin logiikkaa. Sormusaaveet on nähtävä hahmoina, joiden toiminta selittyy enemmän esoteerisen taustan kuin suoraviivaisen tavoitteellisen toiminnan kautta. Niiden suhde Sormukseen siinä missä Sauroniinkin on syvässä mielessä mystinen. Ne ovat molempien orjia, joten Sormuksen lähestyminen ei ole niille helppoa niiden isännän käskystäkään. Suhteessaan Sormukseen ne kuitenkin terhakoituvat ja käyvät vahvemmiksi läpi koko teoksen.

Nyt teosta lukiessa joutuu silti olemaan sitä mieltä, että tiettyjä aukkoja Tolkienin tässä kasaamaan rakennelmaan jää. Oli sormusaaveiden uskallus suoraan toimintaan tässä vaiheessa mikä tahansa, niiden kyvyttömyys paikantaa Sormusta ja hobitteja tuntuu yllättävältä. Briissä pyörineet Ratsastajat tässä ovat kuitenkin onnistuneet, mutta siellä tehtävä hyökkäys tuntuu aika puolitekoiselta.

Joka tapauksessa se asettaa hobitit ja Konkarin hankalaan asemaan: Ratsastajat (tai heidän paikalliset apurinsa) ovat myös ajaneet heidän poninsa majatalon tallista pakosalle, ja uuden kuormaponin ja ruokavarojen metsästys ottaa sen verran aikaa, että heidän kylästälähdöstään tulee ohjelmanumero, jota niin myötä- kuin vihamieliset kyläläiset kokoontuvat seuraamaan. Sympaattisella tavalla hauska on kohtaus, jossa Sam heittää aitansa takaa vittuilevaa Bil Imarretta omenalla naamariin.

Seuraa TSH:n ensimmäinen varsinaisen erämaavaelluksen kuvaus - siis erotuksena leppoisasta englantilaistyylisestä lehtimetsästä tai Vanhan metsän kaltaisista erikoispaikoista. Vajaan viikon taival Viimapäälle sisältää huomionarvoisimpana osiona lyhyen kuvauksen Sääskivedensoista, joilla vaikuttaa niin demonisia hyttysiä kuin demonisia heinäsirkkojakin, Samin nimeämiä "skikirikittäjiä". (Mikähän tuo hyvinkin onomatopoeettinen termi olikaan englanniksi?) Tämä ei kylläkään ole Tolkienin väkevimpiä luontokuvauksia. Lappilaiselle tulee olo, että äijä olisi pitänyt viedä Kuoksan mökille kesäviikonloppua viettämään, olisi saattanut syntyä intohimoisempaa sääskiproosaa. (Tosin lokakuun alku ei kyllä ainakaan Pohjois-Euroopassa ole mitään sääskiaikaakaan. Jotenkin olen ajatellut, että nämä nyt koluttavat maisemat vastaisivat Pohjois-Englantia tai Etelä-Skotlantia, oloista siellä en tiedä.)

Erämaataipaleen dynamiikka tihenee lähestyttäessä Viimapäätä, joka seudun korkeimpana huippuna näkyy tietysti kaukaa. Eräänä yönä nähdään sen laella outoa valonvälähtelyä, kuin salamointia. Toiveissahan on kohdata Gandalf Viimapäällä, ja Tolkien rakentaa tarinaa määrätietoisesti niin, että lukija olettaa ainakin jotain tuolla mäellä tapahtuvan. Viimapään merkitys paikkana rakentuu ennen kaikkea näköyhteyksien varaan. Sen laelta on mahdollista ottaa ympäristö haltuun laajalla säteellä. Jatkuvia puoliparanoideja viittauksiaan jakeleva Konkari huomauttaa, ettei tässä tarvitse tyytyä edes ihmissilmien rajoituksiin, kun linnutkin voivat toimia vihollisen silminä,

Konkarin psykologinen strategia tuntuu edelleen rakentuvan pelottelu-rauhoittelu -pohjalle. Tavoitteena kenties on osoittaa naiivimmille matkakumppaneille kerta toisensa jälkeen, missä kaikkialla uhka voi piillä ja sitten se, miten sen voi toivon mukaan välttää.

Viimapäällä Sam ja Pippin jätetään leiriin vaaran juurelle, kun Konkari, Merri ja Frodo nousevat huipulle. Hahmotan Viimapään lappilaisittain korkeaksi vaaraksi tai matalaksi tunturiksi - ohimennen mainitaan tämän kukkulajonon korkeimpien huippujen kohoavan lähemmäs tuhatta kyynärää, eli käsittääkseni puhutaan n. 500 m. korkuisesta nyppylästä. Kun se on mitä ilmeisimmin myös lähiympäristöön nähden selvästi erottuva huippu, tuntuu kuvaus sille nousemisesta aika puolihuolimattomalta, eikä aikaakaan paljoa kulu. No, sivuseikkahan tuo.

Huipulta löytyy palamisen jälkiä kivistä ja mystinen riimumerkintä, jonka Konkari Sherlockina päättelee olevan Gandalfin kolmantena lokakuuta, siis kolme päivää aiemmin jättämä. Ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että velho olisi taas aktiivisesti kehissä. Selvästikään hän ei ole kuitenkaan enää Viimapäällä, joten edessä on pitkä erämaataival Rivendelliin ihan omin voimin.

Tätä pohdittaessa vaara alkaa tietysti kaatua päälle. Alhaalla Idäntiellä näkyy mustia pisteitä - ratsastajia tietysti. Konkari ja kumppanit kiiruhtavat loppuseurueen luo mäen juurelle. Odotellessa pimeää ja turvallisempaa poistumismahdollisuutta kulutetaan aikaa tarinoiden parissa. Samin jo aiemmin tapailema Gil-Galadin taru ei sovi Mordorin palvelijoiden läheisyydessä kerrottavaksi, mutta Konkari päättää pistää laulaen ja tykitellä menemään Tinuvielin tarun, tietysti kun sillä on hänen oman etäsuhteensa kannalta vahvaa resonanssia. Tämä hempeily ei ole J.R.R.:n vahvimpia lyyrisiä saavutuksia, mutta ilmeisen merkittävä hänelle itselleen, sen verran palstatilaa sille on uhrattu. No, muistaakseni Tolkienin vaimon hautakiveenkin kaiverrettiin epiteetti Tinuviel, eli hyvinkin henkilökohtaisesta jutusta lienee kyse. Sinänsä söpöä.

Toisaalta: vaikka runo ei olisi kummoinenkaan, tapa jolla se pohjustaa sitä välittömästi seuraavaa ja TSH:n mittareilla lähes väkivaltaisen tiiviisti kuvattua Ratsastajien ensimmäistä todellista hyökkäystä, toimii dynaamisesti todella hyvin. Sormuksen vaikutus niin Frodoon kuin Ratsastajiin konkretisoituu viimeistään tässä, ja kuvaus siitä, miten Frodo Sormuksen sormeensa laitettuaan näkee Ratsastajien todelliset kasvot - entiset ihmiset mustien kaapujen alla - on hyytävä. Kuten tiedämme, lyhyt kohtaus päättyy Frodon saamaan mustan veitsen iskuun ja pimeään vajoamiseen. Tällä tulee olemaan merkityksensä kaiken myöhemmin seuraavan kannalta.