Kohtaamisia

TSH:n toinen kirja alkaa siis Elrondin talosta; ensimmäisen ja toisen kirjan väliin mahtuu yksi jyrkimmistä teokselle tyypillisistä siirtymistä vaarasta ja ahdistuksesta turvaan ja lepoon. Frodon kautta tätä siirtymää leimaa vahvasti myös parantumisen, toipumisen teema, sillä hänen tajuttomana ollessaan on Elrond parantajantaidoillaan tietysti onnistunut palauttamaan hänet - ei kuoleman, vaan mordorilaisen varjojen maailman - porteilta elävien kirjoihin ja ainakin tässä vaiheessa hyviin voimiin. Viimapäällä saatuun haavaan liittyvä varsinainen ongelma kuvataan samaan aikaan konkreettisesti ja mytologisesti: haavaan on jäänyt kappale mustaa terästä etsiytymään kohti Frodon sydäntä, minne asti päästessään se olisi Gandalfin mukaan tehnyt hobitista eräänlaisen vähäisemmän sormusvarjon, Yhdeksän orjan.

Niin, Gandalf. Kuka muu muka istuisi vuoteen vieressä, kun Frodo herää kolmipäiväisestä horroksestaan. Ja millaisissa muissakaan merkeissä heidän ensi keskustelunsa menisi kuin niin, että Gandalf tietää jo kaikesta kaiken, mutta ei itse osaltaan kerro juuri mitään... vielä. Eihän Frodon terveydentilakaan sitä vielä kestä. Frodo nukahtaakin vielä erinäisiksi tunneiksi, mutta on uudelleen herättyään jo riittävän hyvävoimainen, että ruoka, juoma, seura ja tarinointi kiinnostavat yhä enemmän. No, onnekkaasti juuri kyseisenä iltana onkin päätetty järjestää juhla hänen tointumisensa kunniaksi.

Muut hobitithan ovat ehtineet pyöriä Rivendellissä paikkoihin tutustumassa jo nämä välipäivät, ja alkavat olla vähitellen jotenkin kartalla, vaikka ilmeisesti ja ymmärrettävästi ylevien haltioiden jaloissa pyöriminen tuntuu myös aavistuksen vieraannuttavalta - tai sellaisen kuvan rivien välistä saa. Niin, millainen paikka tämä Rivendell sitten on? Se ei kuvauksen perusteella hahmotu niinkään kaupungiksi kuin linnoitukseksi, jossa synkät muurit ja pimeät portaikot vain on korvattu valolla, lasilla, vaaleilla värisävyillä, siroilla muodoilla, yleisellä kauneudella. Tässä ollaan Tolkienin haltiafantasian ytimessä. Jos kauneus jaotellaan nietcheläisittäin dionyysiseen ja apolloniseen, on haltiatyyppinen kauneus ilman muuta esteettisesti jälkimmäistä - vaikka Tolkienilla on silmää dionyysisellekin kauneudelle - ja tässä tullaankin siihen, että haltiakauneus sisältää kyllä eeppisen voiman elementin, mutta se ei ole esteettisellä tasolla, se on haltiuuden syväolemuksessa, se kuvataan usein pilkahduksina jostain suuremmasta ja nöyryyttä herättävästä niin haltioiden kasvoilla, heidän puheissaan kuin maisemissa, joissa he asuvat.

Sellainen paikka Rivendell nimenomaan on.

Totta puhuen Elrondin suuressa salissa Frodon kunniaksi järjestetty juhla tuntuu suunnilleen yhtä tylsältä kuin suurhaltiajuhlan voi arvellakin olevan. Konnun metsissä teoksen alkuvaiheissa tavatut vähäpätöisemmät haltiat tuntuivat vetävän saman bilettämisen tyylin paremmin tappiin. Tätä juhlaa ehkä kahlitsee liikaa Ihan Vitun Kovien Tyyppien läsnäolo. Elrond ei itse hahmotu vielä tässä vaiheessa niinkään persoonallisuudeksi kuin patsaaksi. Arwenin ensikuvaus ei herätä sen enempää kiinnostusta. Elrond on iätön, Arwen toisaalta nuori ja toisaalta iätön ja tietysti helvetin kaunis. Tolkien ei ole parhaimmillaan yrittäessään kuvata näitä hahmoja, joiden pitäisi olla samaan aikaan tuhansia vuosia vanhoja että silokasvoisuudessaan ihastusta herättäviä. Miksi Arwen muuten on laitettu istumaan jonkinlaisen katoksen alle, vaikka ollaan ymmärtääkseni sisätiloissa? Jää vaikutelma, että tämä vaan kököttää siellä näyttämässä ylhäiseltä, mutta nainen vaietkoon juhlissa -tyyppisestä ratkaisusta ei kai kuitenkaan ole kyse, kun ei Elrondillakaan sen enempää sanottavaa tunnu olevan, ainakaan vähäisemmille olioille. Frodo löytää keskusteluseurakseen sentään vanhan kääpiö Gloinin, Bilbon muinaisen seikkailutoverin, vaikka ei tästäkään juuri jaarittelevaa etäistä sukulaisvaaria kummempaa kuvaa jää.

"Viimein juhla päättyi" tuntuu tyhjentävältä siirtymältä luvun seuraavaan osioon. Siinä siirrytään Tulisaliin, jossa haltioilla on tapana laulaa loputtoman pitkiä lauluja muinaisajoista. Käsittääkseni niissä yleensä ylistetään Elberethiä, Eldamaria, mitä näitä nyt on. Kuulostaa hauskanpidolta. No, Tulisalissa Frodo joka tapauksessa tapaa lopulta Bilbon, jonka kohtaaminen tässä vaiheessa tuntuu lukijasta itsestäänselvyydeltä, mutta itse asiassahan Frodolla ei tietenkään ole mitään varmaa tietoa siitä, onko Bilbo aikanaan päätynyt tänne. Vanhemman ja nuoremman hobitin uudelleenkohtaaminen on aidosti koskettavasti kuvattu, sentimentaalisuus ja huumori sekoittuvat sopivasti toisiinsa. Vanhasta Bilbosta syntyvä kuva on herttainen. Ukkoa ei niinkään kiinnosta juhliin osallistuminen, vaan omien runojen kirjoittaminen. Eräs eepillinen sellainen hänellä on nytkin työn alla, mutta ensin hän tarvitsee siihen "Dunadanin" eli "Konkarin" eli Aragornin konsultaatiota. Sitä saadaankin, ja Bilbo esittää Eärendil-aiheisen runonsa, jonka välissä nukahtanut Frodo kuulee osittain unen läpi. Pitkä runo on vaikuttavaa ja Eärendilin metafyysistä kohtaloa ajatellen hyytävääkin epiikkaa, vaikka Silmarillionia tuntematon lukija ei varmaankaan ymmärrä sen pointtia juuri tässä kohtaa. Mutta Rivendellin keskeisten hahmojen sukutarinaahan tässä kerrotaan, ja onhan se hienoa, että Tolkien laittaa näitä parinkin aukeaman mittaisia muistumia esiajoista keskelle peruskerrontaa.

Sen jälkeen, kun muuan ylimielinen haltia on päässyt esittämään kommenttejaan kuolevaisten välisistä eroista tai niiden puutteesta ja laulaminen Elberethille on jälleen alkanut, lähtevät Frodo ja Bilbo jatkamaan sananvaihtoaan yksityisemmin, kunnes on taas unen aika. Tässä luvussa ei tapahdu eepoksen varsinaisen toiminnan kannalta paljoakaan - seuraavassa sitäkin enemmän, vaikka luvassa onkin pelkkää keskustelua.