Elrondin neuvonpidon jälkeen ei suinkaan lähdetä heti liikkeelle. Itsellenikin tuli yllätyksenä, että Rivendellissä tosiaan jumiteltiin pari kuukautta odottelemassa tiedustelijoiden palaamista retkiltään. Mitään niin kriittisiä tietoja nämä eivät nähdäkseni tuo, että ihan noin pitkä syysloma tuntuisi perustellulta, mutta onhan useammankin asianosaisen tietysti syytä saada vähän levähtää. Samalla vain syksy taittuu talveksi: Rivendellissä hieman ex tempore -tyyppisesti kasatun Sormuksen saattueen taival alkaa vasta vuoden viimeisinä päivinä.
Saattueen alkuperäinen yhdeksänhenkinen kokoonpano on tietysti ikoninen, mutta osittain sattumanvarainenkin. Oikeastaan Sormuksen viejä Frodo on ainoa itsestäänselvyys - ja tietysti Sam, joka on Neuvonpitoa salakuunnellessaan tullut luikerrelleeksi mukaan ikään kuin automaattisesti. Gandalfin mukanaolo tuntuu selviöltä, mutta ainakin Frodolle se tulee positiivisena yllätyksenä ja helpotuksena, kuten Aragorninkin. Boromir, Legolas ja Gimli "edustavat kansojaan", siis "Keski-Maan vapaita kansoja". Kun yhdeksän sormusritaria vastapainona yhdeksälle sormusaaveelle tuntuu lukuna Elrondin mielessä kiveen hakatulta, tarvitaan vielä kaksi, joita haltiaruhtinas ei ole sen kummemmin ehtinyt miettiä, spekuloipa että laittaisi pari oman väkensä edustajaa täytteeksi mukaan. Mutta Merri ja Pippinhän nuo paikat sitten saavat, koska sitä vaatimalla vaativat, ja näin hobitit muodostavat lopulta lähes puolet saattueen kokoonpanosta.
Jonkinmoista varustautumista harjoitetaan. Aragorn saa käteensä uudeksi taotun Murtuneen miekan, Frodo taas Bilbolta tämän vanhan haltiamiekan Piikin sekä mithrilpanssaripaidan, jonka Frodo hieman nolona piilottaa päällysvaatteiden alle. Mutta lähtötunnelmat eivät ole varsinaisesti positiiviset. Ollaan myöhässä, ja Sauronin palvelijoita on pelättävä niin, että edessä on yötä myöten matkaamista ilman nuotiotulen lämpöä. (Miksihän sitä lähtöä tosiaan piti viivyttää niin kauan?) Kolea, jonkinlaiselta nyky-Suomen ikuiselta marraskuulta tuntuva lähtösää alleviivaa ankeita tunnelmia. Rivendellin keitaasta suunnataan etelään karuun kukkulamaastoon, vinoittain kohti Sumuvuoria. Briin ja Rivendellin väliset masentavat maisemat siirtyvät täällä toiseen potenssiin.
Tämä matkaosuus alkaa siis aivan erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen pätkä syyskuussa Hobittilassa. Silloin oltiin vielä lähdössä seikkailemaan positiivisella mielellä, vaikka Frodolla jonkinlainen käsitys edessä odottavista vaaroista olikin. Toisaalta päämäärästä hänelläkin oli tuolloin vain hatara ymmärrys. Nyt Frodo tuntuisi ymmärtävän siinä kuin Gandalf ja Aragornkin, mikä matkan varsinainen määränpää on - ja vastuun on Elrond korkeimman omakätisesti sälyttänyt vain hänen harteilleen. Jossain ääneen sanotun ja kerrotun taustalla häälyy ajatus itsemurhatehtävästä. Kontrasti Rivendellin lämpöön, seuraan ja tarinointiin on yhtäkkiä suuri, moodinvaihdos yksi teoksen jyrkimpiä. Kaikista aiemmista vaaroista ja vastuksista huolimatta Tolkien ei ole ensimmäisessä kirjassa harrastanut missään kohtaa näin depressiivistä matkakuvausta.
Tämä johtuu osaltaan siitä, että Vihollisen uhka painaa Saattuetta melkein alusta asti. Eregionin vanhoille haltiamaille saavuttuaan seurue uskoo voivansa pitää ensimmäisen leppoisamman tauon, mutta sen keskeyttyvät vakoilevat crebain-varikset - mustien voimien palvelijoita tottakai (käytännössä kai Sarumanin, Rautapihan suunnalta kun tulevat).
Luvun pääasiallisen vastuksen muodostaa kuitenkin Morian tuntumassa kohoava Caradhras-vuori, punajyrkänteinen ja lumihuippuinen Sumuvuorten torahammas, jonka sivuitse kulkevaa solaa myöten vuorijono on tarkoitus ylittää. Tämä on tosin vain yksi reittivaihtoehto, kuten Frodollekin selviää hänen ohimennen kuulemastaan Gandalfin ja Aragornin keskustelusta. Toinen olisi ollut kiertäminen etelästä Rohanin aukon kautta - mukavammat sääolosuhteet, mutta Sarumanin uhka tekee reitistä mahdottoman.
Siihen kolmanteen vaihtoehtoon ei aivan vielä palata.
Caradhrasin tapauksessa pahin uhka on sää. Lumentuloa pelätään, ja pian käy ilmi, että syystäkin. Hiutaleita alkaa sataa ennen kuin ollaan päästy kovinkaan ylös. Näin etelässä, näin alhaalla rinteillä, tämä on poikkeuksellista, joten Vihollisen kädenjälki tässäkin nähdään. Tämän luvun keskeinen elementti liittyy siihen, miten mustat voimat voivat käyttää itse luontoa tarkoitusperiensä saavuttamiseen silloin, kun suora puuttuminen ei ole mahdollista. Eläimet voidaan valjastaa tiedustelijoiksi, sääilmiöt hidastamaan vastapuolta tai ohjailemaan sitä haluttuun suuntaan. Mutta tällaisissa ei välttämättä ole kyse Sauronin tai edes Sarumanin, siis "pahan", vaikutuksesta. Luonnolla voi olla omia pahantahtoisia, muttei "kosmisessa mielessä pahoja" tarkoitusperiä. Tämähän nähtiin jo Vanhassa metsässä, joka myös ohjaili kulkijoita haluamaansa suuntaan.
Caradhras ei selvästikään halua Saattuen ylittävän Sumuvuoria kauttaan. Jos yhä kiihtyvä lumentulo vaarallisessa vuoristomaastossa ei riittäisi, alkaa ylhäältä kallionjyrkänteiltä putoilla kiviä epämääräisen kirkunan säestyksellä. Kohtalaisen selvä signaali siitä, että ollaan ei-toivottuja vieraita. Tämän Saattuekin tietysti tajuaa ja pysähtyy pakon edessä, kun varsinkin hobiteille alkaa olla fyysisestikin mahdotonta edetä. Näin tosin paluusuuntaankin, kunnes Boromirin, Aragornin ja Legolasin yhteistyöllä väylä sinne saadaan raivatuksi - ja paluu käykin helposti, lumisade hellittää Caradhrasin saatua matkalaiset luovuttamaan. Varmemmaksi vakuudeksi valtava kivivyöry tukkii lopullisesti reitin heidän takanaan.
Onko Caradhrasin tapauksessa kyse Vihollisen juonista vai vuoresta Vanhan metsän tapaisena puolitietoisena, pahantahtoisena luontotoimijana? Siihen ei ole selvää vastausta. Loogisimmalta tuntuisi ajatella, että itse voima on vuoressa, mutta taustalla sitä aktiivisempi tietoisuus, joka hyödyntää tätä voimaa. Ei tosin täysin suunnitelmallisesti, sillä emme voi olettaa sen enempää Sarumanin kuin Sauroninkaan tietävän vakoilijoista riippumatta Saattueen tarkkaa sijaintia tässä vaiheessa. Juonen kannalta kyse on tietysti siitä, että seuruetta ohjataan draaman seuraavan tapahtumapaikan suuntaan. Tolkienin luontosuhteen kannalta tällaiset kuvaukset ovat ehdottoman mielenkiintoisia. Kun luonto on hänellä itsenäinen tai puoli-itsenäinen toimija, on se käytännössä aina vihamielinen sellainen.
Saatanan puutarhoissa kasvaneet englantilaiset.
Aiheeseen liittyen: mielestäni kuvaus Caradhrasin lumimyrskystä jää hassusti vähän pinnalliseksi, vaikka kivivyöryn ja valtavien kinosten kaltaisia tehokeinoja hyödynnetäänkin. Ei tämä tunnu hyytävän kylmältä, ja kyllähän korkean vuoriston ylittämisyrityksen lumimyrskyssä pahantahtoisten voimien armoilla voisi olettaa tuntuvan siltä mitä suurimmassa määrin. Mutta tämä nyt on sellainen luontokuvauksen alalaji, joka ei Tolkienilta ainakaan suomalaisen silmään oikein lähde. Se on kaiketi väistämätöntä. Juonenkuljetuksen kannalta luku saavuttaa silti tavoitteensa: umpikujassa ollaan, peruuttamattomasti, ja on jälleen, pakon edessä, täysin odottamattoman ratkaisun aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti