Vasta tällä lukukerralla olen tullut ajatelleeksi, miten paljon Tolkien käyttää sellaisia dramaattisia leikkauksia, joissa uhkaava tilanne ikään kuin katkaistaan keskeltä, ja sen loppuvaiheet selvitetään seuraavan luvun alkajaisiksi tilanteen taas asetuttua. Ihan tyypillinen kirjallinen keino toki, mutta myöhempään fantasiakirjallisuuteen nähden Tolkien onnistuu näin välttymään paljolta suoran toiminnan kuvaukselta, mitä ainakaan minä en osaa pitää huonona asiana, se kun on yleensä tylsää. Sen sijaanhan Tolkien sitten kuvaa jopa sivukaupalla taivallusta maastossa, ja varmaan moni modernin fantasian kautta genreen tutustunut on kokenut tämän ainakin ensi alkuun tylsäksi. Turha sanoakaan, että oma tulokulmani on aivan päinvastainen.
Yhteenotto Viimapäällä kuvataan niin ikään vain alkuvaiheiltaan, ja tässä seuraavassa luvussa tajuntansa menettäneelle ja ainakin hobittien kuolleeksikin luulemalle Frodolle selvitetään ensin, miten musta veitsi osui hänen olkaansa, mutta miten Ratsastajien hyökkäys jäi yllättävän keskentekoiseksi. Konkari heittää Frodon lausuman Elberethin nimen olleen tähän ainakin yksi syy. Yleisemmin, ja kuten edellisellä kerralla spekuloin, Ratsastajat eivät ole vielä täysissä voimissaan, ja lisäksi paikalla on niistä vasta vähemmistö.
Sinänsä hyökkäys on hyvin lähellä onnistumista. Nopeasti käy selväksi, että Frodo on haavoittumisensa jälkeen hyvin heikoilla ja olisi ilman Konkaria saattanut päättää päivänsä jo tässä vaiheessa. Monitaitoinen samooja antaa ensiavun athelas-yrtillä, joka ei tietenkään ole mitään Keski-Maan tavaraa, vaan numenorilaisten aikanaan mestoille tuomaa taikalääkettä. Sitten alkaakin olla aika jatkaa matkaa, sillä seurueemme on vähintäänkin ahdistetussa asemassa. Luvassa on entistä hankalampaa matkantekoa, kun Frodo on pakko laittaa ainoan kuormaponin selkään, ja muiden siten otettava varusteet kantaakseen jalkamiehinä.
Näin alkaa seuraava maastotaipaleen kuvaus - olenko jo maininnut, että näitähän TSH:ssa riittää? Tämä pätkä alkaa varsin ankeissa merkeissä, hankala ja luotaantyöntävä maisema Viimapäältä itään tuntuu heijastelevan porukan tunnelmia hyökkäyksen ja haavoittumisen jälkeen. Seuraava potentiaalinen vaaranpaikka koittaa Mitheitel-jokea eli Maitokymiä ylitettäessä: tämä onnistuu vain Viimeistä siltaa myöten, ja arvattavasti tämä seikka on toki Ratsastajienkin tiedossa. Mutta sillalla ei vihollisia näy, vain sen keskelle soraan jätetty tai jäänyt haltiajalokivi, joka tulkitaan positiiviseksi merkiksi. Heti sillan jälkeen on kuitenkin suunnattava taas turvallisemmin erämaahan.
Keskeinen syy siihen, että näitä erämaavaelluksia aina jaksaa, on Tolkienin kiistatta erinomainen kyky kuvata luontoa sellaisella emotionaalisella tasolla, joka tekee tästä kuvauksesta juonenkin kannalta mielekästä ja merkityksellistä: näillä jaksoilla on merkityksensä tarinan ja henkilöiden kehkeytymisen kannalta. Hyvä esimerkki on Maitokymin ylityksen jälkeinen jakso, joka vie seurueen Hobitin maisemiin, peikkoalueille, joilla Bilbo aikanaan koki ensimmäisen todellisen "seikkailunsa". Gandalfin tuolloin hoitelemat kolme kivettynyttä peikkoakin löydetään. Sam taas esittää hilpeän ja aika kyynisen peikkoaiheisen laulun, jota muut hobitit epäilevät hänen omaksi hengentuotoksekseen. Jakso merkitsee toimivaa välikevennystä: Tolkien ymmärtää tällaisten harmautta murtavien värisävyjen päälle. Samalla hän tulee ohimennen nivoneeksi yhden Hobitin vähiten Keski-Maan suureen kokonaisuuteen nivoutuvista jaksoista osaksi tätäkin huomattavasti eepillisempää kuviota. Erityisen huvittavaa on, miten nuoremmat hobitit erehtyvät ensin luulemaan kivettyneitä peikkoja eläviksi, vaikka kuitenkin ollaan kirkkaassa auringonvalossa, ja yhden korvan takana on linnunpesäkin. Konkari pääsee taas kuittailemaan.
Välikevennykset ovat tietysti aina vain sitä. Peikkohuumorista riippumatta tilanne on kokonaisuutena hankala: Frodon vointi ei ole hyvä, maasto on vaativaa, ja pitäisi vähitellen alkaa suoriutua seuraavalle joelle, Bruinenille, jonka kahlaamo on vielä ylitettävä ennen kuin aletaan olla Rivendellin hoodeilla. Seurue hankkiutuu takaisin tielle, joka tuntuu ymmärrettävistä syistä uhkaavalta. Eikä aikaakaan, kun takaa päin alkaa kuulua kavioiden kopsetta. Mutta Mustista ratsastajista ei nyt ole kyse, minkä ainakin lukijalle tekee heti selväksi se, että tätä kopinaa säestää jonkinlainen tiukujen helinä. Miksipä suurhaltiahevosten kaviot eivät helisisi taivaallista musiikkia, kun kerran voivat? Tulija on Glorfindel Elrondin talosta, jossa näköjään on tiedetty Sormuksen retkistä ja Frodon matkasta enemmän kuin asianosaiset ovat odottaneet, siitäkin huolimatta, ettei Gandalfia olla sielläkään nähty. Sen sijaan on saatu asiaa koskevia viestejä hobittien jo Konnussa kohtaamilta haltioilta ja lähetetty etsintäpartioita hobitteja paikantamaan.
Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun teoksessa kohdataan sellainen ihan oikea suurhaltia. Tai ainakin äkkiseltään ulkomuistin varassa sanoisin, että Konnun haltiat olivat kai metsähaltioita. Glorfindel taas on ollut kehissä jo esiajoilla, vaikkei tätä tässä vaiheessa TSH:tä selvennetäkään. Epämääräisehkö termi "haltiaylimys" ajaa saman asian. Toki heti käy ilmi, että Glorfindelillä on kaikenlaisia pelimerkkejä: juuri hän on häätänyt kolme Ratsastajaa Viimeiseltä sillalta, hänellä on myös tuo erikoishaltiahevosensa, jonka selkään hän kaukonäköisesti Frodon istuttaa, jos sattuisi tulemaan äkillisempi pakenemisen tarve. Lienee Bil Imarteen ponia nopeampi, niin sympaattinen elukka kuin tuokin kaltoinkohdeltu otus on.
Glorfindelin kohtaamisen myötä saadaan myös ainakin lopullinen todiste sille, että Konkari tunnetaan ja hyväksi havaitaan ns. oikeissa piireissä. Jo aiemmin on käyty keskustelu, jossa hän on epämääräisesti maininnut "sydämensä olevan siellä" ja että hän on siellä asunutkin, mutta veri vetää toimintaan ja asioita tekemään. Kirjaimellinen lone ranger. Historiallisia taustaperusteluja tiputellaan huolellisina annoksina, vähän kerrallaan.
No, nyt on joka tapauksessa kiire Kahlaamolle, eikä mitään syytä olettaa sen ylittämisen muodostuvan helpoksi. Glorfindel arvioi kaikkien yhdeksän Ratsastajan saattavan olla kokoontumassa sinne: viisi takana, neljä edessä. Kolmeen Briissä ja Viimapäällä hyökänneeseen on siis liittynyt kaksi Konnussa tiedustellutta. Ja juuri näinhän siinä käykin. Mielenkiintoista kyllä, Kahlaamoa edeltävän virstan levyisen tasangon ja itse Kahlaamon ylittäminen ja Frodon ja haltiahevosen kilparatsastus kolmea eri suunnista lähestyvää Ratsastajien ryhmää vastaan on mielessäni kaikkein vahvimmin visuaalisena tapahtumasarjana - ja nimenomaan herkässä iässä näkemäni Ralph Bakshin ylenkatsotun animaation, ei suinkaan Jacksonin elokuvien pohjalta. Nyt luettuna avautui taas, että Bakshin käsikirjoitus noudattelee ihan ele eleeltä ja repliikki repliikiltä alkutekstiä, vaikka äkkiseltään Frodon ja Ratsastajien sananvaihto - "Menkää takaisin Mordorin maahan älkääkä enää seuratko minua!" - "Tule takaisin! Tule takaisin! Me viemme sinut Mordoriin!" - tuntuu Tolkienille aika teatraaliselta.
Teoksen seuraava deus ex machina on Elrondin masinoima ja myyttisin sävyin kuvattu Bruinenin tulva, joka kuljettaa mukanaan kivenlohkareita ja epätodellisia, aalloista lihallistuvilta vaikuttavia aaltopääsotureita. Se vie Ratsastajat hevosineen mukanaan, mutta Frodon ehtyvät voimat ovat nyt tapissa, ja hän vajoaa taas pimeyteen. TSH:n ensimmäinen kirja päättyy taas yhteen avoimeksi ja epävarmaksi jäävään, keskeltä katkaistavaan tilanteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti