Konkari

Brii-jakso on jaettu kahteen ja vähän kolmanteenkin lukuun, ja Konkari-lukua edeltävä Pomppivan Ponin majatalossa katkeaa Tolkienille hieman epätyypillisesti kesken aktiivista tapahtumista, jos nyt ei suorastaan toimintaa. Tuon luvun loppupuolella salaperäinen Konkari on Frodon sormustempun jälkeen ilmaissut halunsa puhua tämän kanssa, ja nimikkolukunsa alussa hän seuraa hobitteja näiden huoneeseen näissä aikeissa. "Neitseelliselle lukijalle" Konkari on ensivedoilla piirretty aika arveluttavaksi hahmoksi, mutta tarkkasilmäinen tällainen lukijakin huomannee jo varhaisessa vaiheessa, ettei jätkä Tolkienin maailmankuvausstrategiaan peilaten voi olla varsinainen vihollinen. Enemmänkin arvoitus, joka on tarkoitus ratkaista. Ja vaikka se ei tässä luvussa vielä kovin syvällisesti ratkeakaan, hobittien ja Konkarin välinen, luvun aloittava keskustelu synnyttää kuitenkin jo luottamuksen perustan muukalaisen ja hobiteista varsinkin Frodon välille.

Kuvaamatta tuota keskustelua tarpeettoman yksityiskohtaisesti voi kuitenkin nostaa esiin muutaman kerronnan kannalta keskeisen elementin: tärkeimpänä ristiriita toisaalta sen välillä, että Konkarin agenda on kehottaa hobitteja varovaisuuteen, jopa terveeseen paranoiaan ja toisaalta sen, että hänen pitäisi kuitenkin saada nämä luottamaan itseensä. Näin ollen hobitit ovat periaatteessa arvaustehtävän edessä: kummassa selän takana olevassa kädessä kivi on? Kaiken lisäksi Konkari ei katso voivansa antaa hobiteille päätöksenteon tueksi ns. kovaa faktaa omasta henkilöhistoriastaan, joskin hän paljastaa viitteellisesti tietävänsä yhtä ja toista heistä ja heidän tehtävästään, minkä taas kuvittelisi olevan lähtökohtaisesti lähinnä pelkoa herättävää. Hobittien on tukeuduttava lähinnä hataraan pika-arvioon Konkarin persoonasta, ja sitäkin Frodo ja Sam tulkitsevat aivan eri tavoin. Mielenkiintoista kyllä, tässä Samin arkijärki - miksi luottaa noin salamyhkäiseen tyyppiin, kun kerran keneenkään ei pitäisi luottaa - jätetään altavastaajaksi Frodon intuitiolle, joka tiivistyy tunteeseen siitä, että Vihollisen palvelija "näyttäisi paremmalta ja tuntuisi pahemmalta".

Kyse on pohjimmiltaan kristillisestä moraliteetista: ei pidä olla silmänpalvoja, arvioida ihmistä hänen ulkokuorensa mukaan. Vielä tässä vaiheessa vakuuttavia todisteita Konkarin luonteen perimmäisestä hyvyydestä ei oikeastaan ole, enimmäkseen hän pelaa hobittien kanssa samankaltaista kerron jotain - enpä kerro kaikkea -peliä kuin Gandalf aiemmin, mutta näinhän informaatiota Keski-Maassa jaetaan ylhäältä alaspäin. Kuvioon kuuluu sekin, että yhdessä ratkaisevassa kohdassa Konkarin suojaus murtuu hänen varoittaessaan Mustista ratsastajista:

"Ne käyvät teidän kimppuunne erämaassa, jossain pimeässä paikassa missä kukaan ei auta teitä. Tahdotteko että ne löytävät teidät? Ne ovat hirvittäviä!"

Hobitit katsoivat häneen ja näkivät ihmeekseen että hänen kasvonsa olivat kuin tuskan vääristämät ja hänen kätensä puristivat tuolin käsinojia. 

Epäilemättä tämä tunnereaktio on ainakin Frodolle keskeinen syy kallistua luottamaan Konkariin. Vihollisen palvelijat osaavat toki näytellä, mutta mielinkielisyys ja lirkuttelu ovat heidän strategioitaan, he tuskin pystyvät Tolkienin maailmassa näyttelemään tuskaa.

Joka tapauksessa tilanne jää vielä avoimeksi keskeytyessään majatalonisäntä Voivalvatin paikalle saapumiseen - hänkin on aiemmin sanonut haluavansa vielä puhua "herra Alismäen" kanssa. Näin käy sitten ilmi, että Gandalf on jättänyt kiireisen ja huonomuistisen baarianteron toimitettavaksi jo kuukausia aiemmin kirjeen, jossa kertoo saaneensa huonoja uutisia ja kehottaa Frodoa poistumaan Konnusta heinäkuun loppuun mennessä häntä itseään odottamatta - siis pari kuukautta toteutunutta lähtöä aiemmin. Ohimennen kirjeessä mainitaan myös Konkari ja taataan hänet asian tuntevaksi auttajaksi.

Tämän aika harvoin TSH-analyyseissä mainitun unohtuneen kirjeen voi nähdä draamallisena taustatekijänä eepoksen koko ensimmäiselle kirjalle, ja tietysti Voivalvatin unohduksen vaikutus ulottuu tätä pidemmällekin. Kaiken järjen mukaan heinäkuussa Konnusta lähtemällä hobitit olisivat pystyneet matkustamaan ainakaan Mordorin palvelijoiden uhkaamatta suorinta tietä Rivendelliin. Jatkoakin ajatellen etumatka vihollisen palvelijoihin olisi ollut merkittävä. Tässä on taas yksi TSH:lle ominainen hyvin pieni, hyvin suuriin kokonaisuuksiin vaikuttava asia, mutta tämän yksittäisen kirjeen kohdalla tulee toki kysyttyä itseltään, onko Tolkien itsekään pannut sille aivan niin suurta painoarvoa kuin juonta tarkkaan miettimällä voisi. Luultavasti juoni on ollut ensin, ja tämä selitys Gandalfin mystiseen rintamahiljaisuuteen kudottu siihen vasta jälkeenpäin. Taitavasti kudottu joka tapauksessa.

Konkarin asema on kirjeen lukemisen jälkeen joka tapauksessa taattu, vaikka Pippin jaksaakin vielä muodon vuoksi vähän vängätä vastaan. Tämä ei ole edes tiennyt kirjeestä, ja Voivalvatin ja Konkarin välillä vallitsee ilmeinen epäluottamus, joten pitäisi olettaa jo aika monimutkainen salaliitto. Kirjeessähän mainitaan ensimmäistä kertaa myös iänikuiset Aragorniin liittyvät säkeet - ei kaikki kiiltävää kultaa lie, vaeltaja eksy ei jokainen. Niiden merkityksestä hobitit eivät tiedä vielä mitään, eikä Aragorn niitä avaa sen kummemmin kuin kertoo niiden koskevan itseään, mainiten samalla oikean nimensä sivulauseessa.

Nyt tärkeintä on siis tehdä etenemissuunnitelma kohti Rivendelliä Aragornin alueentuntemuksen pohjalta - erämaita pitkin Viimapäälle, tähystyspaikalle, ja sieltä eteenpäin sen hetkisen tilannekuvan mukaan. Hobitit eivät näistä alueista ja asioista tiedä mitään. Se on helppo ymmärtää, että tilanne vaikuttaa epätoivoiselta. Eikä näkymiä ainakaan kohenna se, että "ulos kävelylle" jo tunteja aiemmin lähtenyt ja välissä kokonaan unohdettu Merri törmää takaisin paikalle Voivalvatin palvelijan saattelemana, kertoo törmänneensä kylän laidalla mitä ilmeisimmin Mustiin ratsastajiin, joutuneensa jonkinlaisen huumauksen valtaan - läheltä kai pitää että vangiksikin, ellei Nob-palvelijan ilmestyminen olisi ajanut vielä tässä vaiheessa julkisilla paikoilla varovaiset Ratsastajat pakoon. On käynyt ilmi, että näillä on kylässä tiedonantajia, jotka ovat nähneet kaiken ravintolasalissa tapahtuneen. Huomaamaton lähtö seuraavana aamuna tuntuu mahdottomalta, ja turvallisen yön takaamiseksikin on tehtävä huoneenvaihto- ja naamioimisjärjestelyjä.

Näissä äärimmäisen kireissä tunnelmissa seurueen on kuitenkin yritettävä saada nukutuksi, ja siihen päättyy tämä luku - ilmeisesti Tolkien ei juuri tuntenut unettomuuden käsitettä, hänen hobittinsa "vaipuivat uneen toinen toisensa perään".