Vanha metsä

Sormusten herran kuudes luku on tärkeä monessakin mielessä. Siinä poistutaan Konnusta. Se tarjoaa ensimmäiset aivan konkreettiset esimerkit kaikesta siitä hobittien maanläheistä arkea oudommasta ja mytologisemmasta, mitä Keski-Maasta löytyy. Se on eepoksen ensimmäinen todellisiin vaaratilanteisiin vievä luku. Se on myös yksi koko saagan väkevimmistä.

Tolkienin ilmaisuvoimainen luontokuvaus on tässä vahvimmillaan alusta asti. Jo hobittien ratsastus aamu-usvaisten peltojen poikki Bukinmaata ja Vanhaa metsää rajaavalle suurelle pensasaidalle on vahvoin vedoin piirretty. Vaikka nyt tämä virke: "He nousivat ponien selkään ja ratsastivat pian päin usvaa, joka tuntui avautuvan heidän edessään vastahakoisesti ja sulkeutuvan heidän takanaan vihamielisesti." Hienoa proosaa, tietysti Kersti Juvan hienosti suomentamana.

Neitseellinen lukija ei edelleenkään tiedä Vanhasta metsästä juuri mitään siinä vaiheessa, kun muut hobitit hyvästelevät Fredegarin ja alittavat pensasaidan Rankkibukien rakentamaa tunnelia pitkin. Jotain enemmän sentään, kiitos matkalla käydyn keskustelun. "Kaikki on täällä paljon elävämpää ja paremmin perillä siitä mitä tapahtuu kuin Konnussa", Merri määrittelee tyhjentävästi. Ollaan siis siirrytty kesytetystä, kärjistäen sanottuna kuolleesta luonnosta villiin ja elävään luontoon.

Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen Tolkienin englantilaisuus ja semmoinen jokin aika sitten Facebookista lukemani tarina toisesta brittifantasiakirjailijasta, Robert Holdstockista, joka on tehnyt uran kirjoittamalla metsistä, mutta oli kuulemma suomalaisessa metsässä jotensakin aidosti kauhuissaan: se kun oli ihan oikeasti sankkaa korpea. En ole brittiläistä maaseutua niin samonnut, mutta ymmärtääkseni tällaiset luonnontilaa lähestyvät metsät on sieltä aika tehokkaasti hävitetty. Melko tavallinen suomalainen metsä voi edustaa britille jotain vierasta, vaikuttavaa ja pelottavaakin.

Tolkienhan vaikuttaa suoranaiselta metsäfanilta, mutta tämä vaikuttuneisuuteen sekoittuva kammo näkyy kyllä hänenkin teksteissään. Vanha metsä on paikkana kuvattu tässä luvussa upeasti, mutta suomalainen lukija ei voi olla ajattelematta, että tässä kuvataan aika tavanomaista eteläsuomalaistyyppistä erämetsää (joita nyt ei toki meilläkään enää kiusaksi asti ole).

Miinus tietysti aktiiviset ja aktiivisesti pahantahtoiset puut. Tämmöinenkään fantasiaelementti ei ehkä olisi tullut suomalaisen mieleen ensimmäiseksi.

Ennen kuin näihin törmätään, Tolkien kuvaa yksityiskohtaisesti hobittien tuskastuttavaa ja ahdistavaa vaellusta pusikossa, jossa polut katoavat ja kasvillisuus ja maanmuodot tahtovat ohjata kulkijaa vähän eri suuntaan kuin mihin tämä itse mielisi. Tarkoitus ei missään nimessä ole pyrkiä kohti Halavainen-joen laaksoa, jossa metsän kaiken omituisuuden tiedetään tiivistyvän, mutta juuri sinne metsä hobitit pakottaa. Jokilaaksossa vaikuttaa raukea ja raskas tunnelma. Laiskavetisen joen ylle kaartuu paksuja puita, niitä on kaatuneena sen poikki, niiden lehdet täplittävät tuhansittaisina sen pintaa.

Klassista fantasiakuvastoa siinä kuin Robert E. Howardin jotkut jutut Conanista narkoottista tunnelmaa uhkuvissa pahaenteisissä viidakoissa. Rappio, kaaos, ränsistyminen ja mädännäisyys ovat joitakin avainsanoja, jotka luonnehtivat Vanhan metsän sydäntä.

Paradoksaalisesti Vanha metsä onkin kuoleman ja lahoamisen paikka, vaikka Merri aiemmin luonnehti sitä kesytettyä luontoa elävämmäksi. Näen Tolkienin tausta-ajatuksen näin: elävä luonto on kuolema ihmiselle (tai hobitille). Tämä on tietysti systemaattisesti järjestettyyn maaseutuun tottuneen britin visio.

Metsän valtias, Vanha halavaukko -nimellä tunnettu mahtipuu, on disintegroitunut siihen pisteeseen, että sen runkoon avautuu hobitin mentäviä rakoja. Mutta se on elävä kuollut: aktiivinen toimija ja tappavan pahantahtoinen. Se laulaa seurueen uneen joen rantatöyräällä ja ehtii sitten jo nielaista puolet Merristä ja Pippinin kokonaan, ennen kuin Sam tyypillisen skarpisti havahtuu tilanteeseen.

Hobittien voimin Vanhaa halavaukkoa ei silti vastustettaisi, mutta sopivasti paikalle saapuu tarinan seuraava deus ex machina, erikoinen jantteri nimeltä Tom Bombadil, joka nimeää auliisti itsensä laulussaan jo ennen kuin edes ilmaantuu näköpiiriin. Hobitit näkevät hänet pienenä parrakkaana ihmismiehenä, joka hoilaa hilpeitä lauluja (ja käyttää rasittavan paljon ilmausta "hei, nöpö iloinen"). Myöhemmässä Tolkien-loressa on spekuloitu Bombadilin identiteetillä, josta kirjailija itsekään ei tainnut mitään kovin selvää sanoa, paitsi että hän on ollut Keski-Maassa tyyliin aina. Se tekisi äijästä vähintäänkin yhden maiaria, alempaa jumalkastia.

Bombadil on kuitenkin paitsi mystinen jätkä, myös toiminnan mies, jolla on pelimerkkejä hallussaan. Käden käänteessä hän saa laulettua ja uhkailtua Halavaukon luovuttamaan vangitut hobitit takaisin ja johdattaa porukan sitten Halavaisen yläjuoksulle ja metsästä ulos, mäelle jonka ruoho on siististi leikattu, jolle johtavaa polkua reunustavat kivet, jonka laella kohoaa Bombadilin talo lämpimästi tuikkivine valoineen.

Pimeydestä valoon, kaaoksesta järjestykseen, luonnosta sivistykseen, kuolemasta elämään. Ollaan tavallaan siellä, mistä aamulla lähdettiin. Krikkolossa. Mutta ensimmäistä todella traumaattista kokemusta rikkaampina.

Neitseellinenkin lukija tietää, että tämä on vasta alkua.

Salaliitto paljastuu

Viides luku on jälleen lyhyt väliluku, jonka sisältö on pitkälti yhdessä olennaisessa keskustelussa. Mutta ennen kuin siihen päästään, on selviydyttävä Rankkivuon lautalta Frodon hankkimalle Krikkolon hämäystalolle.

Luvun aluksi esitellään lyhyesti Bukinmaa, tuo Konnun kiehtova liitosalue, johon teoksessa on toki aiemminkin useasti viitattu - tuotu Frodon varhaisvuosista puhuttaessa esiin sekin, että varsinaisen Konnun asukkaat pitävät bukinmaalaisia omituisena ja vähän holtittomana porukkana. Nämä ovat muihin Konnun hobiteihin nähden maailmanmiehiä ja -naisia, ja ylläpitävät oikeastaan eräänlaista itsenäistä valtiota Rankkibuk-suvun johdolla.

Viitataan myös Bukinmaan maantieteellisen aseman tiettyyn riskinalaisuuteen. Paikalliset ovat joutuneet kasvattamaan Pitkinä puina tunnetun korkean pensasaidan itärajansa suojaksi. Toisella puolella kasvaa Vanha metsä, johon tässä vaiheessa viitataan epämääräisen uhkaavasti. Pimeän aikaan joudutaan pitämään ovet lukossa. Neitseellinen lukija jäänee miettimään, mikä metsän muodostaman uhan tarkempi luonne oikein on.

Lähtiessään lauttarannasta hobitit näkevät vielä vastarannan laiturilla hiiviskelevän hahmon, oletusarvoisesti tietenkin mustan ratsastajan. Tilanne on siis niin sanotusti edelleen päällä, mutta joen yli ei kuitenkaan hetkessä tulla. Merri lähtee ratsain edeltä laittamaan ruokaa Magotin sienistä, muut seuraavat jalkaisin.

Krikkolon syrjäisessä talossa Merri ja Pulla Bolger ovat laittaneet paikat kotoisiksi, mikä ei Frodoa suuresti lämmitä, hän kun tietää matkansa jatkuvan koko lailla saman tien. Valmiina odottava kylpy vie kuitenkin hänenkin ajatuksensa, nuoremmista seuralaisista puhumattakaan. Kylpeminen on hobiteille mitä ilmeisimmin iso juttu. Lauletaan "kylpylaulu", joka sitä paitsi on vain "yksi Bilbon rakkaimmista" lajissaan; ilmeisesti on olemassa kokonainen kylpylaulujen kaanon. Pippinin hurmio yltyy sellaiseksi, että hän roiskauttaa suurimman osan kylpyvesistään lattialle lainehtimaan.

Kylvyn jälkeen tietysti syödään hyvin. Sitten on keskustelun aika. Merrille kerrotaan mustista ratsastajista. Kun tämä kyselee Frodon mielipidettä tilanteesta, ei vääjäämätöntä voi enää lykätä. Kuullaan pahaenteinen lause: "Minun on kerrottava teille kaikille eräs asia."

Paitsi että ennen kuin Frodo ehtii kertoa mitään, Merri kertoo sen hänen puolestaan. Lähtö Konnusta onkin kaikkien paikallaolijoiden tiedossa. Frodon salavihkaiset hyvästijätöt Repunpäälle ja muille Konnun tutuille paikoille eivät ole jääneet lähipiiriltä huomaamatta. Käy ilmi, että Merri on ollut tietoinen Sormuksestakin jo kauan. Keväällä nuoremmat hobitit ovat perustaneet suorastaan muodollisen salaliiton pysyäkseen kärryillä Frodon aikeista.

Tätä seuraava olennainen peruskeskustelu koskee tietysti sitä, otetaanko myös Merri ja Pippin reissulle mukaan. Frodon vastahanka ei kestä kauaa, ja haltia Gildorin matkaseuraa koskevat suositukset toimivat osaltaan argumenttina. Näin lyödään lukkoon eepoksen ehkä keskeisimmän sosiaalisen pienryhmän, neljän hobitin porukan, koostumus.

Rannalle jää Pulla Bolger, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi tulee talon pitäminen asuttuna hämäyksen vuoksi ja Gandalfin odottelu. Vähemmän imartelevaa lempinimeä kantava Bolger jää hobittiporukan ulkojäseneksi, joka kohdataan seuraavan kerran vasta teoksen loppumetreillä. Tavallaan hän tuntuu yhdeltä TSH:n traagisista hahmoista.

Hänen tehtävästään tekee riskialttiin tietysti se, että mustia ratsastajia on nyt syytä odottaa talolle lähes koska tahansa. Frodon uusi osoite on suhteellisen yleisesti tiedossa. Ja vaikka Bukinmaata vartioidaan, sen itäpuolella maantiellä kulkijat ovat täysin oman onnensa nojassa. Ei tunnu mahdolliselta selvitä ratsastajista siellä. Tätäkin Frodo on jo miettinyt, ja paaluttaa ainoaksi vaihtoehdoksi suunnata Vanhaan metsään. Se on täysin odottamaton suunta ja voi taata hyvän etumatkan.

Odottamaton siksi, että sitä pidetään kammottavan vaarallisena. Varsinkin Bolger on hyperventiloida pelkästä ajatuksesta, että kukaan menisi Vanhaan metsään. Seikkailullisempi Merri taas kuittaa käyneensäkin siellä useasti, "yleensä tietysti päiväsaikaan jolloin puut ovat unisia ja jokseenkin rauhallisia".

Neitseellinen lukija saattaa pysähtyä hetkeksi tämän sivulauseen äärelle. Vanhan metsän perusluonne alkaa hiljalleen avautua, ja matkan seuraava, toistaiseksi vaarallisin vaihe hahmottua. Kaikki on suunnilleen lähtövalmiina, metsään päätetään suunnata heti varhain aamulla.

Luvun lopuksi kerrotaan vielä Frodon yöllä näkemästä unesta, jossa hän näkee korkean valkoisen tornin meren rantajyrkänteellä ja koettaa ponnistella sitä kohti. Ohimenevä, mystiseksi jäävä häivähdys eepoksen suuremmasta kuviosta.

Oikotie ja sieniä

Oikotie ja sieniä on yksi Sormusten herran klassisista luvunnimistä. Harmi sinänsä, että sieniä ei tässä kuitenkaan päihdetarkoituksiin käytetä, vaikka nestemäisiä virikkeitä nautitaankin. Lyhyt luku on pitkälti välttämätön siirtymä, vaikka sisältääkin yhden herkullisen kohtaamisen.

Hobitit heräävät sananjalkavuoteilta haltioiden edellisöiseltä leiripaikalta; itse haltiat ovat tosin tavoilleen luonteenomaisesti painuneet huitun helvettiin, ilmeisesti jo aikaa sitten. Väsyneille matkalaisille on uni maistunut. On ehkä nukuttu jopa yhdeksään. Tai ainakin Frodo on; nuoremmat hobitit häntä siitä hieman kritisoivatkin.

Uni ei ole Frodon mieltä varsinaisesti keventänyt, ja häntä painaa ajatus matkakumppaneidensa johtamisesta tuntemattomiin vaaroihin. Hän ei koe voivansa kertoa näille juuri mitään reissun todellisesta luonteesta. Frodo alkaa jo tässä vaiheessa osoittautua kovaksi pojaksi vatvomaan omia murheitaan keskenään. Lyhyt keskustelunpätkä Samin kanssa paljastaa silti hänellekin, että tämä ymmärtää tilanteen yllättävän hyvin ja suhtautuu siihen epäluonteenomaiselta vaikuttavalla vakavuudella.

Näiden kahden välinen suhde on kirjan oleellisimpia henkilösuhteita, ja tämä pieni kohtaus tuntuu aika oleelliselta sen pohjustamisessa.

Ennen lähtöä käydään vielä kiista siitä, pitäisikö Bukinpurin lautalle oikoa pusikoiden poikki vai palata tielle. Hankala maasto vai mustien ratsastajien riski? Pippin kannattaa kovasti tietä, mutta kun ainakin osasyyksi paljastuu matkan varrelta löytyvä Itäneljännyksen paras bisse, tekee Frodo ratkaisunsa oikotien puolesta.

Ollaan hädin tuskin päästy pusikon suojiin, kun ylhäällä rinteen laella näyttäytyy musta ratsastaja. Alkaa tuntua siltä, että hobitit ovat aika huolella näiden vainolaisten saartamia. Tuntuu epätodennäköiseltä, että he pääsisivät turvallisesti edes Konnun rajojen ulkopuolelle.

Oikotien valitseminen pelastaa kuitenkin akuutin tilanteen, vaikka matkan varrella kuullaan vielä vertahyytävää kiljuntaa, jonka voi tulkita vain ensimmäiseksi viittaukseksi siivekkäillä pedoilla ratsastaviin sormusaaveisiin. Liitteissä taidettiin selventää, että tässä vaiheessa nazgulit jahtasivat hobitteja sekä hevosten että lentoliskojensa avulla. Ihan kohtalainen piiritystilanne.

Hobittien matka vie isolle maatilalle, jonka nimi on Papuvainio ja jonka isännäksi tiedetään muuan herra Magot. Sormusaaveista viis, tämä nimi herättää Frodossa todellista kauhua: hän on teini-ikäisenä rosvoillut sieniä Magotin tiluksilta ja saanut päälleen tappouhan, jonka takuuna toimivat Magotin hirmuiset koirat.

Pippinin läpänheiton ja säännöllisten kaljanjuontiviittausten tapaan tämä Frodon nuoruudentrauma toimii taitavana keventävänä elementtinä ahdistavassa tilanteessa. Kuvioon sopii, että Magot osoittautuu joviaaliksi maalaisäijäksi, vaikka tunnistaakin Frodon ja muistaa tämän vanhat synnit. Sitä hyvää bisseäkin saadaan sitten kuitenkin.

Mutta Magot on myös joutunut vastikään "Reppulia" kyselleen mustan ratsastajan ahdistamaksi ja vetää omat johtopäätöksensä: joku on Repunpäähän kätketyn kullan perässä, ja Frodo haluaa tehdä katoamistempun. Tavallaan lähelle maalia, minkä Frodokin noteeraa, eikä kerro paljon mitään. Mutta Magot tarjoutuu viemään hobitit Bukinpurin lautalle kärryihin piilotettuna, minkä voi hyvin kuvitella pelastavan nämä ratkaisevalta kohtaamiselta ratsastajien kanssa.

Peräkkäisinä iltoina pelastuksena toimivat ylevän-ironiset haltiat ja juureva landehobitti: ihan hyvä esimerkki siitä, miten Tolkienin maailmankuva saattaa kuitenkin olla monipuolisempi kuin häntä suunnilleen fasismista syyttävät jarkkotontit ovat koskaan noteeranneet.

Luvun lopuksi saadaan vielä vähän huvittava, ohimenevä cliffhanger, kun hobitit ensin säikähtävät sumun läpi lähestyvää, "Reppulia" kyselevää ratsumiestä. Merri Rankkibukhan se. Lautalle ollaan kaikesta huolimatta päästy ehjin nahoin, ja kaikkein akuutein vaaratilanne tuntuu menneen ohi.

Tästä luvusta on vielä sanottava, että tässäkin Tolkienin ehkä aliarvostetut lahjat luonnonkuvaajana ansaitsevat huomiota. Nyt ei kuvata erityisen yleviä ympäristöjä, vaan ryteikköä ja peltomaata. Senkin hän hoitaa niin, että tuskaisa rämpiminen pensastojen läpi tuntuu lähes omallakin iholla. Jostain kumman syystä elokuvatrilogian komiat maisemat keskittyivät enemmän uljaisiin vuoriin ja idyllisiin metsiin kuin pusikoihin ja pikkupuroihin. Maisemillakin on demokratiansa.

Kolme kumppanusta

Sormusten herran kolmannessa luvussa päästään vihdoin matkaan. Gandalf joutuu vähän painostamaan Frodoa, joka ei vielä suuresta kuviosta selville päästyäänkään raaskisi jättää Kontua, ainakaan ihan vielä. Lähtöpäiväksi sovitaan symbolisesti merkittävä syyskuun kahdeskymmenestoinen, Frodon ja Bilbon syntymäpäivä ja jälkimmäisen lähtöpäivä.

Jotain TSH:n vaikutuksesta elämässäni kertonee se, että muistan edelleen tarkistamatta muutaman keskeisen päivämäärän. Syyskuun kahdeskymmenestoinen on niistä tärkein, eikä sen merkityksellisyyttä vähennä, että Tolkienin hahmojen tapaan koen itsekin juuri alkusyksyn lähtöjen ja matkanteon ajaksi, mille on tietysti ihan luonnollisiakin perusteita.

Tolkien on harvassa yksittäisessä asiassa niin hyvä kuin lähdön kuvaajana. Frodon, Samin ja Pippinin jäähyväiset Repunpäälle on vähäeleisyydessään ikoninen kohtaus, ladattu todella vahvalla tunnelmalla. Siihen liittyy kiinnostavia detaljeja: mustista ratsastajista vielä mitään tietämätön Frodo kuulee ohimennen yhden sellaisen kyselevän hänestä Ukko Gamgilta, samaan aikaan Sam on ollut kellarissa "jättämässä jäähyväisiä oluttynnyrille" - teoksessa on muutenkin viitattu dokailuun, tai no, lähinnä tissutteluun, tähän mennessä jo yllättävän monta kertaa.

Lähtöä varjostaa se, ettei Gandalf ole lupauksistaan huolimatta palannut Repunpäähän aiemman kiireellisen poistumisensa jälkeen. Tässä on toki pahaenteinen sivumaku, mutta yllättävän tyynesti Frodo tuntuu velhon katoamisen kuitenkin ottavan. Hän on jo terästäytynyt matkalleen, vaikka sitten omin avuinkin. Päämääräkin on selvillä, Rivendell.

Sitä ennen tähtäimessä on kuitenkin Bukinmaan Krikkolo, josta Frodo on Merri Rankkibukin varjolla hankkinut talon, lähinnä hämäykseksi. Bukinmaalle on tarkoitus kävellä kolmen jätkän porukalla. Pippin tulee hahmona kunnolla esiin tässä luvussa, ja varsin sujuvasti Tolkien piirtää hänestä sen huolettoman läpänheittäjän kuvan, jota sittemmin on leffoissa ja muuallakin vähän karikatyrisoitukin.

Toisena matkapäivänä tavataan pari klassista Tolkien-runoa. Jo Bilbon lähtiessään hyräilemä Tie vain jatkuu jatkumistaan saattaa olla jopa top 1 -Tolkien-ikivihreä, ja tässä se toistuu Frodon jostain alitajunnastaan kaivamana. Tiiviydessään mestarillinen ja ajatukseltaan harvinaisen kirkas värssy. Suomennoshan näissä kaikissa on priimaa, ja juuri suomennoksethan ne omaan alitajuntaankin ovat juuttuneet. Ajatuksessa polusta, joka yhtyy aina uuteen tiehen ja voi lopulta johtaa mihin tahansa, kiteytyy oikeastaan koko Sormusten herran kerronnallinen peruskuvio. Arvatkaapa, herääkö tätä lukiessa halu lähteä itse johonkin, minne tahansa, jalkaisin?

Mutta se toinen, hobittien hoilaama ja Bilbon sanoittama matkalaulu Liedessä hehkuu tulen puna, on helmi sekin. "Puu, kukka, ruoho ja lehti! Jo jäädä ehti! Jo jäädä ehti! Vedet, kukkulat taivaan alla! Ohi kiiruhtamalla! Ohi kiiruhtamalla!" Huippukamaa, voin vain kuvitella, miten hauskaa olisi lauleskella tuota tarpoessaan tuntemattomille seuduille.

Matkanteon kepeyttä varjostavat ensimmäiset uhkaavat kohtaamiset mustien ratsastajien kanssa. (En nyt muista, oliko kyse samasta ratsastajasta kahdesti vai kahdesta eri - jossain tämä hobittienkin pohtima asia on selvitetty, liitteissä kai). Sormuksen pahaenteinen vetovoima niihin tulee selväksi. Jälkimmäisen tilanteen pelastaa vain haltiaporukan deus ex machinamainen saapuminen paikalle.

Nämä haltiat, jotka kaiketi olivat Harmaiden satamien väkeä, suhtautuvat hobitteihin ensin vähän lempeän ylenkatseellisesti - kutsua seuraan ei todellakaan ole lähtökohtaisesti tarjolla. Mutta tieto mustista ratsastajista muuttaa tilanteen, ja kun Frodo vielä elvistelee quenyan fraasien tuntemuksellaan, pääsevät hobitit haltioiden yöpaikkaan, jossa levon ohella odottaa juhlapöytä täynnä ruokaa ja viinaksia. Kovankuuloiset bileet metsän keskelle, mutta jos on varaa ni mikäs siinä, ja haltioilla toki on.

Samalla Frodo saa kuulla Gildor-nimisen hahmon, tämän haltiaseurueen johtajan, analyysia tilanteestaan: mustat ratsastajat uhkaavat joka suunnalta, Kontukaan ei ole enää turvallinen. Tämä on matkan luonteen kannalta keskeinen asia. Tiedossa ei ole leppoisia päiväkävelyjä, vaan jatkuvia vaaroja. Tilannekuva synkistyy.

Mustien ratsastajien tarkemmasta luonteesta Gildor ei suostu tietoja antamaan. Epäselväksi jää, kuinka hyvä arvaus hänellä itsellään siitä on. Kovin merkittävää uutta informaatiota tästä kohtaamisesta ei koidu, mutta se on joka tapauksessa yksi etappi siinä ketjussa, jossa matkan varrella kohdatut henkilöt kartuttavat Frodon tietopohjaa siitä, mitä itse asiassa on tapahtumassa. Yksi tapa katsella eepoksen juonta on juuri tällaisten kohtaamisten sarjana, ja näin autetaan sopivasti lukijaakin kartalle.

Vaikka Konnussakin on uhkatekijänsä, kolmas luku luontokuvauksineen ja lauluineen on TSH:n kokonaisuuteen nähden idylli, ja sen vuoksi oikeastaan hauskaa ja vapautunutta luettavaa. Ye Olde Englandin metsiä ja vainioita kaivannut Tolkien on tällaisessa erittäin hyvä.

Menneisyyden varjo

Ei ole sattumaa, että TSH:n toinen luku on antanut nimensä tälle blogille; vaikka sen otsikko toki hassunhauskasti viittaa teokseen eräänlaisena kirjallisena "menneisyyden varjona" omassa lukuhistoriassani, on se myös kiistatta koko opuksen tärkeimpiä osioita, tärkeinkin jos näkökulma halutaan pitää siinä, kuinka tällaista isoa tarinaa lähdetään kehittelemään. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, Sormusten herran avausluku on sekä tarinan kronologiassa että sen kirjoittamisen historiassa aika irrallaan kaikesta myöhemmin tulevasta, vaikka sitä hyvin pohjustaakin. Se on pitkälti johdanto. Toisaalta, niin on tämä toinen lukukin. Otetaan puolihyvä analogia metallimusiikin maailmasta: Odotettu juhla on semmoinen seesteinen akustinen intro, jota sitten seuraa dramaattinen ja synkkä bändi-intro ennen laulajan tulemista kehiin.

Kakkosluvussa kurotaan ensin nopeasti umpeen 17 vuotta Bilbon synttäribileiden ja tarinan varsinaisen alun välillä. Kerrotaan siitä, miten Repunpään isännäksi päätyneestä Frodosta kasvaa "paikallinen hahmo", joidenkin kunnioittama, monien oudoksuma. Esitellään Sam Gamgi, tuo kirkasotsainen nuorimies, josta tulee Frodon sidekick. Hän joutuu kapakassa tappelemaan Frodon maineen puolesta. Suusanallisesti toki vain, on vaikea kuvitella, että tolkienilaisessa dokauskäsityksessä kapakassa alkaisivat nyrkit heilua. Joka tapauksessa Frodoa pidetään omituisena haihattelijana, joka käy istumassa iltaa haltioiden kanssa.

Frodon asema omassa yhteisössään siinä vaiheessa, kun todella alkaa tapahtua, on aika kiinnostava juttu. Hän on selvästi outsider, mutta kuitenkin menestyvä ja ihan hyvällä itsetunnollakin varustettu sellainen. Tulee mietittyä, löytyisikö tällaiselle hahmolle jonkinlaisia analogioita Tolkienin nuoruuden ajan Englannista, jossa luokkayhteiskunta oli vähintäänkin voimissaan. Aivan varmasti löytyy. Sukutausta tai taloudelliset pelimerkit tuovat tietyn aseman, mutta jäykässä yhteiskuntamallissa olisi lisäksi osattava toimia aseman edellyttämällä tavalla. Frodoa se ei tunnu edes kiinnostavan.

Kun hänellä vielä on ympärillään nuorempia jäbiä, jotka muodostavat klassisen possen tai fanikerhon, on hänessä jopa jonkinlaisen kiltin jengipäällikön tai hiljaisen kapinallisen piirteitä. Mutta tämä sosiaalisten normien rikkominen ei ehdi yhteisön sisällä eskaloitua kummoisestikaan ennen kuin alkaa tapahtua aivan muuta.

Eli siis vuosia omilla reissuillaan luuhannut Gandalf palaa mestoille - ja hänellä on nyt vähän uutta tietoa sormuksesta, jonka Frodo taannoin sai haltuunsa. TSH:n alkuvaiheiden jännittävin jakso jo pienenä pentuna oli se pitkä keskustelu, jossa Gandalf selittää Frodolle, mikä tuo sormus oikeastaan on. Huikea kohtaus, joka ei nyt luettuna ole menettänyt tehoaan lainkaan. Siinä on mahtavia draamallisia huippuja, tärkeimpänä sormuksen heittäminen tuleen, jolloin siihen riimukirjailtu klassinen säepari tulee näkyviin. Klonkun tarinan purkaminen on myös ihan 5/5 kamaa.

Samoin kuka tahansa trillerikirjailija saisi olla kateellinen siitä, miten Tolkien aivan hienovaraisesti vihjailee koko pitkän keskustelun ajan, että pihalla nurmikkoa leikkava Sam ehkä mahdollisesti saattaa myös salakuunnella - ja sitten asiaa ehkä koko ajan tuumaillut Gandalf nostaa tämän suunnilleen korvista sisälle ja puolipakottaa Frodon matkakumppaniksi tämän tajuttua, että ainoa ratkaisu nyt vaan on lähteä Konnusta menemään ennen kuin siat ovat niin sanotusti oven takana.

Pitkän taustoituksen jälkeen se, mitä seuraavien aika monen sadan sivun mittaan hommaillaan, paalutetaan hyvinkin nopeasti. Draaman lakien mukaan on toki itsestään selvää, että Konnusta ollaan painumassa helvettiin. Melkein kirjaimellisesti, koska jo kakkosluvun perusteella tiedämme, että tavoitteena on sormuksen heittäminen Tuomiorotkoon.

Koko pitkän tarinan lopputulema on tässä jo kerrottu. Mutta sitähän neitseellinen lukija ei voisi tietää.

Odotettu juhla

"Kun Repunpään herra Bilbo Reppuli ilmoitti, että hän piakkoin viettäisi yhdettätoistakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä suurin ja arvokkain juhlamenoin, alkoi Hobittilassa puhe ja kohu."

Näin alkaa yksi kaikkien aikojen suurimmista eepoksista - tai sen suomennos, joka puolestaan on ansaitusti kaikkien aikojen arvostetuimpia klassikkokäännöksiä suomeksi. Nykyäänhän puhutaan paljon siitä, miten kirjoja brändätessä ihan silkka avausvirkekin on hirveän tärkeä. En tiedä, toimiiko Sormusten herran aloitus tästä näkökulmasta. Viittaahan se kiinnostavan kuuloisiin hahmoihin ja tapahtumiin, mutta "yhdettätoistakymmenettäensimmäistä" kuulostaa ajatusvirheeltä, kun puheena oleva luku on 111. Eikö pitäisi sanoa "yhdettätoistakymmenettä ja ensimmäistä"?

No, mussutus sikseen, lukija tietää yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka yhdentekevä ensimmäisen virkkeen kieliasu TSH:n kannalta on. Ei se ainakaan pysäyttänyt lukemista silloin back in the day, eikä pysäyttänyt nytkään. Laajemmin ajatellen on kuitenkin kiinnostavaa, kuinka "väärin" TSH alkaa verrattuna kaikkiin niihin viime vuosikymmenten hittifantasiasaagoihin, joiden yleisesti tiedetään ottaneen kaikki vaikutteensa Tolkienilta.

Niin, eli siis Tolkien on hidas jaarittelija, siinä missä megaleffojen aikakauden fantastikot menevät suoraan asiaan?

Ei, vaan päinvastoin. Lähes kaikissa lukemissani ameriikanmaan läskifantasioissa on lähdetty liikkeelle todella kankeasti. Kryptistä johdantoa seuraa tooodella laiskanpulskea avausluku, jossa jokainen tuulessa haviseva lehtipuukin kuvataan fotorealistisella tarkkuudella. Usein on ollut vaikea nähdä tällaisille ratkaisuille mitään muuta motiivia kuin sivumäärän kasvattaminen.

Sormusten herran avausluku, Odotettu juhla, yllättääkin kaikkien näiden vuosien jälkeen eniten sillä, miten nopeasti Tolkien menee asiaan. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa käy ilmi, että Bilbo Reppuli on vanha, omituinen, ristiriitainen, mahdollisesti rikas ja aikanaan seikkailulla käynyt hahmo. Käy vielä ilmi sekin, että hän elää yhteisössä, jossa tällaista katsellaan vähän kulmien alta. Introa seuraa parin sivun dialogijakso, jossa Ukko Gamgi puolustelee Bilboa parille erilaisuuskriittiselle majatalovieraalle. Frodon perhetausta käy ohimennen ilmi, vanhemmat hukkuneet (erityisen kiinnostavaa, koska "veneillä pelaaminen" on luonnotonta hommailua), hobittien yleinen nurkkakuntaisuus ja juoruiluhalukkuus tuodaan muutamin pikaisin kynänvedoin esiin.

Tolkien ei selittele hobitteja, Kontua, kääpiöitä tai Gandalfia mitenkään. Oletus kai on, että aiemmin julkaistu Hobitti on lukijalle tuttu. Vähemmistö lukijoista kai kuitenkaan on törmännyt siihen ennen TSH:ta. Itse en ainakaan. Toisaalta en muista aikoinaan hämmentyneeni siitä, että heti ensi kappaleesta tykitellään silmille vierasta nimistöä ja tarina-ainesta. Luulen, että nykypäivän kirjailijat pelkäävät liikaa tällaista lukijan hämmentämistä, aliarvioivat yleisönsä. Heti ensi sivuilla naamalle iskevä vieraus on tärkeä osa sitä kuuluisaa sense of wonderia.

Periaatteessa TSH:n ensimmäisessä luvussa enimmäkseen juoruillaan, juodaan viinaa ja ihastellaan ilotulituksia, mutta hommassa on paljon enemmän todellisen fantasian väkevyyttä kuin kymmenessä ryppyotsaisessa apokalypsieepoksessa yhteensä. Tämä johtuu juurikin siitä, ettei Tolkien hirveästi tykkää selitellä. Itse mahtisormus on heti ensimmäisen luvun keskiössä, kun sen draamallisessa huippukohdassa Bilbo katoaa omista synttäribileistään työntämällä sormuksen lapaseen. Tässä vaiheessa ei neitseellinen lukija tiedä vielä vittujakaan siitä, mikä moinen sormus edes on. Juuri sen takia tilanne kutkuttaa ja herättää kiinnostuksen lukea lisää.

Liiemmin ei selitellä seuraavaakaan kohtausta, jossa lopullista näyttämöltä poistumistaan valmisteleva Bilbo epäröi Repunpään olohuoneessa, jättäisikö sittenkään sormusta Frodolle. Gandalf tulee paikalle varmistamaan suunnitelmansa toteutumisen, mutta tilanne uhkaa eskaloitua ilmiriidaksi. Mainittu neitseellinen lukija ei tässäkään kohtaa tajunne lainkaan, mistä on kysymys, mutta mielenkiinto kasvaa edelleen.

Gandalf voittaa henkien taistelun, Bilbo jättää sormuksen Repunpäähän ja lähtee kääpiö-hangaroundien kanssa reissun päälle. Klassinen syksyisen lähtemisen hetki, verrattavissa korkeintaan Nuuskamuikkusen vuosittaiseen exitiin; jo tässä varhaisessa vaiheessa esitellään myös yksi TSH:n klassisimmista lauluista, "Tie vain jatkuu jatkumistaan". Kukapa ei sen luettuaan haluaisi itsekin poistua elämästään takavasemmalle, tai minne tahansa, missä on vuoria.

Luku jatkuu vielä sen verran, että syntymäpäiväjuhlien raunioille jäänyt Frodo saa heitellä ovista ja ikkunoista uteliaita hobittinaapureita pihalle ja kuulla arvoituksellista mutinaa Gandalfilta, joka sitten lähtee hänkin vuosiksi pois. Odotettu juhla onkin ajallisesti täysin irrallaan TSH:n myöhemmistä luvuista, ja siitä näkyy, että se on kirjoitettu paljon aiemmin. Kepeän satiirinen brittiläisen maaseudun kuvaus on vielä vahvana taustatekijänä, mutta luku toki pelaa kokonaisjuonen pussiin. Informaatiota tulee ovista ja ikkunoista. Suuri osa siitä aukeaa lukijalle vasta myöhemmin.

On kuitenkin vaikea keksiä, miten fantasiaeepoksen voisi aloittaa tätä paremmin. Ei jaanailua eikä jahkailua, vaan sirkustemppuja, mysteerejä ja muutama helvetin hauska kommentti. Suosikkiläppäni tässä luvussa: Bilbon kadottua kakkoseksi jäänyt perijäehdokas, Lobelia Säkinheimo-Reppuli, tylyttää Frodoa: "Jonakin päivänä sinä vielä kadut tätä, nuori herra! Miksi et sinäkin lähtenyt? Sinä et kuulu tänne, et ole Reppuli - sinä - sinä olet Rankkibuk!"

"Kuulitko, Merri? Tuota voi pitää loukkauksena", Frodo sanoi sulkiessaan oven Lobelian nenän edestä.

"Kohteliaisuus se on", sanoi Merri Rankkibuk, "ja sen vuoksi tietenkin valhe."

Prologi: Tästä blogista ja muustakin

Olikohan se kesä 1989, kun minulla oli tylsää. Saattoi sataa, tai sitten ei vain huvittanut olla ulkona. Luin paljon, kaikki suomennetut Burroughsit ja Blytonit oli kai jo kahlattu. Kyselin kirjastoalalla toimivalta äidiltäni lukuvinkkejä. Hän ei ollut itse lukenut Tolkienia, mutta oletti kuulemansa perusteella, että Taru sormusten herrasta saattaisi kiinnostaa minua.

Niinhän se sitten kiinnostikin. Sormusten herran jälkeen luin Hobitin, Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujen kirjan. Opettelin ulkoa David Dayn Tolkienin maailman. Pyysin joululahjaksi Keski-Maa -roolipelin, ja suomenkielisten lisäosien loputtua kesken vaihdoin englantiin. Sitten luin myös The Book Of Lost Talesit ja muuta suomentamatonta kamaa.

Mutta ennen kaikkea luin Sormusten herraa. Ikävuosina 11-18 luin sen ensin kaksi kertaa vuodessa, parina viimeisenä vuonna vain kerran. Tämä oli periaate, en kokenut elämäni olevan täydellistä ilman lomakausien käyttämistä TSH:hon. Karkeasti arvioiden luin kirjan seitsemässä vuodessa 12-13 kertaa, ja sehän ei ole mikään ihan ohut vihkonen.

Loppuvaiheissa osasin koko eepoksen suunnilleen ulkoa, ja ehkä juuri siksi en ole siihen sittemmin koskenutkaan. Kävin kyllä katsomassa Peter Jacksonin leffatrilogian, ja olisi liioiteltua väittää, että vihasin joka sekuntia - visuaalisesti vaikuttavia teoksiahan ne - mutta eivät nuo elokuvat minun mielessäni yhdistyneet kirjaan oikein mitenkään. Kaikessa virtaviivaisuudessaan leffat kuitenkin edesauttoivat sen unohtamista, mitä kaikkea outoa ja siistiä kirjassa on.

18 vuotta edellisen lukukokemuksen jälkeen olen muutenkin saattanut jo unohtaa paljon. Puolet tähänastisesta elämästäni on kulunut sen jälkeen, kun viimeksi luin Tarun sormusten herrasta. On jo aika palata siihen. On aika kaapata se leffabisnekseltä takaisin oman yksityisen maailmani oudoksi ja loputtomia ulottuvuuksia sisältäväksi rakennuspalikaksi.

Tai todeta, ettei teoksesta enää ole sellaiseksi.

Miten vain, tämän blogin puitteissa raportoin luku kerrallaan siitä, miltä tuntuu lukea oman elämän kaikkien aikojen tärkein kirja 18 vuotta edellisen kerran jälkeen.