Harmaa komppania

Kuninkaan paluun toisessa luvussa hypätään sitten Merrin ja kumppaneiden matkaan. Merrihän jäi rohanilaisten ja Aragornin porukoihin, mutta nyt tämäkin seurakunta on jakaantumassa kahtaalle. Aivan ensiksi se saa vahvistusta Halbarad-nimisen samoojan johtamasta dunédain-porukasta, joka on tullut etsimään Aragornia saatuaan mystisen kutsun, jota Aragorn ei ole lähettänyt. Mukana ovat myös Elrondin kaksospojat Elladan ja Elrohir. Nämä tuovat paitsi terveiset Arwenilta, myös viestin: muista Kuolleiden kulkuteitä! Näistä kammoa herättävistä kulkuteistä puhutaankin sitten luvun mittaan paljon jo ennen kuin lukijalle paljastetaan, mistä on kysymys. Aragornin olisi suunnattava noille teille saadakseen ratkaisevaa apua, mutta rohanilaisten perusoletus on, että niille suuntaaminen on yhtä kuin itsemurha. He suhtautuvat Aragorniin kuin johonkuhun, joka on yhtäkkiä kadottanut elämänhalunsa ja jonka päätä ei käy kääntäminen. Merkillisen vähän heitä tuntuu kiinnostavan, mitä Aragorn olettaa Kulkuteitä kulkemalla saavuttavansa, eikä Aragorn itsekään tietysti puhu aiheesta kuin tutun mystisesti.

Aragorn, Legolas, Gimli ja samoojat lähtevät siis edeltä Edorasiin ja sen kautta vuoristoon, Dunhargiin. Merri jää rohanilaisten matkaan ja bondaa Théodenin kanssa. Tarkoituksellinen toisto edellisestä luvusta on tietysti se, että hän vannoo spontaanisti uskollisuuttaan kuninkaalle siinä missä Pippin käskynhaltijalle. Nuo vanhat ruhtinaat vain ovat kovin erilaisia hahmoja. Suorastaan joviaaliksi Grimasta eroon hankkiutumisen jälkeen heittäytynyt Théoden tuntuu jo lähtökohtaisesti palkitsevammalta lojaliteetin kohteelta. "Kuin isä teistä tulee minulle", herkistyy Merri jopa toteamaan, mihin kuningas vastaa enteellisesti: "Joksikin aikaa." Sinänsä on selvää, että rohanilaisten ja kontulaisten välillä on paljon enemmän yhteistä kuin gondorilaisten ja kontulaisten, ja onhan Merrikin eräänlainen ruhtinassuvun perillinen omassa maassaan.

Merrin kokema lievä ulkopuolisuuden tunne, vai pitäisikö sanoa riittämättömyyden tunne suhteessa edessä odottaviin, aivan konkreettisiin taisteluihin, leimaa silti hänen asemaansa tässä porukassa, nyt ainoana hobittina. Hän ei löydä tässä vaiheessa samanlaista vertaistukea, mitä Pippin saa Beregondista ja tämän pojasta. Hänellä ei ole nyt mahdollisuuksia olla aktiivinen toimija: muut tekevät päätökset, hän roikkuu mukana. Uskollisuudenvala ei sitä asiaa muuta.

Luvun loppuosa seurataan Aragornin jengiä. Dunhargissa he tapaavat Eowynin, joka esitellään nyt kunnolla lukijalle. Tai käytännössä kohtaus on Aragornin ja Eowynin välinen. Sitä leimaa jälkimmäisen puolelta hieman epätoivoinen ihastuminen, Aragornin osalta kohtelias ja etäisyyttä pitävä imartelu. Tolkien on tässä huvittavan selvästi epämukavuusalueella: kohtaus on jäykkä ja asetelmallinen sitä myöten, että toistellaan määreitä "mies" ja "neito" sen sijaan, että näistä kahdesta puhuttaisiin nimillä. Tämä tuntuu enemmän ritariromantiikasta opitulta kuin teoksen kontekstissa uskottavalta. Eowynin yksipuolinen rakkaus Aragorniin on muutenkin jotenkin jäykkä ja pakotettu juonimotiivi. Myös Eowyn anelee tietysti Aragornia hylkäämään ajatuksen Kuolleiden kulkuteistä, mutta tässä tilanne vaikuttaa melkeinpä sellaiselta, että ao. teille suuntaaminen tarjoaa Aragornille kätevän pakotien "neidon" huomionosoituksilta.

Aiemmassa vaiheessa tätä blogiprojektia tuli ilmi, että Tolkien olisi alun perin suunnitellut A:n ja E:n päätyvän yhteen, mutta totesi sitten tällaisen liiton liian epäsäätyiseksi, jolloin Arwen kehitettiin mukaan vähän viime tingassa. Teoksessa tämä näkyykin Arwenin kovin vähäisenä läsnäolona, mutta juuri tässä luvussa hänen koruton, lyhyt viestinsä Aragornille on jotenkin hyvin koskettava verrattuna Eowynin ja Aragornin väliseen juttuun. Pidän kyllä Eowynista hahmona enemmän, mutta Tolkien ei vain osaa kirjoittaa vähääkään laajempia romanttisviritteisiä kohtauksia.

Sitten sinne Kulkuteille. Tämä tarinan varsin mielenkiintoinen osa käydään läpi yllättävänkin tiiviissä tilassa. Nyt lukijalle on jo lyhyesti selvitetty, millainen kappale historiaa vuortenalaiseen väylään liittyy. Muinaisten vuoristolaisten valapattous Isildurille on määrätty korvattavaksi oikean kuninkaan tullessa maksua perimään. Tällä nyt sitten tarkoitetaan Aragornia. Rohanilaisten pelko Kulkuteitä kohtaan liittyy kai pitkälti erääseen heidän muinaiseen kuninkaaseensa, joka sai salaperäisesti surmansa pyrkiessään kielletylle tielle. Tätä asiaa ei itse teoksessa avata sen tarkemmin, Aragorn viittaa siihen ohimennen seurueen löytäessä kuninkaan luut. Liitteissä taisi olla tarkempia tietoja kuninkaan nimestä alkaen; en nyt jaksa sitä tähän hätään tarkistaa.

Tämän jälkeen kammottavat tiet ovat ainakin kerronnan tasolla nopeasti takana, ja ollaan vuorten eteläpuolella, Gondorin jokilaaksoissa. Jonkin verran matkaa kai Valkoisia vuoria alitettaessa on täytynyt taittaa. Kyse on joka tapauksessa selvästä oikotiestä, mutta homman varsinainen pointti on siis kerätä peesiin haamuarmeija, jonka kuvaus ei itse asiassa ole mitenkään erityisen hyytävä, pikemminkin lähes surumielinen. Näin siltikin, vaikka Tolkien kuvaa vahvoin sanankääntein porukan ihmisissä ja eläimissä herättämää pelkoa sen liikkuessa nyt taas asuttujen maiden halki. Erechin kivellä Aragorn puhuttelee aaveita ja lupaa niille vapautuksen, kunhan Pelargir on ensin turvattu.

Sauronin Päivätön päivä nousee ja taistelu lähenee.

Mielenkiintoinen, monia teemoja sivuava luku, joka laajentaa maailmaa taas kerran niin maantieteen kuin historian osalta. Eowyn / Aragorn -homma on onneksi kuitenkin vain alaviite tässä; muut asiat kiinnostavat Tolkienia enemmän, ja hyvä niin.

Minas Tirith

Viides kirja alkaa, ja päästään takaisin Rohan-Gondor -akselin pelipaikoille! Pitkähkö avausluku kuvaa Pippinin saapumista Minas Tirithiin Gandalfin kyydissä ja hänen ensimmäisiä vaiheitaan sotaan valmistautuvassa kaupungissa. Frodon ja Samin koettelemuksista hypätään siis tyystin erilaiseen ja huomattavasti vilkkaampaan moodiin. Sellaisen otan mielihalulla vastaan.

Minulla oli etukäteismuistikuva, jonka mukaan tämän luvun alussa oltaisiin kohdattu druedain, mutta se oli nähtävästi väärä. Sen sijaan varhain mieleen painunut kuva Gondorin merkkitulista Rohanin rajalla oli oikea ja herätti välittömiä ja voimakkaita visuaalisia muistoja. Tämä on kuitenkin vain ohimenevä kohtaus luvun alussa, ja paljon nopeammin kuin muistin ollaan jo Minas Tirithin ulommilla porteilla. Gandalfin saapuminen tänne on lähinnä mahtipontisempi versio hänen taannoisesta saapumisestaan Edorasiin. Taas epäluuloiset vartijat, jotka velhon pahanilmanlinnun maineen jo tuntevat, päästävät hänet vastahakoisesti ikääntyvän, vainoharhaisen ruhtinaan puheille. Pippinin roikkuminen mukana tuo toki ylimääräisen jokerikortin peliin. Saadaan selittää hobitti-käsitettä, ja tietysti Pippin tulee myös paljastaneeksi Boromirin kuoleman ennen kuin olisi ollut varsinaisesti tarkoitus.

Gandalfin ja Pippinin tapaaminen Denethorin kanssa on mielenkiintoinen kohtaus. Denethor on ylipäätään mielenkiintoinen hahmo. Tolkienin visiot suurten sukujen rappiosta ja noiden samojen sukujen perimmäisestä, synnynnäisestä ylevyydestä tiivistyvät tähän tyyppiin, joka ei edes ole kuningassukua. Tämä tuntuukin olevan Denethorin tragedia, jonka vanki hän itse on. On hieno yksityiskohta, ettei hän käskynhaltijana voi istua Gondorin valtaistuimella, vaan koruttomalla tuolilla sen juurella - käskynhaltijan paikka silloin, kun kuninkaita vielä oli, mutta yhä edelleen. On yhtä lailla selvää, ettei Denethor voisi kuvitella nousevansa tätä korkeammalle kuin että juuri sitä hän unelmissaan haluaisi. Tämä ristiriita selittää oleellisimman Denethorissa. Hän ei ole asemaansa tyytyväinen korkea henkilö, kuten Elrondin ja Galadrielin kaltaiset vielä paljon kovemmat tyypit. On kai oletettava, että juuri siksi hänen kohtaamisensa tuntuu olevan Pippinille toistaiseksi kovin koulu maan mahtavien kanssa pyöriessä. Boromirin kohtalo on tietysti olennainen subteksti tässä kohtauksessa ja ilmeisen looginen selitys Denethorin samaan aikaan lannistuneisuutta ja uhmaa huokuvalle asenteelle.

Pippinin spontaani lupautuminen Denethorin palvelukseen tulee "neitseelliselle lukijalle" vähän puun takaa. Asiaa mietittyäni katson sen kuitenkin olevan uskottava teko Pippinin kaltaiselta impulsiiviselta ja vähän kuvioista kujalla olevalta tyypiltä, joka on vieläpä raskaahkon psykologisen painostuksen alla. Gandalfhan näkee tämän heti hyvänä peliliikkeenä, ja osoittautuu olevan siinä oikeassa. Mitenkään supertiukkaa kuria Gondorissa ei kuitenkaan näy pidettävän, tai sitten Pippinin värväytyminen otetaan heti alusta asti enemmänkin symbolisena kuin konkreettisena tekona. (Toki on selvää, että jos hänellä Denethorin näkökulmasta jotakin todellista käyttöä on, ei se ole tykinruokana tai edes sotilaallisissa johtotehtävissä, vaan lähinnä poliittis-sosiaalista laatua.)

Parasta Minas Tirithin kuvausta seuraa Pippinin pyöriessä kaupungilla sotamies Beregondin kanssa, Gandalfin lähdettyä omille asioilleen. Kyllähän Minas Tirith on kaupunkina vähän semmoinen teoreettinen konstruktio enemmän kuin elävä yhteisö. Toisaalta Tolkien viittaa tähän itsekin suoraan kuvatessaan kaupungin kuihtunutta väestöä, tyhjiä taloja ja tyhjentyviä ympäryspeltoja. Minas Tirith on ilman muuta välimerellinen kaupunki, mutta "välimerellisestä elämästä" riisuttu. Lisäksi se valmistautuu sotaan.

Siviiliväestö evakuoituu vuorille ja maakuntiin. Tilalle tulee sotilaita kaukaisista provinsseista - vähemmän kuin on toivottu. Yleinen hiipuminen näkyy tässäkin.

Saarroksiin ajautuvassa kaupungissa on silti elämäniloa ja puolustustahtoa, jonka anakronistinen lukija assosioi vaikkapa Battle For Britain -eetokseen. Pippinin keskustelut Beregondin ja tämän pojan Bergilin kanssa ovat eloisia, hauskoja ja valaisevia. Tämä jakso Minas Tirithissä taitaa olla Tolkienin ainoa kunnollinen kaupunkikuvaus. Hänhän ei varsinaisesti ollut "city person". Siihen nähden loistavaa, värikästä kuvausta, vaikkei ehkä demografisesti täysin uskottavaa.