Salaliitto paljastuu

Viides luku on jälleen lyhyt väliluku, jonka sisältö on pitkälti yhdessä olennaisessa keskustelussa. Mutta ennen kuin siihen päästään, on selviydyttävä Rankkivuon lautalta Frodon hankkimalle Krikkolon hämäystalolle.

Luvun aluksi esitellään lyhyesti Bukinmaa, tuo Konnun kiehtova liitosalue, johon teoksessa on toki aiemminkin useasti viitattu - tuotu Frodon varhaisvuosista puhuttaessa esiin sekin, että varsinaisen Konnun asukkaat pitävät bukinmaalaisia omituisena ja vähän holtittomana porukkana. Nämä ovat muihin Konnun hobiteihin nähden maailmanmiehiä ja -naisia, ja ylläpitävät oikeastaan eräänlaista itsenäistä valtiota Rankkibuk-suvun johdolla.

Viitataan myös Bukinmaan maantieteellisen aseman tiettyyn riskinalaisuuteen. Paikalliset ovat joutuneet kasvattamaan Pitkinä puina tunnetun korkean pensasaidan itärajansa suojaksi. Toisella puolella kasvaa Vanha metsä, johon tässä vaiheessa viitataan epämääräisen uhkaavasti. Pimeän aikaan joudutaan pitämään ovet lukossa. Neitseellinen lukija jäänee miettimään, mikä metsän muodostaman uhan tarkempi luonne oikein on.

Lähtiessään lauttarannasta hobitit näkevät vielä vastarannan laiturilla hiiviskelevän hahmon, oletusarvoisesti tietenkin mustan ratsastajan. Tilanne on siis niin sanotusti edelleen päällä, mutta joen yli ei kuitenkaan hetkessä tulla. Merri lähtee ratsain edeltä laittamaan ruokaa Magotin sienistä, muut seuraavat jalkaisin.

Krikkolon syrjäisessä talossa Merri ja Pulla Bolger ovat laittaneet paikat kotoisiksi, mikä ei Frodoa suuresti lämmitä, hän kun tietää matkansa jatkuvan koko lailla saman tien. Valmiina odottava kylpy vie kuitenkin hänenkin ajatuksensa, nuoremmista seuralaisista puhumattakaan. Kylpeminen on hobiteille mitä ilmeisimmin iso juttu. Lauletaan "kylpylaulu", joka sitä paitsi on vain "yksi Bilbon rakkaimmista" lajissaan; ilmeisesti on olemassa kokonainen kylpylaulujen kaanon. Pippinin hurmio yltyy sellaiseksi, että hän roiskauttaa suurimman osan kylpyvesistään lattialle lainehtimaan.

Kylvyn jälkeen tietysti syödään hyvin. Sitten on keskustelun aika. Merrille kerrotaan mustista ratsastajista. Kun tämä kyselee Frodon mielipidettä tilanteesta, ei vääjäämätöntä voi enää lykätä. Kuullaan pahaenteinen lause: "Minun on kerrottava teille kaikille eräs asia."

Paitsi että ennen kuin Frodo ehtii kertoa mitään, Merri kertoo sen hänen puolestaan. Lähtö Konnusta onkin kaikkien paikallaolijoiden tiedossa. Frodon salavihkaiset hyvästijätöt Repunpäälle ja muille Konnun tutuille paikoille eivät ole jääneet lähipiiriltä huomaamatta. Käy ilmi, että Merri on ollut tietoinen Sormuksestakin jo kauan. Keväällä nuoremmat hobitit ovat perustaneet suorastaan muodollisen salaliiton pysyäkseen kärryillä Frodon aikeista.

Tätä seuraava olennainen peruskeskustelu koskee tietysti sitä, otetaanko myös Merri ja Pippin reissulle mukaan. Frodon vastahanka ei kestä kauaa, ja haltia Gildorin matkaseuraa koskevat suositukset toimivat osaltaan argumenttina. Näin lyödään lukkoon eepoksen ehkä keskeisimmän sosiaalisen pienryhmän, neljän hobitin porukan, koostumus.

Rannalle jää Pulla Bolger, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi tulee talon pitäminen asuttuna hämäyksen vuoksi ja Gandalfin odottelu. Vähemmän imartelevaa lempinimeä kantava Bolger jää hobittiporukan ulkojäseneksi, joka kohdataan seuraavan kerran vasta teoksen loppumetreillä. Tavallaan hän tuntuu yhdeltä TSH:n traagisista hahmoista.

Hänen tehtävästään tekee riskialttiin tietysti se, että mustia ratsastajia on nyt syytä odottaa talolle lähes koska tahansa. Frodon uusi osoite on suhteellisen yleisesti tiedossa. Ja vaikka Bukinmaata vartioidaan, sen itäpuolella maantiellä kulkijat ovat täysin oman onnensa nojassa. Ei tunnu mahdolliselta selvitä ratsastajista siellä. Tätäkin Frodo on jo miettinyt, ja paaluttaa ainoaksi vaihtoehdoksi suunnata Vanhaan metsään. Se on täysin odottamaton suunta ja voi taata hyvän etumatkan.

Odottamaton siksi, että sitä pidetään kammottavan vaarallisena. Varsinkin Bolger on hyperventiloida pelkästä ajatuksesta, että kukaan menisi Vanhaan metsään. Seikkailullisempi Merri taas kuittaa käyneensäkin siellä useasti, "yleensä tietysti päiväsaikaan jolloin puut ovat unisia ja jokseenkin rauhallisia".

Neitseellinen lukija saattaa pysähtyä hetkeksi tämän sivulauseen äärelle. Vanhan metsän perusluonne alkaa hiljalleen avautua, ja matkan seuraava, toistaiseksi vaarallisin vaihe hahmottua. Kaikki on suunnilleen lähtövalmiina, metsään päätetään suunnata heti varhain aamulla.

Luvun lopuksi kerrotaan vielä Frodon yöllä näkemästä unesta, jossa hän näkee korkean valkoisen tornin meren rantajyrkänteellä ja koettaa ponnistella sitä kohti. Ohimenevä, mystiseksi jäävä häivähdys eepoksen suuremmasta kuviosta.

Oikotie ja sieniä

Oikotie ja sieniä on yksi Sormusten herran klassisista luvunnimistä. Harmi sinänsä, että sieniä ei tässä kuitenkaan päihdetarkoituksiin käytetä, vaikka nestemäisiä virikkeitä nautitaankin. Lyhyt luku on pitkälti välttämätön siirtymä, vaikka sisältääkin yhden herkullisen kohtaamisen.

Hobitit heräävät sananjalkavuoteilta haltioiden edellisöiseltä leiripaikalta; itse haltiat ovat tosin tavoilleen luonteenomaisesti painuneet huitun helvettiin, ilmeisesti jo aikaa sitten. Väsyneille matkalaisille on uni maistunut. On ehkä nukuttu jopa yhdeksään. Tai ainakin Frodo on; nuoremmat hobitit häntä siitä hieman kritisoivatkin.

Uni ei ole Frodon mieltä varsinaisesti keventänyt, ja häntä painaa ajatus matkakumppaneidensa johtamisesta tuntemattomiin vaaroihin. Hän ei koe voivansa kertoa näille juuri mitään reissun todellisesta luonteesta. Frodo alkaa jo tässä vaiheessa osoittautua kovaksi pojaksi vatvomaan omia murheitaan keskenään. Lyhyt keskustelunpätkä Samin kanssa paljastaa silti hänellekin, että tämä ymmärtää tilanteen yllättävän hyvin ja suhtautuu siihen epäluonteenomaiselta vaikuttavalla vakavuudella.

Näiden kahden välinen suhde on kirjan oleellisimpia henkilösuhteita, ja tämä pieni kohtaus tuntuu aika oleelliselta sen pohjustamisessa.

Ennen lähtöä käydään vielä kiista siitä, pitäisikö Bukinpurin lautalle oikoa pusikoiden poikki vai palata tielle. Hankala maasto vai mustien ratsastajien riski? Pippin kannattaa kovasti tietä, mutta kun ainakin osasyyksi paljastuu matkan varrelta löytyvä Itäneljännyksen paras bisse, tekee Frodo ratkaisunsa oikotien puolesta.

Ollaan hädin tuskin päästy pusikon suojiin, kun ylhäällä rinteen laella näyttäytyy musta ratsastaja. Alkaa tuntua siltä, että hobitit ovat aika huolella näiden vainolaisten saartamia. Tuntuu epätodennäköiseltä, että he pääsisivät turvallisesti edes Konnun rajojen ulkopuolelle.

Oikotien valitseminen pelastaa kuitenkin akuutin tilanteen, vaikka matkan varrella kuullaan vielä vertahyytävää kiljuntaa, jonka voi tulkita vain ensimmäiseksi viittaukseksi siivekkäillä pedoilla ratsastaviin sormusaaveisiin. Liitteissä taidettiin selventää, että tässä vaiheessa nazgulit jahtasivat hobitteja sekä hevosten että lentoliskojensa avulla. Ihan kohtalainen piiritystilanne.

Hobittien matka vie isolle maatilalle, jonka nimi on Papuvainio ja jonka isännäksi tiedetään muuan herra Magot. Sormusaaveista viis, tämä nimi herättää Frodossa todellista kauhua: hän on teini-ikäisenä rosvoillut sieniä Magotin tiluksilta ja saanut päälleen tappouhan, jonka takuuna toimivat Magotin hirmuiset koirat.

Pippinin läpänheiton ja säännöllisten kaljanjuontiviittausten tapaan tämä Frodon nuoruudentrauma toimii taitavana keventävänä elementtinä ahdistavassa tilanteessa. Kuvioon sopii, että Magot osoittautuu joviaaliksi maalaisäijäksi, vaikka tunnistaakin Frodon ja muistaa tämän vanhat synnit. Sitä hyvää bisseäkin saadaan sitten kuitenkin.

Mutta Magot on myös joutunut vastikään "Reppulia" kyselleen mustan ratsastajan ahdistamaksi ja vetää omat johtopäätöksensä: joku on Repunpäähän kätketyn kullan perässä, ja Frodo haluaa tehdä katoamistempun. Tavallaan lähelle maalia, minkä Frodokin noteeraa, eikä kerro paljon mitään. Mutta Magot tarjoutuu viemään hobitit Bukinpurin lautalle kärryihin piilotettuna, minkä voi hyvin kuvitella pelastavan nämä ratkaisevalta kohtaamiselta ratsastajien kanssa.

Peräkkäisinä iltoina pelastuksena toimivat ylevän-ironiset haltiat ja juureva landehobitti: ihan hyvä esimerkki siitä, miten Tolkienin maailmankuva saattaa kuitenkin olla monipuolisempi kuin häntä suunnilleen fasismista syyttävät jarkkotontit ovat koskaan noteeranneet.

Luvun lopuksi saadaan vielä vähän huvittava, ohimenevä cliffhanger, kun hobitit ensin säikähtävät sumun läpi lähestyvää, "Reppulia" kyselevää ratsumiestä. Merri Rankkibukhan se. Lautalle ollaan kaikesta huolimatta päästy ehjin nahoin, ja kaikkein akuutein vaaratilanne tuntuu menneen ohi.

Tästä luvusta on vielä sanottava, että tässäkin Tolkienin ehkä aliarvostetut lahjat luonnonkuvaajana ansaitsevat huomiota. Nyt ei kuvata erityisen yleviä ympäristöjä, vaan ryteikköä ja peltomaata. Senkin hän hoitaa niin, että tuskaisa rämpiminen pensastojen läpi tuntuu lähes omallakin iholla. Jostain kumman syystä elokuvatrilogian komiat maisemat keskittyivät enemmän uljaisiin vuoriin ja idyllisiin metsiin kuin pusikoihin ja pikkupuroihin. Maisemillakin on demokratiansa.