Kultaisen kartanon kuningas

Kahden tornin kuudennessa luvussa Gandalf, Aragorn, Legolas ja Gimli saapuvat Edorasiin, Rohanin pääkaupunkiin ja siellä sijaitsevaan kuningas Théodenin saliin. Niin maanläheistä jengiä kuin rohirrim ovatkin, ei tämä ole estänyt heitä pykäämästä käsittääkseni ainoaan varsinaiseen kaupunkiinsa kultakupolista pytinkiä, jonka täytynee tosiasiassa vaikuttaa naurettavalta kitschiltä pienehkössä vuortenjuuren asutuskeskuksessa. Vaikea sanoa, miksi moinen monumentti on rakennettu. Ehkä joku gondorilainen on ollut konsultoimassa barbaareja aiheesta "miten saat valtakuntasi vaikuttamaan uskottavalta". Mutta tottakai Keski-Maa on läpeensä kitchin valtakuntaa, ja näkökulmahenkilömme ottavat kullalla prameilun annettuna. Arkkitehtuurikritiikkiä enemmän kiinnostaa, millainen vastaanotto Edorasissa odottaa.

Porttien ulkopuolella ohitetaan Rohanin kuninkaiden kuusitoista hautakumpua, jotka innoittavat seurueen lyhyeen debaattiin eri rotujen aikakäsityksistä. Legolasista viisisataa vuotta tuntuu "vain häviävältä hetkeltä", Rohanin ratsastajille kaikki niitä edeltävä on myyttistä esihistoriaa.

Tämä voisi tietysti olla oikea paikka lyhyelle rohirrimin allegoris-historiallista luonnetta koskevalle pohdinnalle. Jos Keski-Maata ajatellaan nimenomaan Englannin fiktiivisenä historiana, kuten Tolkienin tiedetään ainakin jossain määrin ajatelleen, hahmottuvat rohanilaiset tietenkin niiksi barbaarikansoiksi, jotka todellisen Britannian historiassa syrjäyttivät keltit saaren valtiaina (no, olihan siinä välissä roomalaisiakin sekoilemassa, ja kun Gondor on tässä allegoriassa lähinnä Roomaa, niin ehkä keltit ovatkin sitten läsnä lähinnä druedainin hahmossa... mutta nyt menen asioiden edelle).

Joka tapauksessa rohirrim on nuori ja vielä elinvoimainen kansa. Heidän kaltaistensa on Keski-Maankin tulevaisuus. Mutta juuri nyt käsillä oleva tilanne ei ole erityisen lupaava, maan johto on ajautumassa sivuraiteelle.  Ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan tietysti seuruettamme, jonka tietty varpaillaanolo ratsumiesten kanssa kommunikoitaessa kielii siitä, että tässä "wanha sivistys" on vastakkain jonkin paljon arvaamattomamman ja fyysisemmän kanssa. Kohtaaminen ei ole tasa-arvoinen kumpaankaan suuntaan, ja juuri sen hierarkkiset taustatekijät luovat siihen useammankinlaisia kiinnostavia jännitteitä.

Edoras ja kuninkaankartano Meduseld ovat eräänlaisen palatsivallankaappauksen kynnyksellä, tai oikeammin tämä on pitkälti jo tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa. Kaiken takana on tietysti Sarumanin agentti Gríma Kärmekieli, joka on pelannut omaa peliään ja eskaloittanut tapahtumia herralleen suosiolliseen suuntaan. Théodenin pojan vasta saapuneen kuolinuutisen myötä hovin sisäiset konfliktit ovat kärjistyneet, ja kuninkaan sisarenpoika Eomer ja -tytär Eowyn ovat ajautuneet epäsuosioon - koskapa ovat rehtejä, periaatteellisia ja skeptisiä Gríman neuvojen suhteen. Kuninkaan itsensä Kärmekieli on ajanut jonkinlaisen fyysiseksi äityneen itsesäälin valtaan, niin että vanha, mutta periaatteessa yhä riuska mies kuvittelee olevansa mihinkään kykenemätön ukko, joka haluaisi vain potea henkilökohtaista auringonlaskuaan rauhassa. Useimmat hovin liepeillä päivystävät hahmot vaikuttavat varsin kiusaantuneilta tilanteesta, mutta kuninkaalle vannotut valat eivät salli asettua avoimesti tämän käskyjä vastaan.

Juuri niin on tietysti Eomer tehnyt lähtiessään örkinmetsästysretkelleen, ja sen seurauksena on hän nyttemmin päätynyt tyrmään. Voimme päätellä, ettei Meduseldin varusväeltä juuri liikene ymmärrystä tällaiselle ratkaisulle - örkkien jahtaaminenhan on tämän possen ydinosaamisaluetta - mutta vaivautunut ja kireä ilmapiiri on toistaiseksi ainoa seuraus.

Tämän keskelle Gandalf ja kumppanit sitten saapuvat kukkoilemaan myyttisine aseineen ja rohanilaisilta "lainattuine" ratsuineen. Nimenomaan Gandalfin edellinen visiitti mestoilla on herättänyt ristiriitaisia tunteita, jotka eivät ehkä ole kokonaan Gríman mädätyksen synnyttämiä, tässä kun puhutaan kansasta, joka suhtautuu hevosiinsa varsin omistushaluisesti eikä muutenkaan diggaa ylimielisestä mestaroinnista. Meduseldin ovella nähdään taas yksi hieno nokittelunäytelmä, kun selvitetään, mitä aseita sisälle saa ottaa ja millä perustein. Gandalf jättäytyy tällä kertaa showsta sivuun ja saakin muilutettua sauvansa sisälle leikkimällä vaihteeksi nöyrää vanhusta.

Seuraavat tapahtumat muistetaan. Gandalf tietää Kärmekielen todelliset bisnekset ja niiden myötä myös sen, kuka täällä hänen vihollisensa on ja miten tämä peli on pelattava. Ei siis pidä haastaa kuningasta, vaan hänen lakeijansa, todistaa tämän toimineen kuningasta vastaan. Mitään paperilla pitäviä todisteita tässä ei tarvita, vaan auktoriteetti ja pari sauvanheilautusta riittävät. Näin Théoden kokee valaistumisen hetken: enhän minä olekaan vielä niin vanha, ihan hyvin tässä voi lähteä vähän sotimaan örkkejä ja Sarumania vastaan ja pitääkin! Valtakunta on hetkessä pelastunut eräänlaiselta velton sivustakatsojan roolilta, joka sille uhkasi eskaloituvassa konfliktissa langeta. (Tähän sitten ne pakolliset spekulaatiot toinen maailmansota -allegorioilla.)

Gandalfin taikatemppu kuvataan konkreettisena pimeydestä valoon -muutoksena: saamattomuus, paikallaan istuminen on pimeyttä, rappiota, vanhenemista, homehtumista, moraalittomuutta. Toiminta, tahdonvoima, kunnia assosioituvat valoon, vaikka edessä olisikin taistelu kuolemaan saakka. Tätä voisi ehkä kutsua eeppiseksi etiikaksi paremman termin puutteessa. Kohtaus on draamallisesti tehokas. Sen jälkeen seuraa käytännön järjestelyjä, tilevaan toimintaan valmistautumista. Gríman annetaan tehdä oma valintansa, addiktin tavoin hän päättää paeta herransa Sarumanin hoteisiin tunnustaen näin avoimesti tämän herruuden. Tyrmästä haettu Eomer palautetaan arvoonsa, Hallavaharja lahjoitetaan virallisesti Gandalfille ja vuorille evakuoitavan kansan johtajuus delegoidaan Sarumanin-vastaisen sotarewtken ajaksi Eowynille.

Niin, Eowyn. TSH:n ainoa todella kiinnostava naishahmo esiintyy tässä luvussa ensimmäistä kertaa, ja samalla saadaan Tolkienin mittapuulla melkoinen annos romantiikkaa. Sitä siis saadaan sen verran, että Eowyn katsoo itseään vanhempaa maskuliinista sankaria, Aragornia, mielenkiinnolla ja tämä vastaa ehkä jonkinlaisella mielenkiinnolla, mutta asiaa ilmeisesti sen kummemmin ajattelematta. Pari jäykkää lausetta vaihdetaan, neito jää katsomaan miehen perään kaihomielisesti. Tämä olisi ritariromantiikankin mittapuulla hienotunteista. Ehkä juuri siksi asetelmassa on jonkinlaista yllättävää koskettavuutta.

Mutta itse en ole koskaan lukeutunut "Eowyn olisi ansainnut Aragornin" -puolueeseen. Nämähän ovat kaksi ihmistä aivan erilaisista kokemusmaailmoista ja sitä paitsi suhteellisestikin katsoen dramaattisesti eri-ikäisiä. Eowyn on ilman muuta suosikkihahmojani koko teoksessa, ja vaikka toivoton rakkaus Aragorniin täydentääkin hahmoa sinänsä onnistuneesti, on Tolkienin parhaita henkilösuhteisiin liittyviä oivalluksia se, että tuo rakkaus jää toivottomaksi.

Valkoinen ratsastaja

Kahden tornin viidennessä luvussa näkökulma vaihtuu taas Aragorniin ja kumppaneihin. Nämä heräävät uuteen aamuun pohdiskellen yöllä näkemänsä mysteerivanhuksen identiteettiä. Saruman olisi ilmeinen oletus, mutta miksi sitten heidän rohanilaishevosensa, ainakin Aragornin ja Legolasin mielestä, kuulostivat pois laukatessaan ilahtuneilta eivätkä pelästyneiltä?

Miksiköhän?

Joka tapauksessa hevosettominakin toveruksemme löytävät erinäisiä hobittien pakoon viittaavia jälkiä, tosin siinä määrin ristiriitaisia, että Legolas tiivistää ne lainaamisen arvoisen huvittavasti: Sidottu vanki pääsee pakoon sekä örkeiltä että ratsumiehiltä. Sitten hän pysähtyy kaikkien näkyvissä aukealla ja katkaisee siteensä örkkiveitsellä. Mutta miten ja miksi? Sillä jos hänen jalkansa olivat sidotut, miten hän käveli? Ja jos hänen kätensä olivat sidotut, miten hän käytti veistä? Ja jolleivät kummatkaan olleet sidotut, miksi hän katkoi köydet? Tyytyväisenä taitoihinsa hän sen jälkeen istuutui ja söi vähän matkaleipää! Se jo todistaa, että hän oli hobitti, vaikka mallornin lehteä ei olisikaan. Sen jälkeen hänen kätensä kai muuttuivat siiviksi ja hän lensi laulellen puun oksalle istumaan. Nyt hänet on aivan helppo löytää: tarvitsemme vain itse siivet!

No, Aragorn osaa koodata tapahtuneesta maanläheisemmän kuvan. On suunnattava Fangorniin, ja sinne edettäessä löytyy selvempiäkin jälkiä. Taas käydään keskustelu siitä, miltä Fangorn tuntuu, ja taas sitä verrataan Synkmetsään (kuten hobititkin tekivät, toki vain omaan mielikuvaansa Synkmetsästä). Tolkienille on ollut tärkeää erottaa metsä metsästä, mikä käy järkeen, jos mikä tahansa aarniometsä on Englannissa kasvaneelle lähtökohtaisesti vähän pelottava.

Takaa-ajajat päätyvät nyt jo vanhoja jälkiä seuratessaan samalle kukkulalle, jolla hobitit tapasivat Puuparran ja löytävät sieltä ymmärrettävästi aika kummallisilta vaikuttavia jälkiä. Ne unohtuvat, kun he näkevät harmaarääsyisen vanhuksen lähestyvän metsän puolelta. Ilmeinen ratkaisu olisi ampua Saruman-oletettu, mutta kuinka ollakaan, jonkinlainen transsi tai ennakkoaavistus estää nämä aikeet.

Ja sitten: re-enter Gandalf. Mutta ei ennen kuin hän on käynyt kolmikon kanssa teatraalisen piiloleikin, jollaisiin velho on vaikuttanut jo tätä ennenkin olleen kovin mieltynyt ja jollaisen hän ehkä kokee suuren comebackinsa välttämättömäksi säestykseksi. Ehkä TSH:n fanipiireissäkään ei ole osattu riittävästi huomioida Ison G:n persoonan ytimeen kuuluvaa draamakuningatar-aspektia? Äijähän vetää kaikki ratkaisevat kohtaukset samaan tyyliin - veti myös "kuolemansa" Moriassa, se muistettakoon. (Myöhemmin samassa luvussa kuultava Gandalfin oma kertomus Morian sillan jälkeisistä tapahtumista on sekin melkoista fantasiaepiikan Jim Steinmania.)

Periaatteessa Gandalfin paluu kuolleista otetaan draamailusta huolimatta aika itsestäänselvyytenä, niin paljon kuin häntä taannoin ehdittiin surra. Jää vaikutelma, ettei kukaan lopulta sisimmässään ollut uskonut G:n voivan pudota pelistä - ja sehän on ihan oikea usko, eiväthän häntä elämän ja kuoleman lait sido. Onko tässä ylösnousemuksessa ja valkoiseksi muuttumisessa nyt sitten syvää kristillistä symboliikkaa? Varmasti jollain tasolla, mutta kyse voi olla vain tietystä kirjailijan omaksumasta metaforisesta kielestä, ei niinkään tarkoituksellisesta allegoriasta, jotka Tolkien aina kiisti ja joka kiistäminen on niinkin suoraviivaisen kirjailijan tapauksessa uskottavakin. Joka tapauksessa Gandalfin metamorfoosin syvällinen pohtiminen jää toisaalle, sillä tässä vaiheessa hän vain hyppää takaisin tarinaan, like a boss.

Sitä ennen puidaan maailman ja Sormuksen tilannetta laveasti, ja lopulta tulee puheeksi edeltävän yön kohtaaminen, jossa G ei vakuutuksensa mukaan ollut itse osallisena - Saruman siis lie kyseessä. Mahtoikohan tälle hieman salaperäiselle näyttäytymiselle löytyä selitystä myöhemmin kirjassa tai liitteissä? Joka tapauksessa Gandalf osaa kertoa hobittien olevan Puuparran ja enttien kanssa, ja nämähän ovat jopa Legolasille lähinnä myyttisiä olentoja, nuoremmista kumppaneistaan puhumattakaan. Myös hyökkäys Rautapihaa vastaan on jo Gandalfin tiedossa.

Tarinan tämänkin osa-alueen hän katsoo voivansa jättää omalla painollaan sujuvaksi, siinä kuin Frodon ja Samin ristiretkenkin. Nyt olisi tärkeintä suunnata Rohanin pääkaupunkiin Edorasiin, jossa kuningas Théodenin tahto horjuu. Ja näin päätetään tietysti tehdä. Omat Morian-jälkeiset vaiheensa selostettuaan Gandalf viheltää luokseen Hallavaharjan ja kumppaneidensa kadonneet ratsut: on aika lähteä sotahommiin.

Puuparta

Merri ja Pippin ovat siis päässeet örkeiltä pakoon ja suuntaavat Fangornin metsään. Jo ensimmäiset vaikutelmat sen tunkkaisesta ja tukahduttavasta metsämäisyydestä tuovat niin selvästi mieleen Vanhan metsän, että on yllättävää ja ehkä vähän epäuskottavaakin, ettei hobiteille näytä syntyvän samaa assosiaatiota. Sen sijaan Pippin hakee vertailukohdan sukunsa kolokompleksin Isoksi Asumukseksi kutsutusta huoneesta, joka on legendaarisen Vanhan Tukin kuoleman jälkeen saanut pölyttyä sata vuotta kenenkään koskematta. Varmaan aika monen lukijankin kokemusmaailmasta löytyy joku vanhan sukulaisen asunto, joka ikään kuin tuoksuu vanhalta. Lapsena ajattelin itse isoäitini isosta talosta niin. Fangorn on siis paikka, jossa aktiivinen, muutoshakuinen eläminen on lakannut. Tässä mielessä se tietysti ehkä vähän eroaakin Vanhasta metsästä, jossa sen nimestä huolimatta tapahtuu vähän liikaakin.

On vanhuutta ja vanhuutta, varsinkin Tolkienilla, jolla jonkun olion tuhansiin vuosiin yltävä historia ei välttämättä tarkoita aktiivisen toimijuuden lakkaamista. On paljon tahoja, jotka ovat käytännössä kuolemattomia eivätkä siis altistu seniiliydellekään. Jos tällainen taho lakkaa olemasta aktiivinen toimija, on silloin yleensä kyse maailmasta vetäytymisestä, joka taas johtuu siitä, että maailma on tuottanut pettymyksen, muuttunut vääränlaiseksi, niin ettei vetäytyjä katso voivansa enää ottaa osaa sen menoon. Tämähän on Tolkienin perusmoodi ja TSH:n melankolian ydinmehua.

Näin Fangornissa. Siihen hobitit pääsevät pian tutustumaan ihan ensi käden kautta, kun he korkealle kukkulalle tähystelemään kiivettyään tapaavat Puuparran, siis itse Fangornin, enttien entin. Hän on nimenomaan tällainen maailmasta vetäytyjä tai ainakin siinä rajalla, mahdollisesti muuttumassa sellaiseksi. Ei kuitenkaan vielä täysin. Vielä maailma kiinnostaa häntä, ja vielä hän haluaa ottaa siihen osaa. Varsinkin, jos se tunkeutuu hänen metsäänsä. Tällaista tunkeutumista hobititkin tietysti edustavat, ja Puupartaa kiinnostaisi tietää, että minkälainen homma. Varsinkin, kun hänen ensi alkuun örkeiksi luulemansa vipeltäjät eivät tunnu sopivan luetteloihin.

Huvittavaa kyllä, kasvikunnan edustajiksi hahmottuvat entit uskovat nimenomaan luetteloihin kaikesta olevasta kuin jotkut Keski-Maan Linnét. Hobitteja ei luetteloissa mainita, mutta avuliaasti he lisäävät itsensä niihin, minkä Puuparta hyväksyy. Shokeeraavampaa on, että he kertovat tälle oikean nimensä. Sitä entit eivät harrasta, sillä oikeat nimet kertovat sen olion tarinan, jolle ne kuuluvat - eikö tämäkin ole monenlaisista kansanperinnelähteistä hassulla tavalla valistusajatteluunkin suodattunutta  "nimeä jokin, niin hallitset sitä" -ajattelua? Sellaiseen eivät usko hobitit, joille nimi on vain nimi. He edustavat tässä mielessä jo täysin modernisoitunutta kulttuurikäsitystä.

Joka tapauksessa Puuparta lupaa hobiteille vieraanvaraisuutta yhdessä asumuksistaan ja kaipaa vastineeksi tietoja maailman ja lähiseutujen tapahtumista. Hän keulii korkealla iällään puhumalla "nuoresta Sarumanista" ja viittaamalla esiaikoihin, jolloin koko luoteinen Keski-Maa oli samaa suurta metsää ja Fangornista Luninvuorille asti saattoi vaeltaa siinä. Hän kertoo enteistä ja puista, jotka muodostavat kiehtovan jatkumon: on enttimäisiä enttejä, puumaistuneita enttejä, pelkkiä puita ja heränneitä puita. Näistä osalla on mätä ydin. Puu voi olla paha siinä kuin kaksijalkainenkin. Tässä saadaan lisäselitystä Vanhan metsän tapahtumillekin.

Entithän ovat äärettömän kiehtovia olentoja. Liikkuva, ajatteleva ja puhuva tyyppi, joka onkin puu - retoriikan, toimintamallien ja fysiologian tasolla - on keskimääräistä omaperäisempi fantasiaidea. Tolkien tunnetusti rakasti puita (vaikka hänellä näyttää samalla olleen hieman traumaattinenkin suhde niihin), ja hobittien ensimmäinen näköhavainto Puuparrasta vihjaa siihen suuntaan, että enttien idea on saattanut syntyä ihan yksinkertaisesti siltä pohjalta, että tietynmallinen puu tietyllä tapaa katsottuna alkaa helposti näyttämään humanoidimaiselta hahmolta. Niille voi helposti kuvitella ihan kasvonpiirteetkin.

Ikä, tai iättömyys, on suuren vanhan puun ominaisuus luonnostaan. Puut elävät ihmistä paljon pidempään, jos niiden annetaan, eivätkä ne paljoa kerro. Tai ehkä kertovatkin, mutta niin hitaasti, ettei jo toiseen paikkaan siirtyneellä ihmisellä ole aikaa kuunnella. Tässä lisää aineksia entin ideaan.

No, Puuparta vie hobitit asumukseensa, ruokkii heitä taas yhdellä virvoittavan taikajuoman variaatiolla - tämä on jonkinlaista kasviravinnetta ja saa heidät konkreettisesti kasvamaan, sekä pituutta että hiuksia - ja kuuntelee hobittien hieman sensuroidun ja Sormusta koskevista maininnoista riisutun tarinan. Keskustelun päätteeksi hänen hitaasti eskaloitunut raivonsa Sarumania kohtaan pintautuu ja hän päättää, että tästä on tehtävä loppu. Kun entti tekee päätöksiä, siinä kestää aikansa, mutta sitten päätös on tehty.

Entit on siis yllytettävä hyökkäämään Rautapihaan. Tätä pohtiessaan Puuparta alkaa kertoa tarinaa kadonneista entvaimoista, joiden jo tuhansia vuosia sitten tapahtuneen katoamisen takia enttejä ei nykyään niin hirveästi ole. Huomatkaa: uusia ei siis ole tullut tuhansiin vuosiin. Entvaimojen katoaminen tapahtui kai Toisen ajan loppupuolella. Nämä ovat puiksikin jo huomattavan vanhoja. Kun kaikenlaiset kirjoittelijat tykkäävät analysoida Tolkienin sukupuolirooleja, niin kuvittelisi heidän kiinnittävän enemmänkin huomiota entit/entvaimot -kuvioon, jossa on kieltämättä kaikki parodian ainekset. Entvaimot tykkäsivät siisteistä ja säntillisistä puutarhoista, mies-entit jylhistä metsistä. Sukupuolten mieltymykset eivät kohdanneet toisiaan, seurauksena lajin peruuttamaton kahtiajako eli eräänlainen kollektiivinen itsemurha sen kaltaisesta syystä, että miehet on Marsista ja naiset Venuksesta. Onhan se aika huvittava konsepti,  tai ainakin sitä on vähän vaikeampi nähdä traagisena kuin monia muita Tolkienin juttuja, siitäkään huolimatta, että Puuparta vetää asiaa valottaakseen haltioiden aiheesta tekemän kepeän duettobiisin. Se kuulostaa vähän Johnny Cashin ja June Carterin Jackson-klassikolta. (Aika paska biisi sekin.)

No, Puuparta vie seuraavana aamuna hobitit entkäräjille, jotka on hieman mystisesti jo ennättänyt kutsua kokoon harppomalla ennen vieraidensa heräämistä ympäri metsää. Itse käräjät taas kestävät potentiaalisesti päiväkausia, koska enttien tyyliin kuuluu ensin käydä taustat Hyvin Huolellisesti läpi, vaikka päätös sitten tehdäänkin tämän jälkeen nopeasti. Toki entitkin ovat erilaisia, ja niinpä esimerkiksi muuan Bregalad, "nuori" entti, joka on saanut pikaisuuteen viittaavan lempinimensä, koska vastasi vanhemman entin kysymykseen ennen kuin tämä oli saanut sen loppuun, on jo päättänyt kannattaa Sarumanin kimppuun käymistä. Hän saa siis pitää hobiteille seuraa käräjien jatkuessa. Mutta kun ne lopulta päättyvät, päättyvät ne dramaattisesti. Enttiarmeija lähtee marssimaan Rautapihaa kohti saman tien, ja tällä kertaa vedettävä biisi on säilynyt muistoissani yhtenä lapsilukijaan vahvimman vaikutuksen tehneistä.

Rautapihaan! Sinne, vaikka se on paikka missä teljet
tiemme salpaa, muurit kestää, portit estää, sinne ,veljet! 
Sotaan! Vihaan! Käsi kalpaa nostaa, uhkaa, sotaan, sotaan,
lieskat lyövät, kaiken syövät, jää vain tuhkaa, tuomiotaan
Rautapiha odottakoon, muurit lakoon, kostaa saamme,
hetki on nyt tuomion, siis rummun tahtiin astukaamme!
Tuomion nyt tuomme me, me tulemme, me tulemme!
Me tuomme sille tuomion,
me tuomme, tuomme tuomion!

Sankariheviä elegantissa runomitassa - what's not to like?

Tämä on semmoinen lukijaa elähdyttävä voimakohtaus. Motherfucking entit lähtee sotaan! Ja aavemainen joukko puumaisempia muita seuraa perässä, kuten hobitit huomaavat luvun lopussa. Niskavilloja kylmää tällaista lukiessa.