Sormusten herran seitsemäs luku on taas yksi levähtämisen, väliaikaisen turvapaikan ja idyllin kuvaus, jonka pinnan alle toki kätkeytyy muutakin, kuten näissä aina. Tom Bombadilin talo on toki aika omanlaisensa idylli. Ensinnäkin se on Vanhan metsän ja Hautakerojen välissä sijaitsevana vaikutusalueeltaan kovin rajattu. Toiseksi Bombadil ja hänen puolisonsa Kultamarja ovat idyllin ylläpitäjiksi aika surrealistisia ja arvaamattomia. Talon tunnelmaa ei voi luonnehtia varsinaisesti pysähtyneeksi, vaikka siellä kai on suhteellisen samanlaista elämää jo satojen tai tuhansien vuosien ajan elettykin.
Luku alkaa nimenomaan Kultamarjan ensikohtaamisella, vaikka hänen hopeisena helisevä laulunsa on kuultu jo edellisen luvun lopussa. Tolkien ei ole millään muotoa parhaimmillaan kauniiden naisihmisten ulkomuodon kuvaajana, ja Kultamarjastakin piirtyy aika geneerinen pitkätukkainen blondi, jonka huomionarvoisin piirre on vihreä puku, "kuin nuoret kaislat ja kuin kastehelmien hopeoima". Häntä verrataan haltiakuningattareen, ja hänen yleisolemustaan leimaa luonnonläheisyys, joka kenties assosioituu jonkinlaiseen keijukaismaisuuteen. Kultamarja on ensimmäinen TSH:ssa tavattava esimerkki naishahmosta, joka on samaan aikaan "nuori ja kaunis" että elänyt ja kartuttanut mystistä viisauttaan tuhansia vuosia. Suoraviivaisesti asiaa tarkastellen Kultamarja edustaa vain tämän perustyypin metsältä tuoksuvaa hippiversiota.
Frodo (joka varsinaisten ihmis- tai hobittisuhteiden puutteessa tuntuu muutenkin olevan taipuvainen kaukoihastumaan juurikin tällaisiin naisiin) on tietysti heti niin haltioitunut (pun intended), että ryhtyy runolle tämän kunniaksi. Kultamarjan vaikutusta Frodoon Tolkien yrittää vähän kuvaillakin, ja ihan mielenkiintoisesti: "Hänestä tuntui samanlaiselta kuin joskus kun hän oli ollut haltioiden kauniiden äänten lumoissa; mutta lumous joka nyt valtasi hänet oli toisenlainen: ilo ei ollut yhtä kiihkeä ja ylevä, vaan syvempi ja lähempänä kuolevaista sydäntä; ihmeellinen eikä kuitenkaan vieras." Maanläheisempää rakkautta siis. Olisikohan uskallettua heittää, ettei Tolkien taida ainakaan TSH:ssa päästä tämän lähemmäs sukupuolisen himon kuvausta.
Peseytymisen ja iloisen illallisen jälkeen hobittien on kuitenkin aikana mennä nukkumaan ihan keskenään. Juuri ennen maallepanoa Frodo kysyy Tomilta vanhasta Halavaukosta, mutta sen syleilyssä käyneet Merri ja Pippin eivät halua kuulla ainakaan yöaikaan aiheesta mitään. Synkät varjot uhkaavat pimentää idyllin, ja yöllä hobitit mutkatonta Samia lukuun ottamatta näkevät painajaisia. Bombadilin talo on tosiaan kovin lähellä koettuja ja vielä edessä olevia vaaranpaikkoja.
Seuraava päivä on sadepäivä ja tarjoaa mahdollisuuden lepohetken jatkamiseen. Kultamarja pyykkää, ja Tom kertoo hobiteille tarinoita. Näiden kahden parisuhde tarjoaisi varmasti tarkoitushakuisille irvileuoille paljon herkullista vittuilunaihetta, sillä roolit tuntuvat olevan aika perinteiset, vaikkei ihan peruskeskiluokkaisesta elämästä noin muuten puhutakaan. Kultamarjan, "joen tyttären", alkuperä on tietysti yhtä lailla hämärän peitossa kuin Tominkin. Ainakin hän tuntuu olevan jonkinlaisen originaalin keskimaalaisen luonnonhengen ruumiillistuma. Tom on hänet joskus kaislikosta Halavaisen varresta löytänyt ja vienyt kumppanikseen. Samalla hänen oma vaellusviettinsä on, ainakin hänen oman lausuntonsa mukaan, kesyyntynyt. Sinänsä kumpikaan parivaljakosta ei vaikuta ihan ilmeiseltä tapaukselta asumaan saman katon alla pyykkäämässä ja hienoja haltia-aterioita laittamassa, mutta ilman taloa ja kattoa ei olisi hobiteilla turvapaikkaakaan.
Tarinoitakin on mukavampi kertoa sisällä nojatuolista käsin. Bombadil onkin ainutlaatuisen kovaa valuuttaa tässä hommassa, ja Tolkienkin intoutuu parhaaseensa kuvatessaan hänen kertomuksiaan vaikka sitten ihan viitteellisestikin. Yksittäinen kappale, jossa sivutaan muinaisten pohjoisten kuningaskuntien ja Hautakerojen alueen historiaa, on helvetin kovaa tekstiä: "Lammaskatraat määkivät. Vihreät ja valkeat muurit kohosivat. Kukkuloilla oli linnoituksia. Pikku kuningaskuntien kuninkaat taistelivat keskenään ja nuori aurinko hehkui tulen lailla heidän uusien ja ahnaitten miekkojensa punaisilla terillä. Voittoja ja tappioita; tornit kaatuivat ja linnoitukset poltettiin ja liekit ulottuivat taivaaseen. Kuolleiden kuninkaiden ja kuningattarien paareille kasattiin kultaa; ja kummut peittivät ne, ja kiviset ovet suljettiin; ja ruoho kasvoi kaiken ylle. Lampaat kuljeksivat hetken ruohoa näykkien, mutta pian olivat kukkulat taas autioita."
Huh huh.
Mutta kaiken tarinoinnin (ja toisen upean illallisen) jälkeen on tietysti aika kohdistaa huomio pääasiaan: Sormukseen ja hobittien matkaan. Nyt on Bombadil kyselijän roolissa, mutta ei pelkästään siinä. Hän saa Frodon lainaamaan Sormusta itselleen, jolloin käy ilmi jotain suhteellisen ainutlaatuista: se ei tee Bombadilia näkymättömäksi, päinvastoin tämä pystyy halutessaan tekemään sen näkymättömäksi. Tuntuu olevan niin, ettei Sormus pysty Bombadiliin, vaan tällä on valtaa siihen.
Myöhemmässä vaiheessa teosta (Rivendellissä kai) Frodo muistaakseni ehdottaakin, että Sormus annettaisiin Bombadilin säilytettäväksi, jolloin Gandalf hylkää ehdotuksen toteamalla suunnilleen, että Tom luultavasti unohtaisi sen lojumaan jonnekin. Tom Bombadil on teoksen arvoituksellisimpia hahmoja, ja muistan hyvin, miten eeppiseltä hän ensimmäisillä lukukerroilla penskana tuntui. Nyt luettuna hänen mysteerinsä ja arkinen sekoilunsa ja parisuhde-elämänsä tuntuvat järjellä ajatellen olevan ristiriidassa, mutta jotenkin kokonaisuus silti toimii. Seitsemäs luku on väliepisodi, mutta kutkuttava sellainen.
Luvun lopussa Bombadil varustaa hobitit seuraavan aamun matkaan yli Hautakerojen, mutta aivan vielä hän ei sano viimeistä sanaansa. Hän opettaa näille myös laulun, jota laulamalla hänet voi vaaran uhatessa kutsua paikalle.
