Tästä alkaa kolmas kirja ja Kaksi tornia: keskeltä toimintaa, johon Sormuksen ritarit päättyi. Saattue hajoaa ja Boromirin lähtö ovat harvinaisen täydellinen vastinpari toisilleen, ja näin kai silta trilogian osasta seuraavaan rakennetaankin, vaikkei Tolkien tietenkään ollut itse kirjoittamassa mitään trilogiaa. Itse asiassa tässä lähdetään liikkeelle niin saumattomasti edellisen luvun lopusta, vain pienen aika- ja perspektiivisiirtymän kautta, että monen Sormuksen ritarien lukusiirtymänkin välillä on ollut paljon jyrkempi taitekohta. Kahta tornia on aivan turha ajatella itsenäisenä kirjana, kun se alkaa virkkeellä "Aragorn kiiruhti mäkeä ylös". Virke on muodoltaan samankaltainen kuin "Kolossa maan sisällä asui hobitti", mutta tunnelmaltaan melko erilainen.
Neljännessä kappaleessa, ensimmäisen sivun puolimailla, Aragorn kuulee örkkien kiljaisuja ja Boromirin torven. Sen soitto merkitsee gondorilaisen olevan suuressa hädässä. Muiden olinpaikasta Amon Heniltä vastauksia etsinyt Aragorn ei tiedä mitään. Huomioitakoon, että jos kohta Frodo näki näkemisen istuimella istuessaan kaikenlaista, vaikkakin Sormuksen vääristämää, ei Aragorn näe juuri mitään. Tämän voi nähdä kuvastavan pakan leviämistä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Ensimmäistä kertaa teoksen aikana Aragorn on aidosti epätietoinen.
Niinpä hän saapuu Boromirin luoksekin liian myöhään ja löytää tämän örkkinuolten lävistämänä, täpärästi hengissä. Siis juuri sen aikaa, että ehtii lausua seikkailukirjojen kuolettavasti haavoittuneen ratkaisevat repliikit: juuri riittävästi, että käy ilmi sen olevan liian vähän. Toki Boromir myös kuolee juuri, kun ratkaiseva tarkentava kysymys on esitetty, ehtimättä vastata siihen. Hän oli ehtinyt todistaa, miten hobitit vietiin örkkien vankeina pois, mutta ketkä hobitit?
Tolkien ei olisi Tolkien, elleivät Aragorn ja paikalle saapuneet Legolas ja Gimli silti omistaisi kohtalaisen määrän aikaa Boromirin viimeisen leposijan järjestämiseen. Kun maahan hautaaminen ei tule kyseeseen, lasketaan hänet veneessä Anduinin huomaan ja Raurosin putouksiin. Aragorn ja Legolas improvisoivat kylkeen yhden TSH:n parhaista laulurunoista.
Meren suulta, hiekalta, lentäen tulee tuuli Etelän;
se lokkien huutoa tuo ja sen kuulen portilla itkevän.
"Mitä tietoja Etelästä, oi, sinä huokaava tuuli tuot?
Mihin jäänyt on kaunis Boromir? Suru silmiin saa kyynelvuot."
"Sitä turhaan minulta tiedustat - monet luut ovat jääneet ne
meren myrskyisän pimeille rannoille ja rannoille valkeille;
monet Anduinia ovat laskeneet päin merta hyökyvää.
Kysy Pohjatuulelta niistä jotka se minulle lähettää!"
"Oi Boromir! Taatse portin tuon tie johtaa etelään;
meren harmaan ääreltä saavu et lokinhuutojen myötäkään."
Huh huh. Tolkien, Panu Pekkanen ja/tai Legolas olisivat tällaisella friistailauksella aika kovaa kamaa poetry slameissa.
Runohetken jälkeen Aragorn koodaa leiripaikalla Frodon ja Samin lähdön arvoituksen; nyt ainakin tiedetään, kuka on mennyt mihinkin ja kuka missäkin seurassa. Aragorn se tekee myös pikaisen päätöksen seurata Merrin ja Pippinin kaapanneita örkkejä. Viimein puhuu sydämeni selvää kieltä, hän määrittelee, mutta kyseessähän on monisäikeinen linjanvalinta. Frodon pelastustehtävä ei ole monen tekijän työ. Aragorn määrittelee tässä hetkessä itsensä taustatyön tekijäksi, ikään kuin tukijoukkojen pomoksi. Ja hänen ensimmäinen tehtävänsä on siis Merrin ja Pippinin pelastaminen, vaikkei tällä kylmästi ajatellen ole sotakokonaisuuden kannalta kai mitään suurempaa merkitystä, tai sellaista ei ainakaan ole tässä vaiheessa havaittavissa.
Ihminen, haltia ja kääpiö alkavat juosta. Siinä on draamallista tehoa.
lauantai 22. heinäkuuta 2017
keskiviikko 12. heinäkuuta 2017
Saattue hajoaa
No niin, trilogian ensimmäisen osan viimeinen luku. Sitä paitsi jo otsikkonsa puolesta yksi klassisimmista: kuinkahan usein tätä "Saattue hajoaa" -läppää on tullut käytettyä esimerkiksi sellaisissa yhteyksissä kuin seurueen disintegroituessa kesken baari-iltaa? Luku oli kyllä jo aikanaan yksi vahvimmin mieleen painuneista. Tämä johtunee siitä taitavasti rakennetusta dramatiikasta, jonka mukaisesti pitkään pohjustettu tilanne eskaloituu sittenkin yllättäen. Oikeastaan Rivendellistä asti ollaan pohjustettu tätä valintatilannetta: kumpaan suuntaan pitäisi mennä, tai kenen minnekin, ennen kaikkea minne Sormuksen? Länteen vai itään?
Toisaalta on pohjustettu sitäkin lopulta hyvin selväksi osoittautuvaa seikkaa, ettei tämä ainakaan Frodon ja Sormuksen näkökulmasta ole mikään todellinen valintatilanne. Gondoriin meneminen olisi vain epätoivoinen ja/tai mukavuudenhaluinen yritys ostaa aikaa.
Ja sitäkin ollaan pohjustettu, että Frodon ja Sormuksen ohella ongelman keskiössä on Boromir. Pitkin matkaa on vihjailtu, ettei tämä ole missään vaiheessa oikein "ostanut" ajatusta Sormuksen tuhoamisen pakollisuudesta, vaan päin vastoin haaveilee yhä sen käyttämisestä "hyvän", so. oman valtakuntansa puolustamiseen ja lopulta Sauronin sotilaalliseen tuhoamiseen.
Nämä kaikki ovat varsin klassisia asetelmia. Tolkien kääntelee niitä kuitenkin modernin fantasiakirjallisuuden jälkiviisaassa valossa tarkasteltuna aika yllättävin tavoin. Se on vielä klassista, että ratkaisun hetken koittaessa ja Aragornin sälyttäessä päätöksen Frodon harteille, tämä kulkee yksin metsään ja Amon Henin rinteille selvittääkseen ajatuksiaan. Sekin on klassista, että Boromir seuraa häntä ja aloittaa viimeisen vääntönsä jo tutuista aiheista ensin ystävällisesti, kunnes karkaa tämän kimppuun saadakseen Sormuksen itselleen. Helppo tulkinta, jonka Frodokin tekee: Boromir on sortunut Pahuuteen. Mutta asia ei ole tietenkään näin yksioikoinen. Pahuus ei ole yksilössä itsessään, se on Sormuksessa, joka on lumonnut Boromirin. Hän on tosin ainoa Saattueen jäsenistä ainakaan Frodoa itseään lukuun ottamatta, jolle on näin käynyt. Hänessä yhdistyvät ylpeys ja heikkous, jotka Tolkienin tulkinnassa ovat kaikkien ainakin Aragornia vähemmän jalosyntyisten ihmisten kohtalokas ominaisuusyhdistelmä.
Boromirin himonpuuska jää hetkelliseksi, mutta sitä ei saa tietää Frodo, joka pelastautuakseen tältä panee ensimmäistä kertaa aikoihin Sormuksen sormeensa ja pakenee näkymättömänä Amon Henin huipun korkealle istuimelle, Gondorin kuninkaiden suuruudenaikanaan rakennuttamalla selvään ja kauas näkemisen paikalle. Frodon näköä vain sumentaa Sormus, joka ilmeisesti saa hänet näkemään ensisijaisesti Mordoriin joka puolelta marssivat pimeyden armeijat ja itse Barad-Dûrin, jonka voittamattomalle mahdille ei Minas Tirith näytä voivan mitään. Kuitenkin juuri tämä epätoivon sävyttämä havainto saa Frodon tekemään lopullisen ratkaisunsa, yhdistettynä Boromirin hyökkäyksestä syntyneeseen oletukseen, että Sormus tekee pahaa työtään jo Saattueen sisälläkin. On siis lähdettävä itään ja lähdettävä yksin. Lähdettävä kenellekään mitään sanomatta, koska hobittitoverit, kylläkin luottamuksen arvoiset, mutta liian rakkaat vaaraan asetettaviksi, eivät muuten sitä lähtöä sallisi.
Tässä on uhrimarttyyrin logiikkaa, joka Frodon toimia leimaa teoksen alusta loppuun oikeastaan vain yhdellä tunnetulla säröllä. Hän ei ole Sormusta pyytänyt, mutta se on hänelle sälytetty, ja hieman itsesäälisesti hän kokee sitten velvollisuudekseen kantaa tämä taakkansa epätoivoiseltakin vaikuttavaan loppuun asti nimenomaan yksin. Hän on vähän joka käänteessä yrittänyt hankkiutua eroon nimenomaan uskollisimmista matkakumppaneistaan. Nyt, näkymättömänä rantaan palatessaan, hän on jo vähällä onnistuakin.
Tällä välin muu saattue on osaltaan keskustellut erilaisista jatkovaihtoehdoista. Mielenkiintoisena voidaan pitää Aragornin spekulaatioksi jäävää ehdotusta, että Mordoriin jatkaisivat Frodon ohella hän itse, Sam ja Gimli. Minkähänlainen loppuosa tämän ratkaisun toteutuessa oltaisiin kirjoitettu? Siinähän on järkeä, ettei Mordoriin kannata yritä tunkeutua liian isolla porukalla: määräedut jäävät tuollaisessa hankkeessa mitättömiksi verrattuna siihen, että mitä isompi seurue on, sitä varmemmin se herättää huomiota.
No, keskustelu tunnetusti keskeytyy, kun Frodon havaitaan olleen turhan pitkään poissa, ja heti tämän jälkeen synkkämielinen Boromir palaa leiriin ja kertoo hieman siistityn version kohtaamisestaan tämän kanssa. Syntyy yleinen paniikki, ja jengi hajautuu kuka minnekin etsimään Frodoa. Selvimmin tilanteen tasalla on tietysti Sam, joka oli leirissä jo ehtinyt esittää tarkkanäköisen analyysin isäntänsä aivoituksista ja suunnitelmista. Nyt hän ymmärtää olleensa oikeassa akuutimminkin kuin olisi koskaan halunnut, voittaa jätetyksi tulemisen tuskan ja palaa venerantaan juuri, kun näkymätön Frodo on lähtemässä melomaan omaa, synkkää tietään.
Yhden huonolla maailmantiedolla varustetun hobitin sijaan epätoivoiselle matkalle lähtee siis kaksi, joista Sam on sentään käytännöllisempi. Pelimies ei löisi vetoa tällaisen hankkeen puolesta, mutta eipä tämä peliä olekaan, pelissä on sentään aina voiton mahdollisuus.
Joka tapauksessa teoksen ensimmäistä osaa aina Konnusta lähdöstä asti leimannut dynamiikka hajotetaan tässä. Aiemmin matkalla on ollut seurue, joka on tosin laajentunut ensin Briissä ja sitten Rivendellissä (ja taas supistunut Moriassa). Tästä eteenpäin ei ole enää seurueita, vaan kahden, kolmen hengen ryhmiä kuka missäkin suunnassa. Tämän kaltainen asetelman hajottaminen on siitä modernin fantasian jälkiviisaasta näkökulmasta syvästi epäkonservatiivista, mutta Tolkien onkin tietysti kartoittanut pitkälti tutkimatonta maastoa. Se, miten hän nykyään itsestäänselvältä tuntuvan näkökulmakerronnan sijaan kuvaa teoksen jälkimmäisissä osissa jääräpäisesti ensin yhtä näkökulmaa lukukaupalla ja vasta sitten toista, on tietysti vielä shokeeraavampaa taistelua nykylukijan intuitiota vastaan. Eikä konventionaalinen eepikko kai olisi koskaan pistänyt teoksensa asetelmia uusiksi juuri tällä tapaa. Ristiriitojen rakentaminen seurueen sisälle on perussettiä, seurueen hajottaminenkin vielä suhteellisen normaalia, mutta tässä on kyse koko kertomuksen asettamisesta uuteen nollapisteeseen. Lukijaa ollaan koko ajan kuljetettu syvemmälle tietymättömyyteen, mutta nyt hän on täysin paljaan pöydän ääressä. Tuntematta teosta etukäteen ei ole mahdollista aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Jos asiaa ajattelee siitä näkökulmasta, että alunperin kolmena niteenä julkaistun teoksen ensimmäinen osa päättyy Samin ja Frodon soutaessa virran yli kohtaloonsa, ja seuraavaa on saanut odottaa kenties kauankin, tuntuu ratkaisu vielä radikaalimmalta. Se ei oikeastaan ole edes perinteinen cliffhanger - tässä lukijaa ei jätetä roikkumaan jonkun hahmon mukana kallionreunasta, vaan ihan kokonaan tyhjän päälle.
Turha sanoakaan, että arvostan tällaista syvästi.
Toisaalta on pohjustettu sitäkin lopulta hyvin selväksi osoittautuvaa seikkaa, ettei tämä ainakaan Frodon ja Sormuksen näkökulmasta ole mikään todellinen valintatilanne. Gondoriin meneminen olisi vain epätoivoinen ja/tai mukavuudenhaluinen yritys ostaa aikaa.
Ja sitäkin ollaan pohjustettu, että Frodon ja Sormuksen ohella ongelman keskiössä on Boromir. Pitkin matkaa on vihjailtu, ettei tämä ole missään vaiheessa oikein "ostanut" ajatusta Sormuksen tuhoamisen pakollisuudesta, vaan päin vastoin haaveilee yhä sen käyttämisestä "hyvän", so. oman valtakuntansa puolustamiseen ja lopulta Sauronin sotilaalliseen tuhoamiseen.
Nämä kaikki ovat varsin klassisia asetelmia. Tolkien kääntelee niitä kuitenkin modernin fantasiakirjallisuuden jälkiviisaassa valossa tarkasteltuna aika yllättävin tavoin. Se on vielä klassista, että ratkaisun hetken koittaessa ja Aragornin sälyttäessä päätöksen Frodon harteille, tämä kulkee yksin metsään ja Amon Henin rinteille selvittääkseen ajatuksiaan. Sekin on klassista, että Boromir seuraa häntä ja aloittaa viimeisen vääntönsä jo tutuista aiheista ensin ystävällisesti, kunnes karkaa tämän kimppuun saadakseen Sormuksen itselleen. Helppo tulkinta, jonka Frodokin tekee: Boromir on sortunut Pahuuteen. Mutta asia ei ole tietenkään näin yksioikoinen. Pahuus ei ole yksilössä itsessään, se on Sormuksessa, joka on lumonnut Boromirin. Hän on tosin ainoa Saattueen jäsenistä ainakaan Frodoa itseään lukuun ottamatta, jolle on näin käynyt. Hänessä yhdistyvät ylpeys ja heikkous, jotka Tolkienin tulkinnassa ovat kaikkien ainakin Aragornia vähemmän jalosyntyisten ihmisten kohtalokas ominaisuusyhdistelmä.
Boromirin himonpuuska jää hetkelliseksi, mutta sitä ei saa tietää Frodo, joka pelastautuakseen tältä panee ensimmäistä kertaa aikoihin Sormuksen sormeensa ja pakenee näkymättömänä Amon Henin huipun korkealle istuimelle, Gondorin kuninkaiden suuruudenaikanaan rakennuttamalla selvään ja kauas näkemisen paikalle. Frodon näköä vain sumentaa Sormus, joka ilmeisesti saa hänet näkemään ensisijaisesti Mordoriin joka puolelta marssivat pimeyden armeijat ja itse Barad-Dûrin, jonka voittamattomalle mahdille ei Minas Tirith näytä voivan mitään. Kuitenkin juuri tämä epätoivon sävyttämä havainto saa Frodon tekemään lopullisen ratkaisunsa, yhdistettynä Boromirin hyökkäyksestä syntyneeseen oletukseen, että Sormus tekee pahaa työtään jo Saattueen sisälläkin. On siis lähdettävä itään ja lähdettävä yksin. Lähdettävä kenellekään mitään sanomatta, koska hobittitoverit, kylläkin luottamuksen arvoiset, mutta liian rakkaat vaaraan asetettaviksi, eivät muuten sitä lähtöä sallisi.
Tässä on uhrimarttyyrin logiikkaa, joka Frodon toimia leimaa teoksen alusta loppuun oikeastaan vain yhdellä tunnetulla säröllä. Hän ei ole Sormusta pyytänyt, mutta se on hänelle sälytetty, ja hieman itsesäälisesti hän kokee sitten velvollisuudekseen kantaa tämä taakkansa epätoivoiseltakin vaikuttavaan loppuun asti nimenomaan yksin. Hän on vähän joka käänteessä yrittänyt hankkiutua eroon nimenomaan uskollisimmista matkakumppaneistaan. Nyt, näkymättömänä rantaan palatessaan, hän on jo vähällä onnistuakin.
Tällä välin muu saattue on osaltaan keskustellut erilaisista jatkovaihtoehdoista. Mielenkiintoisena voidaan pitää Aragornin spekulaatioksi jäävää ehdotusta, että Mordoriin jatkaisivat Frodon ohella hän itse, Sam ja Gimli. Minkähänlainen loppuosa tämän ratkaisun toteutuessa oltaisiin kirjoitettu? Siinähän on järkeä, ettei Mordoriin kannata yritä tunkeutua liian isolla porukalla: määräedut jäävät tuollaisessa hankkeessa mitättömiksi verrattuna siihen, että mitä isompi seurue on, sitä varmemmin se herättää huomiota.
No, keskustelu tunnetusti keskeytyy, kun Frodon havaitaan olleen turhan pitkään poissa, ja heti tämän jälkeen synkkämielinen Boromir palaa leiriin ja kertoo hieman siistityn version kohtaamisestaan tämän kanssa. Syntyy yleinen paniikki, ja jengi hajautuu kuka minnekin etsimään Frodoa. Selvimmin tilanteen tasalla on tietysti Sam, joka oli leirissä jo ehtinyt esittää tarkkanäköisen analyysin isäntänsä aivoituksista ja suunnitelmista. Nyt hän ymmärtää olleensa oikeassa akuutimminkin kuin olisi koskaan halunnut, voittaa jätetyksi tulemisen tuskan ja palaa venerantaan juuri, kun näkymätön Frodo on lähtemässä melomaan omaa, synkkää tietään.
Yhden huonolla maailmantiedolla varustetun hobitin sijaan epätoivoiselle matkalle lähtee siis kaksi, joista Sam on sentään käytännöllisempi. Pelimies ei löisi vetoa tällaisen hankkeen puolesta, mutta eipä tämä peliä olekaan, pelissä on sentään aina voiton mahdollisuus.
Joka tapauksessa teoksen ensimmäistä osaa aina Konnusta lähdöstä asti leimannut dynamiikka hajotetaan tässä. Aiemmin matkalla on ollut seurue, joka on tosin laajentunut ensin Briissä ja sitten Rivendellissä (ja taas supistunut Moriassa). Tästä eteenpäin ei ole enää seurueita, vaan kahden, kolmen hengen ryhmiä kuka missäkin suunnassa. Tämän kaltainen asetelman hajottaminen on siitä modernin fantasian jälkiviisaasta näkökulmasta syvästi epäkonservatiivista, mutta Tolkien onkin tietysti kartoittanut pitkälti tutkimatonta maastoa. Se, miten hän nykyään itsestäänselvältä tuntuvan näkökulmakerronnan sijaan kuvaa teoksen jälkimmäisissä osissa jääräpäisesti ensin yhtä näkökulmaa lukukaupalla ja vasta sitten toista, on tietysti vielä shokeeraavampaa taistelua nykylukijan intuitiota vastaan. Eikä konventionaalinen eepikko kai olisi koskaan pistänyt teoksensa asetelmia uusiksi juuri tällä tapaa. Ristiriitojen rakentaminen seurueen sisälle on perussettiä, seurueen hajottaminenkin vielä suhteellisen normaalia, mutta tässä on kyse koko kertomuksen asettamisesta uuteen nollapisteeseen. Lukijaa ollaan koko ajan kuljetettu syvemmälle tietymättömyyteen, mutta nyt hän on täysin paljaan pöydän ääressä. Tuntematta teosta etukäteen ei ole mahdollista aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Jos asiaa ajattelee siitä näkökulmasta, että alunperin kolmena niteenä julkaistun teoksen ensimmäinen osa päättyy Samin ja Frodon soutaessa virran yli kohtaloonsa, ja seuraavaa on saanut odottaa kenties kauankin, tuntuu ratkaisu vielä radikaalimmalta. Se ei oikeastaan ole edes perinteinen cliffhanger - tässä lukijaa ei jätetä roikkumaan jonkun hahmon mukana kallionreunasta, vaan ihan kokonaan tyhjän päälle.
Turha sanoakaan, että arvostan tällaista syvästi.
tiistai 11. heinäkuuta 2017
Suuri virta
Suuri Virta on taas näitä TSH:n klassisia, välttämättömiä välilukuja, joissa siirrytään paikasta toiseen. Mutta koska tilanne on vähitellen alkamassa eskaloitua, tässä päästään lopussa ihan suoraan toimintaankin. Tunnelman kannalta keskeistä on ratkaiseva mentaalinen siirtymä Lórienin suomasta turvasta tietymättömille vesille. Varsinkin Frodon ja Samin osalta voi myös todeta, ettei mitään todellista turvaa ennen heidän tarinansa päätepistettä enää olekaan tarjolla.
Luvun alkua leimaa samankaltainen ankeuden tunne kuin Rivendellistä lähdön jälkeen. Toki nyt ollaan erämaan sijaan vesillä, eivätkä sääolosuhteet ole yhtä ankarat. Silti tässäkin tapauksessa joka suhteessa idyllistä turvapaikkaa seuraa taival fyysisestikin ankeassa maastossa, karujen ja kuivettuneiden Ruskeiden Maiden halki. Tämä ankeus on tietysti Vihollisen työtä, vaikka edes Aragorn ei osaa sanoa, mistä on tarkemmin kysymys. Täällä joutsenetkin ovat kuitenkin mustia, ja hobittien kuvitelmat lämpimistä eteläisistä maista lässähtävät jonkinlaiseen välimerellisen lopputalven nihkeyteen.
Idästä puhaltaa kylmä viima, lännessä on soita, jotka ovat Tolkienin maisemanhahmotuksessa aina vahvasti negatiivinen elementti. Boromir pureskelee kynsiään ja tuijottelee Frodoa alleviivatun sormuskiiman vallassa. On vain ajan kysymys, koska ikäviä asioita alkaa tapahtua.
Kaiken lisäksi saattuetta seurataan. Moriasta asti on vihjailtu salavihkaiseen otukseen, joka roikkuu jengin kannassa läpi jos jonkinlaisten vaikeuksien. Sitä ei pysäytä Anduin-virtakaan, ja ellei "neitseellinen lukija" ole vielä seuraajan identiteettiä osannut hahmottaa, tässä vaiheessa se sanotaan suoraan ääneen. Sen päättelee Sam, mutta käy ilmi, että Frodo on pelännyt samaa - ja että Aragornille tämä on jo selvää tietoa. Klonkkuhan se siellä. En muuten muistanutkaan, että Aragorn mainitsee yrittäneensä jo pyydystääkin tyyppiä jokimatkan aikana. Miksihän hän ei sitten ole maininnut asiasta muulle seurueelle mitään? Koska hän ei yleensäkään tykkää puhua asioista, vaan pitää ne mieluummin omana tietonaan?
Nyt Saattue alkaa kuitenkin matkata yöaikaan ja osaa olla varuillaan. Emyn Muilin rinteiden kohotessa molemmin puolin jokea alkaa maisema vaikuttaa yhä pahaenteisemmältä. Mustia lintuparvia kaartelee taivaalla alleviivaamassa toimintaa edeltävää hiljaisuutta. Joukossa kotkakin: monenlaisia voimia on liikkeellä, mutta se ei nyt tunnu huojentavalta.
Sarn Gebirin koskelle tullaan nopeammin kuin oltiin luultu, ja virtaus yllättää veneilijät. Se vie itärantaa kohti, ja sitten alkavat örkkien nuolet viuhua. Latautunut tilanne laukeaa hengenvaaraksi. Frodo saa nuolen jopa hartioidensa väliin; tietysti juuri hän, häntähän suojaa mithril. Melotaan länsirantaa kohti, Saattueen puolustajana toimii nyt Legolas jousineen. Pilvet pimentävät tähtitaivaan, pilvistä erkanee musta hahmo: näin saadaan ensimmäinen kosketus lentäviin nazguleihin, joiden herättämä kauhu ei salohaltiaa hetkauta. Tämä ampuu yhden ratsun yhden Mustan ratsastajan alta. Se ja länsirannalle pääseminen ratkaisevat tämän vaaratilanteen.
Ollaan silti samassa tilanteessa kuin syksyllä Konnussa: avoimena ja alttiina metsästäjille, jotka tietävät saaliin sijainnin. Tällä kertaa ne vain tulevat myös ilmasta. Lórienin ajattomasta ajasta ollaan siirrytty hyvin alleviivatusti ajalliseen aikaan. Tätä alleviivaa myös Samin kuunkierron tarkkailemiseen perustuva huomio ajan oudosta kulumisesta: haltiamaassa meni kuukausi, vaikka siellä luultiin ollun vain muutama päivä. Frodon määritelmän mukaan kyse ei ole perspektiiviharhasta, vaan siitä, että aika todella kuluu Lórienissa hitaammin. Se on eräänlainen light-versio suomalaisen taruston metsänpeitosta. Aikaperspektiivin vääristymisessä on aina vaaransa, vaikka tämä ei olekaan kauhukuva aiheesta.
Seuraava haaste on kantaa veneet länsirantaa pitkin Sarn Gebirin kosken ohi. Boromirin kanssa käydään koko ajan rajanvetoa siitä, mihin yleensäkään ollaan menossa. Aragornin maailmantieto ja gondorilaisjantterin itsevarmuus ovat taas törmätä toisiinsa. Vielä ei kuitenkaan tapahdu sen kummempaa. Veneiden kantotaival löytyy, ja jälleen Lórienin magia mahdollistaa sen hyödyntämisen, kun paatit ovat niin keveitä, että väsyneeltäkin jengiltä niiden roudaaminen onnistuu. Voidaan vetäytyä yöksi levolle.
Aamulla matka jatkuu sitten jokea pitkin Argonathin pylväille, Isilduria ja Anarionia esittäville muinaispatsaille, jotka kaikessa dionyysisessä pauhussaan toivottavat Aragornin tervetulleeksi kuninkuutensa maahan. Kuvaus joenlaskusta valtavien patsaiden välisen rotkon läpi on Tolkienin vaikuttavinta settiä ja jatkuu tunnelmaa muuttaen yhtä tiukkana tultaessa Nen Hithoelin järvisuvantoon, jota reunustavat Amon Lhawin ja Amon Henin kukkulat - keskellä Tol Bandirin, Vaarnavuoren, jyrkkärinteinen saari, jolle muka ei "yhdenkään ihmisen eikä eläimen jalka ole astunut" (linnut, anyone?). Raurosin valtava putous on jo kuulomatkan päässä.
Tässä ratkaisevassa kohdassa on siteerattava suoraan:
Heidän matkansa kymmenes päivä oli mennyt. Erämaa oli takanapäin. He eivät voineet enää jatkaa eteenpäin valitsematta itäisen ja läntisen tien välillä. Tehtävän viimeinen vaihe oli heidän edessään.
Olen tässä blogissa puhunut paljon "neitseellisestä lukijasta" teoreettisena käsitteenä, siis kuvitteellisesta henkilöstä, joka lukee TSH:ta ensimmäistä kertaa. Mutta tämän nimenomaisen kohtauksen muistan yhtenä vahvimmin minuun omalla konkreettisella ensilukemallani, silloin 10-11 -vuotiaana, vaikuttaneista.
Luvun alkua leimaa samankaltainen ankeuden tunne kuin Rivendellistä lähdön jälkeen. Toki nyt ollaan erämaan sijaan vesillä, eivätkä sääolosuhteet ole yhtä ankarat. Silti tässäkin tapauksessa joka suhteessa idyllistä turvapaikkaa seuraa taival fyysisestikin ankeassa maastossa, karujen ja kuivettuneiden Ruskeiden Maiden halki. Tämä ankeus on tietysti Vihollisen työtä, vaikka edes Aragorn ei osaa sanoa, mistä on tarkemmin kysymys. Täällä joutsenetkin ovat kuitenkin mustia, ja hobittien kuvitelmat lämpimistä eteläisistä maista lässähtävät jonkinlaiseen välimerellisen lopputalven nihkeyteen.
Idästä puhaltaa kylmä viima, lännessä on soita, jotka ovat Tolkienin maisemanhahmotuksessa aina vahvasti negatiivinen elementti. Boromir pureskelee kynsiään ja tuijottelee Frodoa alleviivatun sormuskiiman vallassa. On vain ajan kysymys, koska ikäviä asioita alkaa tapahtua.
Kaiken lisäksi saattuetta seurataan. Moriasta asti on vihjailtu salavihkaiseen otukseen, joka roikkuu jengin kannassa läpi jos jonkinlaisten vaikeuksien. Sitä ei pysäytä Anduin-virtakaan, ja ellei "neitseellinen lukija" ole vielä seuraajan identiteettiä osannut hahmottaa, tässä vaiheessa se sanotaan suoraan ääneen. Sen päättelee Sam, mutta käy ilmi, että Frodo on pelännyt samaa - ja että Aragornille tämä on jo selvää tietoa. Klonkkuhan se siellä. En muuten muistanutkaan, että Aragorn mainitsee yrittäneensä jo pyydystääkin tyyppiä jokimatkan aikana. Miksihän hän ei sitten ole maininnut asiasta muulle seurueelle mitään? Koska hän ei yleensäkään tykkää puhua asioista, vaan pitää ne mieluummin omana tietonaan?
Nyt Saattue alkaa kuitenkin matkata yöaikaan ja osaa olla varuillaan. Emyn Muilin rinteiden kohotessa molemmin puolin jokea alkaa maisema vaikuttaa yhä pahaenteisemmältä. Mustia lintuparvia kaartelee taivaalla alleviivaamassa toimintaa edeltävää hiljaisuutta. Joukossa kotkakin: monenlaisia voimia on liikkeellä, mutta se ei nyt tunnu huojentavalta.
Sarn Gebirin koskelle tullaan nopeammin kuin oltiin luultu, ja virtaus yllättää veneilijät. Se vie itärantaa kohti, ja sitten alkavat örkkien nuolet viuhua. Latautunut tilanne laukeaa hengenvaaraksi. Frodo saa nuolen jopa hartioidensa väliin; tietysti juuri hän, häntähän suojaa mithril. Melotaan länsirantaa kohti, Saattueen puolustajana toimii nyt Legolas jousineen. Pilvet pimentävät tähtitaivaan, pilvistä erkanee musta hahmo: näin saadaan ensimmäinen kosketus lentäviin nazguleihin, joiden herättämä kauhu ei salohaltiaa hetkauta. Tämä ampuu yhden ratsun yhden Mustan ratsastajan alta. Se ja länsirannalle pääseminen ratkaisevat tämän vaaratilanteen.
Ollaan silti samassa tilanteessa kuin syksyllä Konnussa: avoimena ja alttiina metsästäjille, jotka tietävät saaliin sijainnin. Tällä kertaa ne vain tulevat myös ilmasta. Lórienin ajattomasta ajasta ollaan siirrytty hyvin alleviivatusti ajalliseen aikaan. Tätä alleviivaa myös Samin kuunkierron tarkkailemiseen perustuva huomio ajan oudosta kulumisesta: haltiamaassa meni kuukausi, vaikka siellä luultiin ollun vain muutama päivä. Frodon määritelmän mukaan kyse ei ole perspektiiviharhasta, vaan siitä, että aika todella kuluu Lórienissa hitaammin. Se on eräänlainen light-versio suomalaisen taruston metsänpeitosta. Aikaperspektiivin vääristymisessä on aina vaaransa, vaikka tämä ei olekaan kauhukuva aiheesta.
Seuraava haaste on kantaa veneet länsirantaa pitkin Sarn Gebirin kosken ohi. Boromirin kanssa käydään koko ajan rajanvetoa siitä, mihin yleensäkään ollaan menossa. Aragornin maailmantieto ja gondorilaisjantterin itsevarmuus ovat taas törmätä toisiinsa. Vielä ei kuitenkaan tapahdu sen kummempaa. Veneiden kantotaival löytyy, ja jälleen Lórienin magia mahdollistaa sen hyödyntämisen, kun paatit ovat niin keveitä, että väsyneeltäkin jengiltä niiden roudaaminen onnistuu. Voidaan vetäytyä yöksi levolle.
Aamulla matka jatkuu sitten jokea pitkin Argonathin pylväille, Isilduria ja Anarionia esittäville muinaispatsaille, jotka kaikessa dionyysisessä pauhussaan toivottavat Aragornin tervetulleeksi kuninkuutensa maahan. Kuvaus joenlaskusta valtavien patsaiden välisen rotkon läpi on Tolkienin vaikuttavinta settiä ja jatkuu tunnelmaa muuttaen yhtä tiukkana tultaessa Nen Hithoelin järvisuvantoon, jota reunustavat Amon Lhawin ja Amon Henin kukkulat - keskellä Tol Bandirin, Vaarnavuoren, jyrkkärinteinen saari, jolle muka ei "yhdenkään ihmisen eikä eläimen jalka ole astunut" (linnut, anyone?). Raurosin valtava putous on jo kuulomatkan päässä.
Tässä ratkaisevassa kohdassa on siteerattava suoraan:
Heidän matkansa kymmenes päivä oli mennyt. Erämaa oli takanapäin. He eivät voineet enää jatkaa eteenpäin valitsematta itäisen ja läntisen tien välillä. Tehtävän viimeinen vaihe oli heidän edessään.
Olen tässä blogissa puhunut paljon "neitseellisestä lukijasta" teoreettisena käsitteenä, siis kuvitteellisesta henkilöstä, joka lukee TSH:ta ensimmäistä kertaa. Mutta tämän nimenomaisen kohtauksen muistan yhtenä vahvimmin minuun omalla konkreettisella ensilukemallani, silloin 10-11 -vuotiaana, vaikuttaneista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)