Rohirrimin ratsastus

Pelennorin kenttien cliffhanger edellisessä luvussa huipentuu Rohanin torvien soimiseen, ja tähän väliin perusteellinen Tolkien katsoo aiheelliseksi kuvata lyhyehkön luvun verran rohirrimin ja Merrin matkaa Minas Tirithin porteille. Oikeastaan suuren osan tilasta vie kohtaus Druadanin metsässä, jossa kuningas Théoden tapaa metsäläisten kuninkaan Ghân-buri-Ghânin. Tämä antaa arvokkaita tietoja rohanilaisten ja kaupungin välissä olevista vihollisen joukoista ja tarjoutuu myös opastamaan ratsastajat oikotietä vastustajan selustaan. Kaikenlaista ikuista kiitollisuutta ja ystävyyttä Théoden lupaa metsän miehelle vastalahjaksi, mutta tämä pyytää vain kahta: örkkien ja muiden pahalaisten kuolemaa, ja ehkä mielenkiintoisemmin, etteivät rohanilaiset enää "metsästäisi kuin petoja" hänen kansaansa.

Jää epäselväksi, ovatko tällaiset rohanilaisten harjoittamat druedainin vainot kovinkin läheistä menneisyyttä vai peräti edelleen jatkuva perinne. Ratsumiesten ja seudun alkuperäisten asukkaiden suhteisiinhan viitattiin jo aiemmin, Kuolleiden kulkuteitä käsittelevässä luvussa. Näitä alkuperäiskansoja on ilmeisesti useita, toisilleen korkeintaan hataraa sukua olevia, mutta niitä yhdistää karu kohtalo ylemmyydentuntoisten rohanilaisten raivattua itselleen aikanaan elintilaa niin metsistä kuin vuorilaaksoistakin. Heitä ennen ovat tietysti gondorilaiset ja näiden nûmenorilaiset esi-isät ehtineet vainota seudun vanhempia ja vähemmän yleviä asukkaita.

Joka tapauksessa Théodenin ja Ghân-buri-Ghânin kohtaus on koko teoksessa se, jossa Keski-Maan vanhimpien ihmisasukkaiden suhde myöhemmin tulleisiin parhaiten valottuu. Liekö Tolkien ajatellut tätä kuviota kehitellessään kelttien väistymistä Brittein saarten myöhempien valtiaiden tieltä? Kauempaa haettua olisi etsiä intiaanianalogiaa, vaikka metsän ja luonnon läpikotaisin tuntevat, mutta kaupunkielämää ja esimerkiksi kivestä rakentamista huonosti ymmärtävät druedain sopisivat siihenkin rinnastukseen. Laajempaa kuviota tarkasteltaessa Ghän-buri-Ghånin Théodenille tarjoama apu edustaa samankaltaista sovinnon käden ojentamista kuin Dunhargin aaveiden liittyminen Aragornin joukkoihin, joskin nyt velkasuhteet menevät periaatteessa toisin päin. Druedain ovat toki lähtökohtaisesti Sauronin joukkoja vastaan, sillä nämä ovat erikoistuneet metsien hävittämiseen vielä selvästi gondorilaisia tarmokkaammin. Kirjan yksi kantava teema on muutenkin kaikenlaisten "vapaiden kansojen", aiemmin syrjässä pysyneidenkin, liittyminen "viimeiseen taisteluun", kukin tavallaan. Ehkä Neljäs aika sallii druedainillekin vastineeksi avuliaisuudestaan ainakin mahdollisuuden hiipua rauhassa metsiensä suojassa.

Metsäläisten fyysinen kuva ei ole erityisen imarteleva, mutta ehkä oleellisempaa on havaita kirjailijan katseen ymmärrys heidän elämänmuotoaan kohtaan; druedain eivät ole sortuneet pimeyden palvelukseen, joten he ovat pysyneet eettisesti puhtaina, ja sehän kaunistaa Tolkienilla kansan kuin kansan.

Yhtä kaikki Ghân-buri-Ghânin neuvojen avittamana rohirrim saapuvat Pelennorin kentille takavasemmalta, kenenkään estelemättä ja juuri ratkaisevalla hetkellä. Ilmakin liikehtii niin, että Päivätön päivä on kenties väistymässä. On aika laittaa torvet soimaan ja yhtyä taisteluun.

Gondorin piiritys

Yhtä kirjan eeppisimmistä ja tapahtumarikkaimmista luvuista ei tunnu mielekkäältä käsitellä kovin näsäviisaasti. En edes muistanut, miten suuri osa Minas Tirithissä ja sen edustalla tapahtuvista dramaattisista asioista sisältyy juuri tähän jaksoon. 21 sivun mittaisena se on pidemmästä päästä TSH:n lukuja, mutta juonenkehittelyn tahti on silti Tolkienin mittapuulla hengästyttävä.

Kerrataan muistin vuoksi päätapahtumat ja pohditaan sitten hieman. Luvun alussa Pippin herää huoneesta, joka hänelle ja Gandalfille on osoitettu, apeissa tunnelmissa, joita Denethorin pakeille meneminen ei helpota. Hobitti kokee olevansa kaikkea muuta kuin itselleen oikeassa paikassa, mitä alleviivaa käskynhaltijan ohimenevä mielenkiinto kuulla kontulaisia lauluja - niiden paikka ei selvästikään ole täällä, ainakaan nyt. Pippin saa Tornin asepuvun ja tapaa taas Beregondin: juttuhetki keskeytyy, kun ylhäältä varustuksilta nähdään alhaalla tasangolla tapahtuva jännitysnäytelmä: Faramir on palaamassa, mutta Nazguleiden takaa-ajamana. Gandalf ratsastaa ratkaisemaan vaaralliselta näyttävän tilanteen ja ajamaan siivekkäät pedot pakoon.

Pippin ja Gandalf ovat sitten mukana isän ja pojan kohtaamisessa, johon tiivistyy paljon näiden välisiä patoutuneita tunteita ja varsinkin Denethorin kiukkua siitä, että hänen parempana pitämänsä esikoispoika on kuollut, kun taas Gandalfin - Mithrandirin - neuvoja hänen mielestään liikaa kuunteleva kuopus on vielä mestoilla. Tähän liittyy tietysti keskustelun keskeinen teema, Sormus, josta puhutaan nyt jo lähes suorin sanoin. Denethor toki tuntee sekä Gondorin historian että palantiriin katsoessaan oppimiaan asioita. Gandalfia ja Pippiniä kiinnostaa Faramirin kertomus Frodon ja Samin kohtaamisesta ja hirvittää tieto näiden matkan jatkosuunnasta, vieläpä Klonkun kanssa. Denethoria olisi kiinnostanut Sormuksen saaminen Gondoriin, kuten kiinnosti Boromiriakin lähes loppuun asti. Samat perusvänkäykset siitä, miten asian kanssa olisi pitänyt menetellä, käydään nyt vain aiempaa dramaattisemmissa oloissa ja ja vaativamman vastaväittäjän kanssa. Denethorin suhtautuminen poikiinsa pelkistyy jäännöksettä esitettyyn näkemykseen: Boromir olisi tuonut Sormuksen hänelle, Faramir, "velhon oppipoika", ei siihen kyennyt.

Seuraavana, pimeänä päivänä Denethor lähettää uupuneen ja vastentahtoisen Faramirin  puolustamaan ulompia varustuksia, ja yöllä saadaan sana Minas Morgulin joukkojen lähestymisestä "Mustan Johtajan" itsensä komentamina. Gandalf ratsastaa kaupungista avuksi. Yksi päivä ja yö (jos nyt oikein tulkitsen) odotellaan Minas Tirithissä epätietoisina sanaa tai jotain tapahtuvaksi. Sitten alkaa hyökkäys. Se alkaa väellä ja voimalla ja tulella ja tulikivellä, räjäytysaineilla ja muurinmurtajilla. Mordorin armeijat iskevät usealta suunnalta, ja tilanne vaikuttaa välittömästi epätoivoiselta. Kaupungista saatetaan vain katsella taisteluita ulommilla varustuksilla.

Faramirin joukko pakenee kohti kaupunkia, mutta joutuu paitsi jalkaväen, myös Nazguleiden hyökkäyksen kohteeksi. Minas Tirithistä lähetetään ulos pelastusjoukkoja, Gandalf mukana. Heidän avullaan suurin osa pakenijoista saadaan turvaan kaupunginmuurien sisään, mutta Faramir on haavoittunut vakavasti, ehkä kuolettavasti - tässä Tolkien pitää lukijaa epätietoisuudessa. Denethor tekee kuitenkin heti synkimmän mahdollisen tulkinnan.

Kaupunki on nyt kauttaaltaan saarroksissa, ja vihollisen joukot ahertavat Pelennorin kentillä: kaivavat juoksuhautoja ja sytyttävät ne tuleen, tuottavat paikalle heittokoneita; Nazgulit kiertelevät Minas Tirithin yllä lietsomassa pakokauhua ja masentamassa mieliä.

Denethoria ei tämä kaikki enää kiinnosta, hän valvoo synkissä mietteissä Faramirin sairasvuoteen vierellä. Gandalf saa ottaa kaupungin puolustuksen johdon käskynhaltijan poissaollessa. Mutta vihollisen ammukset ovat jo sytyttäneet muurien takaisen ensimmäisen piirin tuleen. Sekään ei liikuta Denethoria; häntä kiinnostaa hänen ikioma rovionsa. Sinne hän aikoo asettua yhä elossa olevan Faramirin kanssa. Synkkä saattue, kauhistunut Pippin mukana, seuraa isää ja poikaa Tornin takaiselle Hiljaiselle tielle, kuolleiden asuinsijoille. Pippin yrittää toppuutella, mutta gondorilaisia on vaikeaa saada luopumaan yhtäkkiä uskollisuudesta käskyhaltijaa kohtaan.

Niinpä hobitti lähtee etsimään Gandalfia, kohtaa matkalla Beregondin ja usuttaa tämä unohtamaan velvollisuutensa ja ajattelemaan sen sijaan Faramirin henkeä, jatkaa itse alas porteille - ja päätyy todistamaan niiden sortumista mumakilin vetämän valtavan Grond-muurinmurtajan voimasta ja Nazgulien herran, Noitakuninkaan sekä vastaan ratsastavan Gandalfin kohtaamista, jonka retoriikassa kaikuu tuo aiempi kohtaus Morian sillalla.

Ja silloin kukko laulaa ja Rohanin torvet soivat.



Turha tähdentää, miten äärimmäisen isot tehot tässä ovat käytössä. Luvun pääteemoja on tietysti Denethorin persoona ja hänen ja Faramirin suhde. Tässä vaiheessa lukijalle on vasta vihjailtu, että käskynhaltijan hieman arvaamattoman käytöksen taustalla on ahkera palantirin käyttö. Sauronille tyypit, jotka erehtyvät katsomaan näihin kiviin, ovat helppo psykologisen sodankäynnin kohde. Palantirin tuijottelija tulee nähneeksi maailman pessimistisemmin ja synkemmin kuin olisi oikeastaan tarvetta. Ja pessimismistä voi tulla itsensä toteuttava ajatuskanta. Denethor ei lopussa näe mitään yrittämisen arvoista, vain apokalypsin. Ratkaisevalla hetkellä hänen johtajuutensa pettää. Isän vähintään ongelmallinen suhde poikiinsa liittyy tähän toki myös. Denethor lienee luonnostaan ylpeä mies, jota on kaivellut hänen asemansa "vain käskynhaltijana" tavalla, jota hän ei oikeastaan ole onnistunut oikeuttamaan edes itselleen. Sormuksen hinkuminen itselle ja halveksunta Gandalfin neuvoja kohtaan sopivat kuvaan. Denethor näkee itsensä "vapaan maailman herrana", ja Gandalfin edesottamukset ja asenne ja se vakaumus, ettei Sormus ole edes Gondorin käskynhaltijan asia, syövät niin sanotusti miestä. Boromirista taas tulee viimeistään kuollessaan isälleen pyhimys. Niin tosin tulee Faramiristakin, kun Denethor luulee tämän kuolevan. Asenne on mallia "kaikki meni, tuhkatkin pesästä". Kun ylpeä mies katkeaa, tapahtuu se dramaattisesti, siinä missä joustavampi hahmo kestää vastoinkäymisiäkin. Tämä on fiktion tyypillistä viisautta, muttei vailla psykologista uskottavuusarvoa.

Denethorin ajatuksissa ja tekemisissä on vielä tämä Numenor-kulma. Numenorin loppuaikojen kuninkaat olivat enenevässä määrin klassisen hybriksen uhreja, ja historiaanhan liittyy vielä Sauronkin, joka ilmaantui saarelle valeasussa kuiskuttelemaan myrkkyä näiden kuninkaiden korviin. Kolmannen ajan lopun Sauron voi tehdä saman etänä. Denethorin polttoroviosuunnitelman yhteydessä viitataan myös vanhoihin pakanatyyppisiin ihmisten ruhtinaisiin, jotka harrastivat nimenomaan ylpeydessään, kyvyttömyydessään päästää omastaan irti, samanlaisia laajennettuja itsemurhia. Tolkienilla ihmisen ilmeisin synninkarikko on aina ajatus siitä, että voisi hallita omaa kohtaloaan ja kuolemaansa. Tämä on tietysti kristillisesti motivoitunut näkemys, mutta resonoi uskonnosta riippumatta.

Denethorin suuri rikos on kuitenkin se, että hän haluaa hallita omansa lisäksi myös poikansa kohtaloa.

Käskynhaltijan romahtaminen liittyy oleellisesti siihen, miten Minas Tirithin piiritys kuvataan, ja olipa maestro itse sanonut allegorisuudesta mitä hyvänsä, tätä lukua ei vain voi olla assosioimatta Lontoon ja yleensäkin Britannian pommituksiin toisen maailmansodan aikana. Tolkien on suorastaan alleviivannut tätä yhteyttä niin paljon kuin fantasiakontekstissa on suinkin voinut pelatessaan tulella, tulikivellä, räjähdyksillä ja heittokoneiden palavilla ammuksilla, jotka sytyttävät kaupungin alaosia tuleen. Samoin se kysymyksenasettelu, että kestääkö väestö vai murtuuko se, taitaa johtaa suoraan tähän kokemukseen.

Brittiläisessä mytologiassa (ja kai pahimmasta hyperbolasta riisutussa todellisuudessakin) maan selviäminen pommituksista oli suoraa seurausta siitä, että ei antauduttu pelolle. Edelleen samassa mytologiassa oli kuitenkin kyse myös johtajien kestävyydestä. Siihen ei Denethor kykene, ja hänen suistumisensa hulluuteen ratkaisevalla hetkellä voisi olla katastrofaalinen onnettomuus.

Ellei olisi apuja. Jotka tietysti saapuvat synkimmällä hetkellä.

Rohanin kutsunta

Kaikki tiet veivät nyt yhteen kohti itää, tulevaa sotaa ja Varjon hyökkäystä. Tunnelma tiivistyy, ja Tolkienin juoni kulkee näillä main eeposta kenties useammalla rinnakkaistasolla kuin missään muussa kirjan kohdassa. On aika seurata Merrin sotataivalta Théodenin palveluksessa. Ensin tosin olisi saatava kuningas päästämään hänet mukaan sotaan.

Luvun alussa kuvataan Ratsastajien saapumista Hargin laaksoon ja tuota laaksoa huomattavasti yksityiskohtaisemmin kuin Aragornin ja kumppaneiden läpikulkumatkan yhteydessä. Vuorten syleilyyn jäävä turvapaikkalaakso vaikuttaa A1-luokan maisemakohteelta ainakin jylhyyden ystäville. On kuvaavaa, että tasamaiden kasvatti Merri ajattelee "Keski-Maan sietämätöntä painoa" joutuessaan nyt vuorten keskelle sen sijaan, että voisi vain ihailla niitä horisontissa. Tässäkin puhuu alavien maiden englantilainen?

Yksinäiseksikin Merri tuntee itsensä, ja miksi ei tuntisi. Kaikki hänen oman verrokkiryhmänsä edustajat ovat nyt teillä tietymättömillä, ja läsnäolijoilla ei ole liiemmälti aikaa hänen tarpeidensa huomioimiseen. Niinpä Merri tulee ohimennen ajatelleeksi Frodoa ja Samiakin; kenties vain kirjailijan pikainen muistutus siitä, mistä todella on kyse.

Näitä viidennen kirjan alkulukuja lukiessani minut täytti lapsena ja teininä taistelujännitys - pidin tästä osasta kirjaa melkeinpä kaikkein eniten, joitakin alkupuolen mieleenpainuvimpia kohtia lukuun ottamatta. TSH:n dynamiikan kannalta on keskeisen tärkeää, että myös muiden kuin Sormuksen viejän vaiheille omistetaan riittävästi aikaa. Maailma tulee tutummaksi, kun liikutaan sen keskeisillä alueilla, isoissa valtakunnissa ja niiden mahtihenkilöiden parissa. Sen loputtomat mahdollisuudet avautuvat paremmin kuin Frodon ja Samin määrätietoista, mutta tavallaan putkimaista taivallusta seuratessa.

Muuan lyhyt maininta, joka avaa kokonaisia ikkunoita Keski-Maan historiaan, liittyy púkelmiehiin, kuten Ratsastajat laakson outoja, heidän asutustaan paljon vanhempia kivipatsaita kutsuvat. Tällaisilla pienillä yksityiskohdilla Tolkien värittää maailmansa tyhjiä kohtia, ja lukijalle jää vaistomaisesti se tietysti tosi vaikutelma, ettei kyse ole vain pikaisesti keksitystä detaljista, vaan jostakin, minkä takana on oman kokonaisen eepoksensa verran ainesta.

Dunhargiin on kokoontunut Rohanin armeija, kaikki liikenevät ratsastajat. Löytyy sieltä myös Eowyn, jonka Merri tapaa nyt ensimmäistä kertaa. Aragornin ratkaisusta kuullaan. Eómer hokee taas kerran otaksumaa, jonka mukaan Aragorn on ratsastanut kohti tuhoaan, vieden samalla määränsä verran toivoa liittolaisiltaankin. Mutta illallispöydässä Merrikin saa lopulta kuulla näistä Kuolleiden kulkuteistä enemmän, ja samalla niihin liittyvä legenda selitetään lukijallekin rohanilaisten näkökulmasta. Saadaan kuulla aikaintakaisen kuninkaan pojasta Baldorista, joka oli Meduseldin valmistujaisjuhlissa ryypätessään höystänyt maljaa ilmoittamalla astuvansa Dwimorbergin ovesta. (Dwimorberg on muuten ihan saatanan hieno paikannimi ja Tolkienin nimistön kelttiläistä osastoa parhaimmillaan.) Baldurhan ei sitten koskaan palannut, ja juuri hänen luunsa Aragornin porukka löysi edellisessä luvussa mainitun oven edestä.

Mutta on myös tarina vanhasta, alkuperäisasukkaisiin lukeutuneesta miehestä, joka oli Baldorille ja tämän isälle Bregolle, että tie on suljettu - mutta vain, "kunnes aika tulee". Juuri tämä mystinen vihje kai sai Baldorin koettamaan onneaan tuhoisin seurauksin.

Näin on sivun, parin mittaisessa ruokapöytäkeskustelussa syvennetty taas maailmaa kiehtovalla tavalla ja kerrottu loputkin oleelliset tiedot mystisistä kulkuteistä. Eómer ei tosin edelleenkään lakkaa uskomasta, että Aragornilla olisi ollut reittivalinnalleen muita syitä kuin väärällä hetkellä iskenyt salaperäinen kuolonkaipuu. Rohanilaisille Kuolleiden kulkutiet tuntuvat symboloivan tällaista mielentilaa.

Tämän keskustelun keskelle saapuu Gondorin sanansaattaja tuomaan rituaalinomaisesti Punaisen Nuolen, käskynhaltijan virallisen avunpyynnön Rohanin kuninkaalle. Tämä Hirgon ei varsin ilahdu kuullessaan Théodenin realistisen aikatauluarvion, vaan olettaa rohanilaisten löytävän viikon kuluttua saapuessaan enää raunioituneita muureja.

Kiire siis on. Merrin ongelma taas on, että muun muassa tästä syystä häntä ei haluta ottaa sotaretkelle mukaan. Hänen omalla ponillaan ei olisi edessä olevassa ratsastuksessa mitään jakoa, ja muille hän olisi painolastia. Tästä Merri ei pidä lainkaan: onhan kyseessä implisiittinen vihjaus, ettei hobitista ole ihmisten sotatöihin. Pragmaattiset argumentit eivät muuta asiaa miksikään.

Aamulla - Päivättömän Päivän aamuna - Merri yrittää vielä pariinkin kertaan taivutella Théodenia, mutta turhaan. Ratsastajat valmistautuvat lähtöön, hobittia vituttaa ja masentaa. Mutta kun hän seuraa valmisteluja, lähestyy häntä tuntematon nuori ratsastaja, joka kehottaa kutsumaan itseään Dernhelmiksi. Hoikkavartisen nuorukaisen hevonen jaksaa kantaa Merrinkin, joten salaa kyytiin vaan.

Niin, neito Eowynkin on haluttu jättää jälkeen - toki sinänsä vastuullisen tehtävään Dunhargiin evakuoidun kansan sijaishallitsijana - eikä hän pidä tästä yhtään enempää kuin Merrikään. Tolkienin psykologisesti uskottavampia ratkaisuja on pistää kaksi syntymäominaisuuksiensa vuoksi hieman väheksyttyä hahmoa bondaamaan yhteisen ongelman ratkaisemiseksi. Ilmeisen sokea Merri tosin ei tässä vaiheessa lainkaan tajua Dernhelmin todellista henkilöllisyyttä. Hämäys joka tapauksessa onnistuu, ja niin hylkiötkin pääsevät ratsastamaan toivottomalta vaikuttavaan taisteluun halki harmaan ja hiljaisen maan.

Harmaa komppania

Kuninkaan paluun toisessa luvussa hypätään sitten Merrin ja kumppaneiden matkaan. Merrihän jäi rohanilaisten ja Aragornin porukoihin, mutta nyt tämäkin seurakunta on jakaantumassa kahtaalle. Aivan ensiksi se saa vahvistusta Halbarad-nimisen samoojan johtamasta dunédain-porukasta, joka on tullut etsimään Aragornia saatuaan mystisen kutsun, jota Aragorn ei ole lähettänyt. Mukana ovat myös Elrondin kaksospojat Elladan ja Elrohir. Nämä tuovat paitsi terveiset Arwenilta, myös viestin: muista Kuolleiden kulkuteitä! Näistä kammoa herättävistä kulkuteistä puhutaankin sitten luvun mittaan paljon jo ennen kuin lukijalle paljastetaan, mistä on kysymys. Aragornin olisi suunnattava noille teille saadakseen ratkaisevaa apua, mutta rohanilaisten perusoletus on, että niille suuntaaminen on yhtä kuin itsemurha. He suhtautuvat Aragorniin kuin johonkuhun, joka on yhtäkkiä kadottanut elämänhalunsa ja jonka päätä ei käy kääntäminen. Merkillisen vähän heitä tuntuu kiinnostavan, mitä Aragorn olettaa Kulkuteitä kulkemalla saavuttavansa, eikä Aragorn itsekään tietysti puhu aiheesta kuin tutun mystisesti.

Aragorn, Legolas, Gimli ja samoojat lähtevät siis edeltä Edorasiin ja sen kautta vuoristoon, Dunhargiin. Merri jää rohanilaisten matkaan ja bondaa Théodenin kanssa. Tarkoituksellinen toisto edellisestä luvusta on tietysti se, että hän vannoo spontaanisti uskollisuuttaan kuninkaalle siinä missä Pippin käskynhaltijalle. Nuo vanhat ruhtinaat vain ovat kovin erilaisia hahmoja. Suorastaan joviaaliksi Grimasta eroon hankkiutumisen jälkeen heittäytynyt Théoden tuntuu jo lähtökohtaisesti palkitsevammalta lojaliteetin kohteelta. "Kuin isä teistä tulee minulle", herkistyy Merri jopa toteamaan, mihin kuningas vastaa enteellisesti: "Joksikin aikaa." Sinänsä on selvää, että rohanilaisten ja kontulaisten välillä on paljon enemmän yhteistä kuin gondorilaisten ja kontulaisten, ja onhan Merrikin eräänlainen ruhtinassuvun perillinen omassa maassaan.

Merrin kokema lievä ulkopuolisuuden tunne, vai pitäisikö sanoa riittämättömyyden tunne suhteessa edessä odottaviin, aivan konkreettisiin taisteluihin, leimaa silti hänen asemaansa tässä porukassa, nyt ainoana hobittina. Hän ei löydä tässä vaiheessa samanlaista vertaistukea, mitä Pippin saa Beregondista ja tämän pojasta. Hänellä ei ole nyt mahdollisuuksia olla aktiivinen toimija: muut tekevät päätökset, hän roikkuu mukana. Uskollisuudenvala ei sitä asiaa muuta.

Luvun loppuosa seurataan Aragornin jengiä. Dunhargissa he tapaavat Eowynin, joka esitellään nyt kunnolla lukijalle. Tai käytännössä kohtaus on Aragornin ja Eowynin välinen. Sitä leimaa jälkimmäisen puolelta hieman epätoivoinen ihastuminen, Aragornin osalta kohtelias ja etäisyyttä pitävä imartelu. Tolkien on tässä huvittavan selvästi epämukavuusalueella: kohtaus on jäykkä ja asetelmallinen sitä myöten, että toistellaan määreitä "mies" ja "neito" sen sijaan, että näistä kahdesta puhuttaisiin nimillä. Tämä tuntuu enemmän ritariromantiikasta opitulta kuin teoksen kontekstissa uskottavalta. Eowynin yksipuolinen rakkaus Aragorniin on muutenkin jotenkin jäykkä ja pakotettu juonimotiivi. Myös Eowyn anelee tietysti Aragornia hylkäämään ajatuksen Kuolleiden kulkuteistä, mutta tässä tilanne vaikuttaa melkeinpä sellaiselta, että ao. teille suuntaaminen tarjoaa Aragornille kätevän pakotien "neidon" huomionosoituksilta.

Aiemmassa vaiheessa tätä blogiprojektia tuli ilmi, että Tolkien olisi alun perin suunnitellut A:n ja E:n päätyvän yhteen, mutta totesi sitten tällaisen liiton liian epäsäätyiseksi, jolloin Arwen kehitettiin mukaan vähän viime tingassa. Teoksessa tämä näkyykin Arwenin kovin vähäisenä läsnäolona, mutta juuri tässä luvussa hänen koruton, lyhyt viestinsä Aragornille on jotenkin hyvin koskettava verrattuna Eowynin ja Aragornin väliseen juttuun. Pidän kyllä Eowynista hahmona enemmän, mutta Tolkien ei vain osaa kirjoittaa vähääkään laajempia romanttisviritteisiä kohtauksia.

Sitten sinne Kulkuteille. Tämä tarinan varsin mielenkiintoinen osa käydään läpi yllättävänkin tiiviissä tilassa. Nyt lukijalle on jo lyhyesti selvitetty, millainen kappale historiaa vuortenalaiseen väylään liittyy. Muinaisten vuoristolaisten valapattous Isildurille on määrätty korvattavaksi oikean kuninkaan tullessa maksua perimään. Tällä nyt sitten tarkoitetaan Aragornia. Rohanilaisten pelko Kulkuteitä kohtaan liittyy kai pitkälti erääseen heidän muinaiseen kuninkaaseensa, joka sai salaperäisesti surmansa pyrkiessään kielletylle tielle. Tätä asiaa ei itse teoksessa avata sen tarkemmin, Aragorn viittaa siihen ohimennen seurueen löytäessä kuninkaan luut. Liitteissä taisi olla tarkempia tietoja kuninkaan nimestä alkaen; en nyt jaksa sitä tähän hätään tarkistaa.

Tämän jälkeen kammottavat tiet ovat ainakin kerronnan tasolla nopeasti takana, ja ollaan vuorten eteläpuolella, Gondorin jokilaaksoissa. Jonkin verran matkaa kai Valkoisia vuoria alitettaessa on täytynyt taittaa. Kyse on joka tapauksessa selvästä oikotiestä, mutta homman varsinainen pointti on siis kerätä peesiin haamuarmeija, jonka kuvaus ei itse asiassa ole mitenkään erityisen hyytävä, pikemminkin lähes surumielinen. Näin siltikin, vaikka Tolkien kuvaa vahvoin sanankääntein porukan ihmisissä ja eläimissä herättämää pelkoa sen liikkuessa nyt taas asuttujen maiden halki. Erechin kivellä Aragorn puhuttelee aaveita ja lupaa niille vapautuksen, kunhan Pelargir on ensin turvattu.

Sauronin Päivätön päivä nousee ja taistelu lähenee.

Mielenkiintoinen, monia teemoja sivuava luku, joka laajentaa maailmaa taas kerran niin maantieteen kuin historian osalta. Eowyn / Aragorn -homma on onneksi kuitenkin vain alaviite tässä; muut asiat kiinnostavat Tolkienia enemmän, ja hyvä niin.

Minas Tirith

Viides kirja alkaa, ja päästään takaisin Rohan-Gondor -akselin pelipaikoille! Pitkähkö avausluku kuvaa Pippinin saapumista Minas Tirithiin Gandalfin kyydissä ja hänen ensimmäisiä vaiheitaan sotaan valmistautuvassa kaupungissa. Frodon ja Samin koettelemuksista hypätään siis tyystin erilaiseen ja huomattavasti vilkkaampaan moodiin. Sellaisen otan mielihalulla vastaan.

Minulla oli etukäteismuistikuva, jonka mukaan tämän luvun alussa oltaisiin kohdattu druedain, mutta se oli nähtävästi väärä. Sen sijaan varhain mieleen painunut kuva Gondorin merkkitulista Rohanin rajalla oli oikea ja herätti välittömiä ja voimakkaita visuaalisia muistoja. Tämä on kuitenkin vain ohimenevä kohtaus luvun alussa, ja paljon nopeammin kuin muistin ollaan jo Minas Tirithin ulommilla porteilla. Gandalfin saapuminen tänne on lähinnä mahtipontisempi versio hänen taannoisesta saapumisestaan Edorasiin. Taas epäluuloiset vartijat, jotka velhon pahanilmanlinnun maineen jo tuntevat, päästävät hänet vastahakoisesti ikääntyvän, vainoharhaisen ruhtinaan puheille. Pippinin roikkuminen mukana tuo toki ylimääräisen jokerikortin peliin. Saadaan selittää hobitti-käsitettä, ja tietysti Pippin tulee myös paljastaneeksi Boromirin kuoleman ennen kuin olisi ollut varsinaisesti tarkoitus.

Gandalfin ja Pippinin tapaaminen Denethorin kanssa on mielenkiintoinen kohtaus. Denethor on ylipäätään mielenkiintoinen hahmo. Tolkienin visiot suurten sukujen rappiosta ja noiden samojen sukujen perimmäisestä, synnynnäisestä ylevyydestä tiivistyvät tähän tyyppiin, joka ei edes ole kuningassukua. Tämä tuntuukin olevan Denethorin tragedia, jonka vanki hän itse on. On hieno yksityiskohta, ettei hän käskynhaltijana voi istua Gondorin valtaistuimella, vaan koruttomalla tuolilla sen juurella - käskynhaltijan paikka silloin, kun kuninkaita vielä oli, mutta yhä edelleen. On yhtä lailla selvää, ettei Denethor voisi kuvitella nousevansa tätä korkeammalle kuin että juuri sitä hän unelmissaan haluaisi. Tämä ristiriita selittää oleellisimman Denethorissa. Hän ei ole asemaansa tyytyväinen korkea henkilö, kuten Elrondin ja Galadrielin kaltaiset vielä paljon kovemmat tyypit. On kai oletettava, että juuri siksi hänen kohtaamisensa tuntuu olevan Pippinille toistaiseksi kovin koulu maan mahtavien kanssa pyöriessä. Boromirin kohtalo on tietysti olennainen subteksti tässä kohtauksessa ja ilmeisen looginen selitys Denethorin samaan aikaan lannistuneisuutta ja uhmaa huokuvalle asenteelle.

Pippinin spontaani lupautuminen Denethorin palvelukseen tulee "neitseelliselle lukijalle" vähän puun takaa. Asiaa mietittyäni katson sen kuitenkin olevan uskottava teko Pippinin kaltaiselta impulsiiviselta ja vähän kuvioista kujalla olevalta tyypiltä, joka on vieläpä raskaahkon psykologisen painostuksen alla. Gandalfhan näkee tämän heti hyvänä peliliikkeenä, ja osoittautuu olevan siinä oikeassa. Mitenkään supertiukkaa kuria Gondorissa ei kuitenkaan näy pidettävän, tai sitten Pippinin värväytyminen otetaan heti alusta asti enemmänkin symbolisena kuin konkreettisena tekona. (Toki on selvää, että jos hänellä Denethorin näkökulmasta jotakin todellista käyttöä on, ei se ole tykinruokana tai edes sotilaallisissa johtotehtävissä, vaan lähinnä poliittis-sosiaalista laatua.)

Parasta Minas Tirithin kuvausta seuraa Pippinin pyöriessä kaupungilla sotamies Beregondin kanssa, Gandalfin lähdettyä omille asioilleen. Kyllähän Minas Tirith on kaupunkina vähän semmoinen teoreettinen konstruktio enemmän kuin elävä yhteisö. Toisaalta Tolkien viittaa tähän itsekin suoraan kuvatessaan kaupungin kuihtunutta väestöä, tyhjiä taloja ja tyhjentyviä ympäryspeltoja. Minas Tirith on ilman muuta välimerellinen kaupunki, mutta "välimerellisestä elämästä" riisuttu. Lisäksi se valmistautuu sotaan.

Siviiliväestö evakuoituu vuorille ja maakuntiin. Tilalle tulee sotilaita kaukaisista provinsseista - vähemmän kuin on toivottu. Yleinen hiipuminen näkyy tässäkin.

Saarroksiin ajautuvassa kaupungissa on silti elämäniloa ja puolustustahtoa, jonka anakronistinen lukija assosioi vaikkapa Battle For Britain -eetokseen. Pippinin keskustelut Beregondin ja tämän pojan Bergilin kanssa ovat eloisia, hauskoja ja valaisevia. Tämä jakso Minas Tirithissä taitaa olla Tolkienin ainoa kunnollinen kaupunkikuvaus. Hänhän ei varsinaisesti ollut "city person". Siihen nähden loistavaa, värikästä kuvausta, vaikkei ehkä demografisesti täysin uskottavaa.

Mestari Samvaisin valinnat

Jaahas, Kahden tornin viimeinen luku. Myönnettäköön, että olen jo odottanutkin pääseväni takaisin Rohan/Gondor -akselille! Frodon ja Samin odysseian kuvauksessa on ollut paljon vaikuttavaa, mutta tämä osio ei kylläkään ole TSH:n viihdyttävimpiä. Levähdystauko on toki väliaikainen, tossa on se viimeinen taival Mordoriin vielä jäljellä.

Ja tämä luku siltana siihen pisteeseen, josta se taival voi alkaa. Eli ensin pitäisi selvittää tämä Samin, Frodon, Lukitarin, Klonkun ja örkkien asia. Tällä kertaa luku alkaa aivan keskeltä suoraa toimintaa. Frodo makaa maassa huumattuna, Lukitari valmiina aterialle - ainakin Samin näkökulmasta - ja koko tilanne aika mahdoton, kun vieressä on se örkkitornikin, ja edellisen luvun lopussa paennut Klonkku kuitenkin kaikitenkin yhä liepeillä.

Samin hyökkäys Lukitarin kimppuun on Tolkienin pienet hyvät isoja pahoja vastaan -läppää eeppisimmillään. Samin viha isäntäänsä haavoittanutta hirviötä vastaan ei alistu helposti hymähteleville jälkitulkinnoille. Tämä on yksi niistä kohtauksista, joissa on selvimmin havaittavissa Frodon ja Samin suhteen olevan teoksen isoimmilla tunteilla ladattu suhde. Fanfic-tyyppien on varmaan ollut helpompi keskittyä Gimliin ja Legolasiin, koska Frodon ja Samin suhde on niin itsestäänselvä ja symbioottinen, että sen lataaminen romanttisilla tai seksuaalisilla sivumerkityksillä synnyttää välittömiä insestisiä mielikuvia. Tältä ainakin minusta, ainakin nyt tuntuu. Tämähän on mielenkiintoista, koska heillä ei tietenkään ole perhesidettä, vaan hierarkkinen, oikeastaan työnantajan ja työntekijän välinen side. Tuntuisi kuitenkin turhalta lähteä tämän siteen tulkitsemisessa kovin marxilaisiin sfääreihin. Minusta kysymys on Tolkienin fantasiasta, jossa luokkayhteiskunnan eri tasoja edustavat hahmot voisivat todella luottaa luokkasopimuksen toimivuuteen. (Siis maailmansotien aikaa edeltävän Britannian yhteiskuntasopimukseen.) Mutta tottakai kyse on myös Frodon ja Samin henkilökohtaisesta suhteesta. Tolkien näkee paljon vaivaa kuvatakseen sen ystävyydeksi tai rakkaudeksi, miten näitä käsitteitä nyt haluaa käyttää.

Tämmöisten analogioiden vetäminen on toisaalta väsyttävää ja toisaalta välttämätöntä Tolkienin tulkintaa. Asia pintautuu tässä luvussa, koska tässä luvussa käydään se Samin sisäinen psykodraama, jossa hän joutuu päättämään, mitä tekisi, kun luulee Frodon kuolleeksi. Hänhän tietää, että Sormus on vietävä Tuomiovuorelle. Ellei näin tehdä, niin over and out, koko paska on siinä. Samalla hän kokee, että vaikka hän kuinka tietäisi edellä mainitun, on hänen väärin ottaa Sormus ja tehtävä itselleen. Järkeä vastaankin hän tuntee niin.

Tolkienin ratkaisu tähän dilemmaan on tavallaan mitätöidä se. Tämä ei ole minusta hänen parhaita ratkaisujaan. Se, että Tolkien nostaa ajatuksen Samista Sormuksen viejänä esiin ja sitten mitätöi hetimiten Samin aivan realistisen, vaikka tuskien kautta tavoitetun johtopäätöksen, alleviivaa vähän ärsyttävällä tavalla teoksen henkilögallerian hierarkiajärjestystä. Vaikka Frodo kuinka pysyisi hengissä, miksi hän olisi ratkaisevasti parempi Sormuksen viejä kuin Sam? Kummallakaan ei ole Klonkkua kummempaa sukusuhdetta kapistukseen. Frodo on toki jo ehtinyt tottua siihen, mutta on tavallaan selvää, että juuri tämän takia hän on paskempi Sormuksen viejä. No, kuten tiedämme, juuri tämän moraalisen dilemman Tolkien sitten ratkaisee varsin hyvin siellä Tuomiorotkolla, mutta tämä ratkaisu ei oikeastaan muuta sitä turhaa hierarkkista estettä, jonka hän tässä kohtaa Frodon ja Samin väliin pystyttää.

Tämän luvun ratkaiseva koukku on tietysti se, että ennen kuin Sam on ehtinyt tehdä mitään peruuttamatonta, saa hän tietää isäntänsä olevan vielä hengissä - joskin vankina matkalla örkkitorniin. Tästä nimenomaisesta aiheesta saadaan sitten lisää toimintadraamaa aikaan, joskin tässä luvussa lukijan on tyytyminen lähinnä Samin salakuuntelemien örkkiupseerien valaiseviin keskusteluihin siitä, mistä mestoilla oikeastaan tapahtuu.

Kaksi tornia päättyy Samin jäädessä eri puolelle örkkitornin ovea kuin Frodo ja tämän vangitsijat. Se on cliffhanger! Mutta seuraavaksi Gondorin suuntaan. Odotan jo innolla.

Lukitarin luola

Huomaamattani olen näköjään pitänyt puolentoista kuukauden tauon, vieläpä juuri, kun teoksessa on alettu päästä todella jännittäviin vaiheisiin. Lukitarin luola ei ole pitkä luku, mutta sitäkin toiminnallisempi. Ja neljäs kirja lähestyy loppuaan.

Heti luvun alussa Klonkku johdattaa hobitit juuri sinne, mihin luvun nimikin viittaa: tunneliin, jonka luotaantyöntävää löyhkää Tolkien kuvaa sen verran painokkaasti, ettei hobitteja varsinaisesti käy kateeksi. Astua pilkkopimeään, tuntemattomaan luolaan, joka löyhkää nimettömältä saastalta - ei nyt ihan sunnuntaikävely. Mutta jos tämä on ainoa tie, on sitä käytettävä, toteaa Frodo.

Lukitarin luola ei ole vain pimeä ja pahanhajuinen, vaan myös psyykkisesti lannistava, olletikin kun siellä vaanii pahuus, jonka voimat liittyvät nimenomaan uhriensa lamauttamiseen niin, etteivät nämä edes voi yrittää puolustautua. Uhan tuntu on selvä luvun alusta asti, ja Tolkien on toki koko ajan vihjaillut lukijalle, millainen vihollinen täältä mahtaisi löytyä. Klonkku katoaa luonnollisesti melkein heti tunneliin tultua, mutta sen petoksen laatua ja vakavuutta hobitit eivät ehdi nyt miettiä. Ohitettuaan tunnelin sivuhaaroista kammottavimmalta löyhkäävän he pyrkivät selvemmille vesille, mutta sitten vihollinen antaa kuulua itsestään. "Kurlutusta, pulputusta ja pitkä, myrkyllinen sihinä" - Tolkien ei tainnut erityisemmin pitää hämähäkeistä.

Pilkkopimeässä vihollista on vaikea nähdä, mutta Samhan se muistaa ratkaisun, eli valtiatar Galadrielin Frodolle lahjoittaman tähtilasin. Valona kun kaikki muu valo on kaikonnut: no se tilanne on ilman muuta nyt käsillä.

Tähtilasin käyttö merkitsee taitekohtaa, jossa klaustrofobinen jännite alkaa purkautua yhteenottoa kohti. Hobitit näkevät kaksi kammottavaa verkkosilmää, jotka uhkuvat tietoisuutta ja "iljettävää iloa" uhriensa ahdingosta. Galadrielin taikakalu ei ole kummoinen ase tätä hirvitystä vastaan. Mutta Frodolla on toki muitakin tarvekaluja, ja Piikin haltiavalon avulla Lukitarin lähentelyt saadaan hetkeksi torjuttua. Päästään tunnelin ulostuloaukolle asti, mutta sen torjuu tietysti varteenotettava este: A1-luokan hämähäkinseitti. Piikkiä tarvitaan tähänkin.

Kun seitti on tuhottu, joutuu Frodo jonkinlaisen hurmiokohtauksen valtaan ja lähtee holtittomasti juoksemaan kohti Cirith Ungolin solaa, joka on nyt kivenheiton päässä. Sam juoksee perässä, mutta pelkää edelleen takaa-ajoa. Tässä vaiheessa kumpikaan hobiteista ei tunnu vielä hahmottavan kohtaamansa kauhun luonnetta. Tolkien omistaa lyhyen jakson, jossa hieman poikkeuksellisesti informoi lukijaa ikään kuin tarinan ulkopuolella Lukitarin historiasta ja elintavoista. Tässä luennossa viitataan niin hämähäkin esiaikaiseen alkuperään ja asemaan itsensä Ungoliantin jälkeläisenä (Ungoliantista TSH:n lukija ei toki tiedä mitään, ellei jo tunne Silmarillionia) kuin sen suhteisiin Klonkkuun ja Sauroniin. Klonkun suunnitelman kauaskantoisuus käy viimeistään nyt selväksi. Sen liitto Lukitarin kanssa on jatkunut jo pitkään. Se ei käy aivan selväksi, miten Klonkku on onnistunut pääsemään puheväleihin, no, hämähäkin kanssa. Lukitarin olemassaolon motiiviksi määritellään syöminen, paisuminen ja lopulta kaiken tukehduttaminen alleen. Kyse on alkukantaisemmasta primaalipahuudesta kuin Sauronin mutkikkaammin tavoitteellinen pahuus. Sormusten Herran maailmassa Lukitari tuntuu jossain määrin irralliselta elementiltä, mutta tarinan kannalta se on tietysti tässä kohtaa kovin kätevä.

Sauronin ja Lukitarin suhteen Tolkien rinnastaa hupaisasti ihmisen ja kissan suhteeseen: Sauron lähettää Lukitarille herkuiksi vankeja samaan tapaan kuin ihminen heittäisi kissalleen herkkupalan - mutta kissakseen hän sitä kutsuu, mutta ei hän sitä omista, ajatus jonka ainakin kaikki kissaihmiset varmasti ymmärtävät. Rinnastus on itse asiassa yllättävänkin osuva.

Sam pelkää nyt niin Cirith Ungolin örkkejä, joista Piikki loimuten juokseva Frodo ei näytä piittaavan, kuin Lukitaria, vaikkei tämän syväolemuksesta mitään tiedäkään. Ja sitten jälkimmäinen ilmaantuu taas näyttämölle, sivuuloskäynnistä, jonka kautta se pääsee kiilaamaan Samin ja Frodon väliin. Tolkien panee parastaan kuvatessaan Lukitarin vartaloa "valtavaksi pullistelevaksi säkiksi", sen löyhkää ja lotinaa ja natisevia jalkoja ja karvaisia, pihteihin päättyviä jalkoja. Juu, ei tainnut pitää hämähäkeistä.

Mutta läsnä on edelleen myös Klonkku, joka tavoittaa Samin juuri, kun tämä on huutamassa varoitusta Frodolle. Nyt käydään kauan tuloillaan ollut lopullinen yhteenotto näiden välillä. Klonkku on tehnyt mielessään jaon: kiltti isäntä Lukitarille, jolloin sen ei itse tarvitse tehdä likaista työtä; inhottava Sam Klonkulle. Vaan Klonkku on aliarvioinut tyhmänä pitämänsä Samin, mikä onkin psykologisesti uskottavaa: se on avannut suunsa liian aikaisin antaen Samille mahdollisuuden puolustautua, eikä sitten osaa varautua tappelussa yksinkertaisiinkaan temppuihin hobitin taholta. Samkin saa kuitenkin ainoastaan ajettua Klonkun pakoon, ja sillä välin Lukitarin ja Frodon välillä on ehtinyt tapahtua asioita. Mutta niistä seuraavassa luvussa; tämä päättyy Tolkienille harvinaiseen tyylipuhtaaseen cliffhangeriin.