Jaahas, Kahden tornin viimeinen luku. Myönnettäköön, että olen jo odottanutkin pääseväni takaisin Rohan/Gondor -akselille! Frodon ja Samin odysseian kuvauksessa on ollut paljon vaikuttavaa, mutta tämä osio ei kylläkään ole TSH:n viihdyttävimpiä. Levähdystauko on toki väliaikainen, tossa on se viimeinen taival Mordoriin vielä jäljellä.
Ja tämä luku siltana siihen pisteeseen, josta se taival voi alkaa. Eli ensin pitäisi selvittää tämä Samin, Frodon, Lukitarin, Klonkun ja örkkien asia. Tällä kertaa luku alkaa aivan keskeltä suoraa toimintaa. Frodo makaa maassa huumattuna, Lukitari valmiina aterialle - ainakin Samin näkökulmasta - ja koko tilanne aika mahdoton, kun vieressä on se örkkitornikin, ja edellisen luvun lopussa paennut Klonkku kuitenkin kaikitenkin yhä liepeillä.
Samin hyökkäys Lukitarin kimppuun on Tolkienin pienet hyvät isoja pahoja vastaan -läppää eeppisimmillään. Samin viha isäntäänsä haavoittanutta hirviötä vastaan ei alistu helposti hymähteleville jälkitulkinnoille. Tämä on yksi niistä kohtauksista, joissa on selvimmin havaittavissa Frodon ja Samin suhteen olevan teoksen isoimmilla tunteilla ladattu suhde. Fanfic-tyyppien on varmaan ollut helpompi keskittyä Gimliin ja Legolasiin, koska Frodon ja Samin suhde on niin itsestäänselvä ja symbioottinen, että sen lataaminen romanttisilla tai seksuaalisilla sivumerkityksillä synnyttää välittömiä insestisiä mielikuvia. Tältä ainakin minusta, ainakin nyt tuntuu. Tämähän on mielenkiintoista, koska heillä ei tietenkään ole perhesidettä, vaan hierarkkinen, oikeastaan työnantajan ja työntekijän välinen side. Tuntuisi kuitenkin turhalta lähteä tämän siteen tulkitsemisessa kovin marxilaisiin sfääreihin. Minusta kysymys on Tolkienin fantasiasta, jossa luokkayhteiskunnan eri tasoja edustavat hahmot voisivat todella luottaa luokkasopimuksen toimivuuteen. (Siis maailmansotien aikaa edeltävän Britannian yhteiskuntasopimukseen.) Mutta tottakai kyse on myös Frodon ja Samin henkilökohtaisesta suhteesta. Tolkien näkee paljon vaivaa kuvatakseen sen ystävyydeksi tai rakkaudeksi, miten näitä käsitteitä nyt haluaa käyttää.
Tämmöisten analogioiden vetäminen on toisaalta väsyttävää ja toisaalta välttämätöntä Tolkienin tulkintaa. Asia pintautuu tässä luvussa, koska tässä luvussa käydään se Samin sisäinen psykodraama, jossa hän joutuu päättämään, mitä tekisi, kun luulee Frodon kuolleeksi. Hänhän tietää, että Sormus on vietävä Tuomiovuorelle. Ellei näin tehdä, niin over and out, koko paska on siinä. Samalla hän kokee, että vaikka hän kuinka tietäisi edellä mainitun, on hänen väärin ottaa Sormus ja tehtävä itselleen. Järkeä vastaankin hän tuntee niin.
Tolkienin ratkaisu tähän dilemmaan on tavallaan mitätöidä se. Tämä ei ole minusta hänen parhaita ratkaisujaan. Se, että Tolkien nostaa ajatuksen Samista Sormuksen viejänä esiin ja sitten mitätöi hetimiten Samin aivan realistisen, vaikka tuskien kautta tavoitetun johtopäätöksen, alleviivaa vähän ärsyttävällä tavalla teoksen henkilögallerian hierarkiajärjestystä. Vaikka Frodo kuinka pysyisi hengissä, miksi hän olisi ratkaisevasti parempi Sormuksen viejä kuin Sam? Kummallakaan ei ole Klonkkua kummempaa sukusuhdetta kapistukseen. Frodo on toki jo ehtinyt tottua siihen, mutta on tavallaan selvää, että juuri tämän takia hän on paskempi Sormuksen viejä. No, kuten tiedämme, juuri tämän moraalisen dilemman Tolkien sitten ratkaisee varsin hyvin siellä Tuomiorotkolla, mutta tämä ratkaisu ei oikeastaan muuta sitä turhaa hierarkkista estettä, jonka hän tässä kohtaa Frodon ja Samin väliin pystyttää.
Tämän luvun ratkaiseva koukku on tietysti se, että ennen kuin Sam on ehtinyt tehdä mitään peruuttamatonta, saa hän tietää isäntänsä olevan vielä hengissä - joskin vankina matkalla örkkitorniin. Tästä nimenomaisesta aiheesta saadaan sitten lisää toimintadraamaa aikaan, joskin tässä luvussa lukijan on tyytyminen lähinnä Samin salakuuntelemien örkkiupseerien valaiseviin keskusteluihin siitä, mistä mestoilla oikeastaan tapahtuu.
Kaksi tornia päättyy Samin jäädessä eri puolelle örkkitornin ovea kuin Frodo ja tämän vangitsijat. Se on cliffhanger! Mutta seuraavaksi Gondorin suuntaan. Odotan jo innolla.
tiistai 27. maaliskuuta 2018
tiistai 13. maaliskuuta 2018
Lukitarin luola
Huomaamattani olen näköjään pitänyt puolentoista kuukauden tauon, vieläpä juuri, kun teoksessa on alettu päästä todella jännittäviin vaiheisiin. Lukitarin luola ei ole pitkä luku, mutta sitäkin toiminnallisempi. Ja neljäs kirja lähestyy loppuaan.
Heti luvun alussa Klonkku johdattaa hobitit juuri sinne, mihin luvun nimikin viittaa: tunneliin, jonka luotaantyöntävää löyhkää Tolkien kuvaa sen verran painokkaasti, ettei hobitteja varsinaisesti käy kateeksi. Astua pilkkopimeään, tuntemattomaan luolaan, joka löyhkää nimettömältä saastalta - ei nyt ihan sunnuntaikävely. Mutta jos tämä on ainoa tie, on sitä käytettävä, toteaa Frodo.
Lukitarin luola ei ole vain pimeä ja pahanhajuinen, vaan myös psyykkisesti lannistava, olletikin kun siellä vaanii pahuus, jonka voimat liittyvät nimenomaan uhriensa lamauttamiseen niin, etteivät nämä edes voi yrittää puolustautua. Uhan tuntu on selvä luvun alusta asti, ja Tolkien on toki koko ajan vihjaillut lukijalle, millainen vihollinen täältä mahtaisi löytyä. Klonkku katoaa luonnollisesti melkein heti tunneliin tultua, mutta sen petoksen laatua ja vakavuutta hobitit eivät ehdi nyt miettiä. Ohitettuaan tunnelin sivuhaaroista kammottavimmalta löyhkäävän he pyrkivät selvemmille vesille, mutta sitten vihollinen antaa kuulua itsestään. "Kurlutusta, pulputusta ja pitkä, myrkyllinen sihinä" - Tolkien ei tainnut erityisemmin pitää hämähäkeistä.
Pilkkopimeässä vihollista on vaikea nähdä, mutta Samhan se muistaa ratkaisun, eli valtiatar Galadrielin Frodolle lahjoittaman tähtilasin. Valona kun kaikki muu valo on kaikonnut: no se tilanne on ilman muuta nyt käsillä.
Tähtilasin käyttö merkitsee taitekohtaa, jossa klaustrofobinen jännite alkaa purkautua yhteenottoa kohti. Hobitit näkevät kaksi kammottavaa verkkosilmää, jotka uhkuvat tietoisuutta ja "iljettävää iloa" uhriensa ahdingosta. Galadrielin taikakalu ei ole kummoinen ase tätä hirvitystä vastaan. Mutta Frodolla on toki muitakin tarvekaluja, ja Piikin haltiavalon avulla Lukitarin lähentelyt saadaan hetkeksi torjuttua. Päästään tunnelin ulostuloaukolle asti, mutta sen torjuu tietysti varteenotettava este: A1-luokan hämähäkinseitti. Piikkiä tarvitaan tähänkin.
Kun seitti on tuhottu, joutuu Frodo jonkinlaisen hurmiokohtauksen valtaan ja lähtee holtittomasti juoksemaan kohti Cirith Ungolin solaa, joka on nyt kivenheiton päässä. Sam juoksee perässä, mutta pelkää edelleen takaa-ajoa. Tässä vaiheessa kumpikaan hobiteista ei tunnu vielä hahmottavan kohtaamansa kauhun luonnetta. Tolkien omistaa lyhyen jakson, jossa hieman poikkeuksellisesti informoi lukijaa ikään kuin tarinan ulkopuolella Lukitarin historiasta ja elintavoista. Tässä luennossa viitataan niin hämähäkin esiaikaiseen alkuperään ja asemaan itsensä Ungoliantin jälkeläisenä (Ungoliantista TSH:n lukija ei toki tiedä mitään, ellei jo tunne Silmarillionia) kuin sen suhteisiin Klonkkuun ja Sauroniin. Klonkun suunnitelman kauaskantoisuus käy viimeistään nyt selväksi. Sen liitto Lukitarin kanssa on jatkunut jo pitkään. Se ei käy aivan selväksi, miten Klonkku on onnistunut pääsemään puheväleihin, no, hämähäkin kanssa. Lukitarin olemassaolon motiiviksi määritellään syöminen, paisuminen ja lopulta kaiken tukehduttaminen alleen. Kyse on alkukantaisemmasta primaalipahuudesta kuin Sauronin mutkikkaammin tavoitteellinen pahuus. Sormusten Herran maailmassa Lukitari tuntuu jossain määrin irralliselta elementiltä, mutta tarinan kannalta se on tietysti tässä kohtaa kovin kätevä.
Sauronin ja Lukitarin suhteen Tolkien rinnastaa hupaisasti ihmisen ja kissan suhteeseen: Sauron lähettää Lukitarille herkuiksi vankeja samaan tapaan kuin ihminen heittäisi kissalleen herkkupalan - mutta kissakseen hän sitä kutsuu, mutta ei hän sitä omista, ajatus jonka ainakin kaikki kissaihmiset varmasti ymmärtävät. Rinnastus on itse asiassa yllättävänkin osuva.
Sam pelkää nyt niin Cirith Ungolin örkkejä, joista Piikki loimuten juokseva Frodo ei näytä piittaavan, kuin Lukitaria, vaikkei tämän syväolemuksesta mitään tiedäkään. Ja sitten jälkimmäinen ilmaantuu taas näyttämölle, sivuuloskäynnistä, jonka kautta se pääsee kiilaamaan Samin ja Frodon väliin. Tolkien panee parastaan kuvatessaan Lukitarin vartaloa "valtavaksi pullistelevaksi säkiksi", sen löyhkää ja lotinaa ja natisevia jalkoja ja karvaisia, pihteihin päättyviä jalkoja. Juu, ei tainnut pitää hämähäkeistä.
Mutta läsnä on edelleen myös Klonkku, joka tavoittaa Samin juuri, kun tämä on huutamassa varoitusta Frodolle. Nyt käydään kauan tuloillaan ollut lopullinen yhteenotto näiden välillä. Klonkku on tehnyt mielessään jaon: kiltti isäntä Lukitarille, jolloin sen ei itse tarvitse tehdä likaista työtä; inhottava Sam Klonkulle. Vaan Klonkku on aliarvioinut tyhmänä pitämänsä Samin, mikä onkin psykologisesti uskottavaa: se on avannut suunsa liian aikaisin antaen Samille mahdollisuuden puolustautua, eikä sitten osaa varautua tappelussa yksinkertaisiinkaan temppuihin hobitin taholta. Samkin saa kuitenkin ainoastaan ajettua Klonkun pakoon, ja sillä välin Lukitarin ja Frodon välillä on ehtinyt tapahtua asioita. Mutta niistä seuraavassa luvussa; tämä päättyy Tolkienille harvinaiseen tyylipuhtaaseen cliffhangeriin.
Heti luvun alussa Klonkku johdattaa hobitit juuri sinne, mihin luvun nimikin viittaa: tunneliin, jonka luotaantyöntävää löyhkää Tolkien kuvaa sen verran painokkaasti, ettei hobitteja varsinaisesti käy kateeksi. Astua pilkkopimeään, tuntemattomaan luolaan, joka löyhkää nimettömältä saastalta - ei nyt ihan sunnuntaikävely. Mutta jos tämä on ainoa tie, on sitä käytettävä, toteaa Frodo.
Lukitarin luola ei ole vain pimeä ja pahanhajuinen, vaan myös psyykkisesti lannistava, olletikin kun siellä vaanii pahuus, jonka voimat liittyvät nimenomaan uhriensa lamauttamiseen niin, etteivät nämä edes voi yrittää puolustautua. Uhan tuntu on selvä luvun alusta asti, ja Tolkien on toki koko ajan vihjaillut lukijalle, millainen vihollinen täältä mahtaisi löytyä. Klonkku katoaa luonnollisesti melkein heti tunneliin tultua, mutta sen petoksen laatua ja vakavuutta hobitit eivät ehdi nyt miettiä. Ohitettuaan tunnelin sivuhaaroista kammottavimmalta löyhkäävän he pyrkivät selvemmille vesille, mutta sitten vihollinen antaa kuulua itsestään. "Kurlutusta, pulputusta ja pitkä, myrkyllinen sihinä" - Tolkien ei tainnut erityisemmin pitää hämähäkeistä.
Pilkkopimeässä vihollista on vaikea nähdä, mutta Samhan se muistaa ratkaisun, eli valtiatar Galadrielin Frodolle lahjoittaman tähtilasin. Valona kun kaikki muu valo on kaikonnut: no se tilanne on ilman muuta nyt käsillä.
Tähtilasin käyttö merkitsee taitekohtaa, jossa klaustrofobinen jännite alkaa purkautua yhteenottoa kohti. Hobitit näkevät kaksi kammottavaa verkkosilmää, jotka uhkuvat tietoisuutta ja "iljettävää iloa" uhriensa ahdingosta. Galadrielin taikakalu ei ole kummoinen ase tätä hirvitystä vastaan. Mutta Frodolla on toki muitakin tarvekaluja, ja Piikin haltiavalon avulla Lukitarin lähentelyt saadaan hetkeksi torjuttua. Päästään tunnelin ulostuloaukolle asti, mutta sen torjuu tietysti varteenotettava este: A1-luokan hämähäkinseitti. Piikkiä tarvitaan tähänkin.
Kun seitti on tuhottu, joutuu Frodo jonkinlaisen hurmiokohtauksen valtaan ja lähtee holtittomasti juoksemaan kohti Cirith Ungolin solaa, joka on nyt kivenheiton päässä. Sam juoksee perässä, mutta pelkää edelleen takaa-ajoa. Tässä vaiheessa kumpikaan hobiteista ei tunnu vielä hahmottavan kohtaamansa kauhun luonnetta. Tolkien omistaa lyhyen jakson, jossa hieman poikkeuksellisesti informoi lukijaa ikään kuin tarinan ulkopuolella Lukitarin historiasta ja elintavoista. Tässä luennossa viitataan niin hämähäkin esiaikaiseen alkuperään ja asemaan itsensä Ungoliantin jälkeläisenä (Ungoliantista TSH:n lukija ei toki tiedä mitään, ellei jo tunne Silmarillionia) kuin sen suhteisiin Klonkkuun ja Sauroniin. Klonkun suunnitelman kauaskantoisuus käy viimeistään nyt selväksi. Sen liitto Lukitarin kanssa on jatkunut jo pitkään. Se ei käy aivan selväksi, miten Klonkku on onnistunut pääsemään puheväleihin, no, hämähäkin kanssa. Lukitarin olemassaolon motiiviksi määritellään syöminen, paisuminen ja lopulta kaiken tukehduttaminen alleen. Kyse on alkukantaisemmasta primaalipahuudesta kuin Sauronin mutkikkaammin tavoitteellinen pahuus. Sormusten Herran maailmassa Lukitari tuntuu jossain määrin irralliselta elementiltä, mutta tarinan kannalta se on tietysti tässä kohtaa kovin kätevä.
Sauronin ja Lukitarin suhteen Tolkien rinnastaa hupaisasti ihmisen ja kissan suhteeseen: Sauron lähettää Lukitarille herkuiksi vankeja samaan tapaan kuin ihminen heittäisi kissalleen herkkupalan - mutta kissakseen hän sitä kutsuu, mutta ei hän sitä omista, ajatus jonka ainakin kaikki kissaihmiset varmasti ymmärtävät. Rinnastus on itse asiassa yllättävänkin osuva.
Sam pelkää nyt niin Cirith Ungolin örkkejä, joista Piikki loimuten juokseva Frodo ei näytä piittaavan, kuin Lukitaria, vaikkei tämän syväolemuksesta mitään tiedäkään. Ja sitten jälkimmäinen ilmaantuu taas näyttämölle, sivuuloskäynnistä, jonka kautta se pääsee kiilaamaan Samin ja Frodon väliin. Tolkien panee parastaan kuvatessaan Lukitarin vartaloa "valtavaksi pullistelevaksi säkiksi", sen löyhkää ja lotinaa ja natisevia jalkoja ja karvaisia, pihteihin päättyviä jalkoja. Juu, ei tainnut pitää hämähäkeistä.
Mutta läsnä on edelleen myös Klonkku, joka tavoittaa Samin juuri, kun tämä on huutamassa varoitusta Frodolle. Nyt käydään kauan tuloillaan ollut lopullinen yhteenotto näiden välillä. Klonkku on tehnyt mielessään jaon: kiltti isäntä Lukitarille, jolloin sen ei itse tarvitse tehdä likaista työtä; inhottava Sam Klonkulle. Vaan Klonkku on aliarvioinut tyhmänä pitämänsä Samin, mikä onkin psykologisesti uskottavaa: se on avannut suunsa liian aikaisin antaen Samille mahdollisuuden puolustautua, eikä sitten osaa varautua tappelussa yksinkertaisiinkaan temppuihin hobitin taholta. Samkin saa kuitenkin ainoastaan ajettua Klonkun pakoon, ja sillä välin Lukitarin ja Frodon välillä on ehtinyt tapahtua asioita. Mutta niistä seuraavassa luvussa; tämä päättyy Tolkienille harvinaiseen tyylipuhtaaseen cliffhangeriin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)