Eepoksen seuraava episodi vie Briihin, Pomppivan ponin majataloon ja maailmankirjallisuuden klassisimpiin kuuluvaan kapakkakohtaukseen. Luvun alussa annetaan tarpeelliset taustatiedot Briistä ja Briimaasta, ja paikan luonne välipysäkkinä Konnun ja "vielä suuremman maailman" välillä tekeekin siitä kiinnostavan. Briissä asuu sekä ihmisiä että hobitteja, siellä ollaan tietoisia Konnusta (ja Konnussa Briistä), ja jonkin verran matkailuakin tapahtuu päittäin, vaikkei enää niin paljon kuin joskus aiemmin. Mutta Brii sijaitsee myös ennen vilkkaassa tienristeyksessä, ja sen kautta ramppaa edelleen paljon kaikenlaista kulkijaa tuomassa uutisia - merkittävä kontrasti sisäänpäin kääntyneeseen Kontuun, jossa useimpien tällaisten kulkijoiden olemassaolokin on muuttunut osittain tarunomaiseksi asiaksi.
Briihin saapuessaan hobitit ovatkin vielä periaatteessa tutuhkolla maaperällä, joskin jo nelikerroksiseksi kuvatun Pomppivan ponin ulkoasu saa Samin masentumaan hetkellisesti ja haikailemaan hobittimajoitusta. Majatalo paljastuu kuitenkin pohjimmiltaan kotoisaksi paikaksi ja sen isäntä, kliseinen lihava ja joviaali ravintolanpitäjä Viljami Voivalvatti hyväksi tyypiksi. Mutta levottomat ajat ovat panneet liikkeelle kaikenlaista arveluttavampaakin kulkijaa, ja tietysti hobiteilla on konkreettinen syy pelätä takaa-ajajia nyt, kun ovat palanneet yleisemmin käytetyille reiteille. Lupaavalta ei vaikuta, että jo Briin kylän porttivahti vaikuttaa epäilyttävän kiinnostuneilta Konnun hobiteista.
Pomppiva poni on myös täynnä: vastikään on saapunut seurue kääpiöitä, ja lisäksi vielä etelästä seurue ihmismiehiä, jotka mitä ilmeisimmin ovat jotain Sarumanin värväämää porukkaa, ehkä mustainmaalaisia. Nämä hahmothan kuvataan tosiaan Tolkienilla aina tummahkoihoisiksi, ja kun ryhmän liikekannalle lähtemisen motiiviksi vielä selitetään rauhallisempien asuinmahdollisuuksien etsiminen pohjoisesta - ja heidän puhemiehensä toteaa, että etelästä on tulossa lisääkin porukkaa, joilla on ihan sama oikeus elää kuin kaikilla muillakin, briiläisten suhtautuessa tällaisiin tulevaisuudennäkymiin nihkeästi - tuntuu tämän lyhyen kohtauksen lukeminen näin alkuvuodesta 2017 hieman, öh, hätkähdyttävältä. Mutta vastustan tässäkin tapauksessa kiusausta tehdä ontuvia allegorisia tulkintoja.
Vastaanotto on joka tapauksessa ystävällinen. Erilliset hobittihuoneet varmistavat seurueellemme majapaikan, ja majatalon kiireestä huolimatta tyyppejä hoivataan heti alusta asti tavalla, jota ei nykyihminen perushotellimajoituksen puitteissa pääse kokemaan: erilliseen kabinettiin roudataan leivät, leikkeleet ja täysinäiset kolpakot, peseytymismahdollisuus (siis kylpy!) löytyy ja kelloa soittamalla saa Nob-nimisen tyypin juoksemaan asioilla. Kuulostaa hyviltä oman porukan bileiltä. Mutta reissussahan haluaa tutustua paikallisiinkin, ja tämä onkin koitua hobittien kohtaloksi, kun he (Merriä lukuun ottamatta) myöntyvät Voivalvatin pyyntöön piipahtaa salin puolella.
Bisseä arvatenkin kitataan, ja seurueen nuorin ja kenties heikoimman viinapään omaava Pippin meinaa ryssiä hommat kertomalla hieman liian avoimesti Konnun hauskoista sattumuksista, lopulta Bilbon synttärijuhlaan asti päästen. Tällä välin Frodo on kiinnittänyt huomionsa nurkassa istuvaan synkkään hahmoon, jonka Voivalvatti on kuvannut "Konkariksi", epämääräiseksi kiertelijäksi, jota pidetään kulmilla vähintään semiarveluttavana tapauksena. Konkari vinkkaa Frodon luokseen, antaa ymmärtää tietävänsä "herra Alismäen" salanimeksi ja varoittaa nuorempien hobittien mahdollisesta ohi suun puhumisesta. Samaan aikaan Pippinin meno on eskaloitumassa juuri tähän. Konkarin avittamana Frodo ymmärtää hätäratkaisua tarvittavan ja loikkaa pöydälle pitämään puhetta, jolloin asiakkaiden huomio siirtyy häneen.
TSH:n varmasti paras (ja ainoa kunnollinen) kännikohtaus seuraa. Puheen jälkeen Frodo alkaa vetää spontaanina karaokena Bilbon sanoittamaa juomalaulua, josta käytettäköön vaikka nimeä Kuun yli se lehmä loikki. Upea biisi - haluaisin kuulla sen Poguesin tai jonkun vastaavan ryhmän versiona, olettaisin että tietämättäni jotain tällaisia on tehtykin. Bändin draivi saisi kyllä olla melkoinen, ennen kuin hyväksyisin lopputuloksen tekstin arvoiseksi.
Erinomaista draamantajua Tolkien osoittaa siinä, miten hän kääntää hauskan viinasekoilun hetkessä päinvastaiseen moodiin Frodon pudotessa pöydältä ja työntäessä "vahingossa" samalla Sormuksen sormeensa, minkä seurauksena hän tietysti katoaa. Jengi tyrmistyy, ja koska eletään yliluonnollisen maailmanselityksen viitekehyksessä, hobitit saavat sekunneissa todella epäilyttävien kylänoitureiden maineen taakakseen. Kaiken lisäksi paikalla vaikuttaa olevan useampiakin tyyppejä, joilla on ihan liian selvä käsitys siitä, mitä tapahtuneesta voidaan päätellä. Näihin kuuluu toki myös Konkari, jonka nurkkaan Frodo ryömii ottamaan Sormuksen pois ja materialisoitumaan uudelleen. Reppuli-nimi on ainakin hänelle hyvin tuttu, kuten käy ilmi - ja yksityisempi audienssi olisi tarpeen. Sellaista kaipaa myös Voivalvatti, joka on asiakkaidensa karkoittamisen ja yleisen hämmingin kirvoittamana muistanut jotain, mikä häntä on kontulaisessa seurueessa koko ajan häirinnyt.
Luku päättyy kohtalaiseen cliffhangeriin: seurueen paljastuminen vaikuttaa ilmeiseltä, on tavattu uusia hahmoja, joiden aikeista ei ole mitään tietoa, on nähtävästi astuttu ojasta allikkoon. Kuvasta puuttuvat enää mustat ratsastajat. Kohtaus Pomppivan ponin majatalossa on taitavaa dramatiikkaa, kepeän ja vakavan dynamiikka toimii loistavasti, samalla saadaan verevä yleiskuva kirjailijalle ilmeisen rakkaasta klassisesta brittiläisestä pubiympäristöstä. Ja fantasiakirjallisuuden paras ryyppybiisi.
