Kolmannen kirjan viimeinen luku! Tavallaan harmillista, sillä Rohan-Gondor -akselilla tapahtuva suurilukuista määrää henkilöhahmoja pyörittelevä ja vauhdikkaita, nopeatahtisia käänteitä sisältävä tarinan osuus on aina ollut jotenkin hauskempaa luettavaa kuin Frodon ja Samin raahustus kohti Tuomiovuorta. Mutta nautitaan nyt tästä luvusta, kun vielä voidaan, ja sitten katsotaan, miltä Neljäs kirja nykyään maistuu.
Luvun teema ilmaistaan ytimekkäästi otsikossa. Kärmekielen Orthancin ikkunasta heittämä telepatiakivi on viimeisin draamaa eteenpäin vievä, kaukaa Keski-Maan historiasta preesensiin putkahtanut muinaisasia. Aluksi tosin edes Gandalf ei ole varma siitä, mistä todella on kyse, mikä käy ilmi Hallavaharjan kyytiläiseksi päätyneen Merrin yrittäessä onkia velholta tietoja siitä, missä nyt niin kuin mennään. Merrillä ei ole ihan helppoa painiskellessa Gandalfin taas kerran suoraa informaation välittämistä kaihtelevan itseilmaisun kanssa. Tähän liittyy muuan hieno pieni sitaatti G:ltä: Kaikilla velhoilla pitäisi olla pari hobittia hoivissaan - opettamassa sanan merkitystä ja oikaisemassa heitä. Tästä tulee mieleen skenaario, jossa hobitti toimisi velholle jonkinlaisena kustannustoimittajana tai lehden toimitussihteerinä, selkiyttäisi ja tiivistäisi sanomaa! Selvästi Gandalf kyllä tarvitsisikin sellaista.
Yhtä kaikki velho saa kerrottua Merrille jotakin tilanteesta, ja peruskuviohan on: yksi taistelu voitettu, sota vasta alussa ja tästä eteenpäin kaikki koko ajan hankalampaa ja vaarallisempaa. Moodi on kopioitu useimpiin myöhempien aikojen high fantasy -eepoksiin aika sellaisenaan, lähinnä synkkyyden kerroksia toistensa päälle kasaten. Tolkien taas ei tässäkään kohtaa tunnu erityisen synkältä: eeppisen painokkaalta kylläkin, mikä on eri asia.
No, sitten pysähdytään yöksi, ja tunnettu tapahtumaketju seuraa: Pippin, joka on palantíria päässyt hetken pitelemään, on tullut sen hypnotisoimaksi eikä voi lakata sitä ajattelemasta. Tätä hänen tilaansa ei osaa ottaa tarpeeksi vakavasti Merri, jolle Pippin ilmaisee kiinnostuksensa kiveen vähän aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan. Merri nukkuisi mieluummin, ja niin Pippin päätyy eksymään Gandalfin makuusijalle tarkoituksenaan muka vain vähän vilkaista taikakalua. Koska lähetin on jumiutunut Sauron-taajuudelle, saa Pippin kokea vähemmän miellyttävän virtuaalikohtaamisen, jossa voisi olla ekstrapoloituna ja nykypäivään siirrettynä ainesta vaikka Skype-puhelusta helvetistä kertovaksi japanilaiseksi kauhuelokuvaksi. Hobitti murtuu ja kirkuu, ja näin koko leiri havahtuu siihen, missä mennään.
Nyt on siis ainakin selvää, mikä murikka Rautapihasta tarttui mukaan. Kuvaus Pippinin pienestä juttuhetkestä Sauronin kanssa on ilman muuta vaikuttava. Merkityksellinen se on siksikin, että tähän asti lukijalle on annettu hyvin vähän tietoa siitä, missä määrin Vihollinen oikeastaan on perillä Saattueen toimista - toisaalta näitä on seurattu pitkin matkaa kuin hai laivaa, toisaalta tietynlainen epävarman hapuilun tunne on leimannut kaikkia suoriakin hyökkäysyrityksiä. Vaikka päähenkilöistä valaistuneimmatkaan eivät tietenkään tiedä kuin pienen osan totuudesta, on koko ajan kuitenkin ollut tunne, että esimerkiksi Gandalf tietää enemmän kuin lukija (no, siksipä kerrontaperspektiivi ei olekaan Gandalfin, ja tämä on toki hyvä ratkaisu).
Sauron siis luulee Sormuksen viejän päätyneen vangiksi Orthanciin ja aikoo lähettää hakemaan tätä sieltä. Tämä erhe antaa henkilöillemme hetken peliaikaa, ja nopeita päätöksiä tehdään keskellä yötä. Aragorn ottaa palantírin perintöoikeudella haltuunsa, Gandalf ja Pippin valmistautuvat ratsastamaan heti edellä, muiden seuratessa aamulla perässä. Mutta sitten Sauronin varsin nopea postipoika, yksi nazguleista siivekkäällä ratsullaan, ylittää leirin, ja puntteihin tulee vipinää. Kaikkien lienee syytä poistua paikalta välittömästi.
Öisellä ratsumatkalla Gandalfin kanssa Pippin (ja lukija) saa perusteellisen luennon näkykivien historiasta, ja lopuksi tietysti vielä kompaktin moraalisaarnan. Käy myös ilmi, ettei äsken nähty nazgul sentään voi vielä olla Pippiniä noutamaan lähetetty, vaan kaiketi jo aiemmin Rautapihaan lähetetty viestinviejä. Gandalf kuvailee varsin herkullisesti tilanteen, johon Saruman on nyt ajautunut: Sauron luulee hänen käyttävän kiveä Orthancissa ja pitävän vankina hobittia, oletettua Sormuksen viejää - mutta ei ole kiveä eikä hobittia.
Nämä väläykset, joissa Tolkien paljastaa suurempaa kuviota pintatason tapahtumien takana, kuvaa jopa jonkinlaista valtapoliittista juonittelua, joka tapauksessa nappuloiden liikkeitä shakkilaudalla, ovat hienoja. Liitteistähän sitä taustaa löytyy lisää, ja siksi niiden ahmiminen onkin aina ollut niin palkitsevaa. Mitä tulee itse teokseen, tämä luku on jo lapsuudesta painunut mieleeni juuri tästä syystä, jotenkin kutkuttavan spekuloivana, vaaran ja jännityksen partaalla olevana, sen sijaan että oltaisiin niiden keskellä. Tämä on tainnut leimata suhdettani tarinankerrontaan koko tietoisen ikäni ajan.
Luvun ja Kolmannen kirjan lopuksi käy ilmi, että Gandalf onkin jossain käänteessä jo päättänyt heidän matkansa vievän Minis Tirithiin, ei Helmin syvänteen kautta Rohanin vuorille, kuten muun seurueen. Kirja päättyy mieleenpainuvaan pysäytyskuvaan, kun uneen vaipuva Pippin kokee maailman liikkuvan jähmettyneen Hallavaharjan ja sen ratsastajien ohi ja alla valtavaa vauhtia. Tällä voi olla syvätason merkitystä, tai sitten ei. Mutta välilopetuksena se on taidokas.
Joskus ajattelen, että jos olisi mitään järkeä arvottaa TSH:n kuutta kirjaa suhteessa toisiinsa, valitsisin suosikikseni kolmannen. Se on nopealiikkeinen, monenlaisia tunnelmia ja paikkoja koluava, toiminnallinen ja sosiaalisesti kompleksinen, maailmasta paljon uutta kertova, vanhoja käsityksiä haastava ja uusia rakentava, ja sisältää suuren määrän todellisia klassikkokohtauksia. Tiedetään, että trilogioissa "keskiosat" ovat hankalimpia. Tolkien rakentaa palapeliään niin suvereenisti, ettei vaaraa langanpäiden katoamisesta ole - päinvastoin niitä solmitaan kovaa vauhtia yhteen.
