Yrttejä ja jänispataa

Hieman yllättävä otsikko luvulla, ottaen huomioon, millaisissa tunnelmissa viime ajat ollaan liikuttu! Yrttejä ja jänispataa maistuu lukijan suuhunkin herkulliselta Kalmansoiden mädänlöyhkän ja Mordorin tuhkien jälkeen. Otsikko heijastelee myös tosiasiallista, väliaikaista maisemanvaihdosta, johon Tolkienin tarkkaan suunniteltu maailma tarjoaa tässä kohtaa luontevan mahdollisuuden. Pelkkä angstinen rämpiminen karusta kammottavaan vaihtelevien maiden läpi Tuomiovuorelle asti olisi ollut lukijalle liian puuduttavaa, ja juuri tässä kohtaa neljännen kirjan perusmoodista poikkeava jakso on tarinan dynamiikan kannalta vähintäänkin paikallaan.

Matkaa jatketaan taas yön selässä. Ensimmäinen aamu Mordorin porteilta lähdön jälkeen paljastaa jo aivan erilaisen maiseman: korkeita mäntyrykelmiä, raikasta ja tuoksuvaa ilmaa. Selityskin kerrotaan: nämä maat ovat olleet Mustan Ruhtinaan vallan alla vasta vähän aikaa. Vanha eteläntie kulkee läpi Ithilieninä ennen tunnetun maan - "kaunis maa täynnä kumpuilevia metsiä ja vuolaita virtoja", Tolkien luonnehtii. Kun hobitit toisen matkayön jälkeen aamunkoitteessa kääntyvät tieltä sen edetessä jyrkkään kallioleikkaukseen, kuvataan seutua tarkemmin. Yrtintuoksuinen ilma ja sypressien kaltaiset puut - sekä muut, hobiteille tuntemattomat - viittaavat välimerellisiin maisemiin, minkä Ithilienin maantieteellinen sijaintu luontevasti mahdollistaakin.

Ithilien, Gondorin puutarha, nyt asumaton, mutta silti entisellään: suloinen kuin hajahapsi metsänneito, Tolkien romantisoi tavalla, joka kertoo paljon hänestä romantikkona. Se on keskeisiltä osiltaan luontoromantiikkaa, ja romantillisinta hänelle on "välimallin luonto", joka ei ole pelottavaa erämaata, mutta ei myöskään täysin kesytettyä viljelysmaata. Lempeiden puiden ja pienten purojen maisema on erityisen romanttista.

Kuvatessaan oliivipuita, laakeripensaita, salvioita ja meirameja alkaa Tolkien kuulostaa jo keittokirjan tekijältä, ja kyllähän lukijankin, ainakin kaltaiseni kreikkalaisen keittiön suuren rakastajan, kieli alkaa vettyä entisestään. Koska siihen ruoanlaittoon oikein päästään?! No, ei aivan vielä, kun ei ole mitään laitettavaakaan. Ensin löytyy lampi, jossa peseytyä ja josta juoda, sitten tarvitaan leiripaikka. Sitä etsiessä törmätään tuoreisiin taistelun ja pahuuden jälkiin tarpeellisena muistutuksena siitä, että kovin turvassa ei kuitenkaan olla.

Samilla on ruoka kuitenkin jo mielessä, varmasti osittain ihan hedonistisista syistä, mutta on hänellä pointtikin: turha tuhlata vähäisiä matkaeväitä, jos kerrankin ollaan paikassa, josta saattaa irrota tuoretta syötävää. Niinpä hän laittaa Klonkun asialle, selvittämään epämääräisehköin toimintaohjein varustettuna, löytyisikö mestoilta ruoanpuolta. Klonkkuhan ei sinänsä pidä tästä tuoksuvasta maasta lainkaan, se on ehdollistunut vuosisatojen aikana melkein päinvastaisiin ympäristöihin kuin elävään luontoon, mutta sillä on hobittejakin kovempi nälkä ja edelleen miellyttämisenhaluinen vaihde päällä, joten se lähtee nuuskimaan ruokaa. Pian se tuokin saaliinaan kaksi jänistä.

Ne kelpaavat Samille, joka käskyttää Klonkkua seuraavaksi vedenhakuun, kun ei tohdi herättää nukkuvaa Frodoa tai uskalla jättää häntä yksin. Sam taas tekee tulen, ja kun Klonkku lopulta ymmärtää hänen aikeensa, syntyy ristiriita. Klonkun mielestä a) tulen sytyttäminen on vaarallista b) hyvän lihan keittäminen hulluutta. Tässä kohtauksessa Sam toimii kieltämättä varsin epädiplomaattisesti katsoessaan jänisten olevan nyt hänen tehdä niillä mitä tahtoo. Kaiken lisäksi hän yrittää saada Klonkkua keräämään jänisataan vielä yrttejä ja ehkä perunoitakin, mutta Klonkun mitta on nyt täysi ja sen antipatia hobiteista nimenomaan Samia kohtaan pintautuu. Se kieltäytyy ja häipyy omille teilleen.

No, Sam herättää Frodon, sitten syödään luvun otsikon mukainen ateria. Sam ei ole siihen tyytyväinen, pottuja ei saatu eikä ole kunnon lihalientäkään, mutta väittäisin aterian silti olevan TSH:n kulinaarinen huippukohta ohi kaikenlaisten haltioiden pitopöydissä vedettyjen eteeristen superfoodien. Kysehän on siitä, mitä taustaa vasten kattausta tarkastelee. Sitä paitsi yksikään muu eepoksen luku ei kietoudu ihan prosentteina tekstistä näin suurelta osin kokkauksen ympärille. Saa se sentään teoksen mittaan elämän perusasioista enemmän huomiota kuin seksi, mutta nähdäkseni häviää selvästi dokaamiselle.

Tolkienille tyypilliseen tapaan ruokahetken lyhyt idylli katkeaa äkillisesti, kun Sam huomaa nuotion sittenkin savuttaneen, ja sitten alkaa lähistöltä kuulua ääniä. Tulijat osuvat suoraan hobittien piilopaikkaan, ja seuraa molemmin puolin yllättynyt kohtaaminen gondorilaisten sissien kanssa. Gondorilaisten keskinäisestä sananvaihdosta selviää sellainenkin seikka, ettei maassa näinä aikoina olla juurikaan tekemisissä haltioiden kanssa, koskapa miehistä yhden mielessä käy ensin, että Frodo ja Sam saattaisivat olla sellaisia. Mutta ei sentään, haltiathan ovat kuulemma "ihanan kauniita katsella".

No, sitten käydään sananvaihto, jossa paljastuu gondorilaisten jahtaavan Klonkkua, Faramir esittäytyy ja Frodo taas selvittää heidän identiteettinsä ja matkansa väljän taustan ilman viittauksia Sormukseen. Hän tulee maininneeksi Boromirin ja tämän unen, ja Faramirin kiinnostus on alun tylyyden jälkeen sillä herätetty. Mutta gondorilaiset ovat valmistelemassa sissi-iskua Haradin miehiä vastaan, joten pidemmät puheet on säästettävä myöhempään. Kaksi miestä jätetään vartioimaan hobitteja.

Käy niin, että kallioleikkauksessa väijytetyistä eteläisistä osa pakenee juuri piilopaikan suuntaan, gondorilaiset kintereillään. Hätkähdyttävä pysäytyskuva: nuolella surmattu haradilainen suistuu kuolleena melkein piileskelijöiden päälle, ja Sam jää hetkeksi pohtimaan sellaisia kaikkiin sotiin liittyviä perimmäisiä kysymyksiä kuin että oliko juuri tämä mies todella paha, vai oliko hänet vain saatu uhkauksin tai valhein sotaretkelle.

Mutta sitten Samin huomion vie ihme, jonka hän oli jo aiemmin toivonut näkevänsä: olifantti, virallisemmin mûmak. Pelon ja raivohulluuden valtaan suistunut valtava norsueläin tömistelee metsän läpi kaiken tieltään jyräten ja molempien puolten miehiä alleen murskaten. Sen selässä keinuu "kokonainen sotatorni", joskin rymistelyssä raunioitunut - en oikein osaa hahmottaa, millaisen "sotatornin" vitun isonkaan norsun selkään voisi pystyttää, mutta näillä mennään. Ratsastajakin yrittää yhä sinnitellä hirmun selässä. Hieno on myös ohimenevä, Samin ajatusten kautta esitetty pohdinta siitä, mitä mûmakille lopulta tapahtui. Raivosiko se Suurelle Virralle asti siihen hukkuakseen, vai pääsikö pakoon? Pieni ja iso kohtaus, pieni arvoitus, taas yksi väläys tämän maailman suuruudesta.

Samin fiiliksiä olifantin kohtaamisesta voi kai kuvailla ilmauksella haltioitunut, ja epäilemättä tämä on juttu, jota hän aikanaan kertoi lastenlapsilleen kyllästymiseen asti.

Musta Portti

Tässäpä otsikko luvulle, herättää oikein sellaisen hilpeän odottavan tunnelman! Luvun alussa kuvataan nopein siveltimenvedoin, millaiselta varustukselta tämä kuuluisa uksi nyt sitten käytännössä näyttää. Ainakin aika isolta ja sellaiselta, ettei siitä oikein mennä läpi, mikäli ovivahdit eivät tätä halua.

Tämän hobitit tajuavat varsin selvästi katsellessaan vahdinvaihtoa "ruskeankeltaisen auringon" sarastaessa. Dilemma on ilmeinen: tuosta pitäisi mennä, mutta siitä ei pääse. Frodon ensimmäinen ratkaisu ongelmaan on jääräpäinen: koska tehtävänä on mennä tuosta, niin sitten yritetään mennä tuosta, vaikka siitä ei pääsekään. Jos on olemassa vain yksi tie, silloin minun on käytettävä sitä. Mitä sen jälkeen tulee, on tultava, Frodo synkistelee. Sopii miettiä kyllä sitäkin, että jos Frodo olisi noin vain päättänyt marssia Mustalle Portille koputtelemaan, mitä Sormukselle olisi silloin tapahtunut ja miten koko saaga olisi päättynyt. Tämän ymmärtää ainakin Klonkku, joka kuvaa taas eloisimmin odotettavissa olevan skenaarion: Ei Aarretta hänelle! Hän syö meidät kaikki, jos Hän saa sen Hän syö koko maailman. Sen oma parempi idea on toki Sormuksen antaminen sille itselleen.

Klonkun seuraava peliliike on vetää esiin "toinen tie". Lukija on lukenut edellisen luvun lopusta Klonkun ja Sméagolin dialogin ja osaa aavistella pahaa. Mutta jos Mordoriin kerran on mentävä, mikä tie voisi olla Mustan Portin kautta yrittämistä pahempi?

Mielenkiintoista kyllä, Tolkienin kertoja tuntuu olevan myöhemmin luvussa sitä mieltä, että Cirith Ungol on vielä pahempi - suoraan sanotaankin, että Aragorn tai Gandalf olisivat osanneet varoittaa hobitteja siitä. Mutta mikähän näiden parempi neuvo Mordoriin pääsemiseksi olisi ollut? Ainakaan minun nähdäkseni vaihtoehtoja ei oikein ole.

Ei niin, että hobiteilla olisi illuusioita Klonkun vilpittömyyden suhteen, ei edes Frodolla, jonka kohdalla Klonkun ohimennen ilmaisema ehdotus Sormuksen antamisesta sille itselleen riittää viimeistään nostamaan karvat pystyyn. Tässä Sormuksen voima vaikuttaa Frodoon taas sillä tavoin, että juuri sen omistamiseen kohdistuva uhka nostattaa hänessä epäluonteenomaista jyrkkyyttä. Hobitit nyt kumminkin ovat rutto tai kolera -tilanteessa. Klonkun kuvaus "toisen tien" tarkemmista yksityiskohdista tuntuu epäilyttävältä, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. On luotettava vielä kerran siihen, johon ei voi luottaa. Sormuksen valtaa Klonkkuun Frodo koettaa käyttää uhkatekijänä.

Näitä pohdittaessa Mordoriin marssii lisää vähemmän miellyttävää väkeä, torvet soivat, meno on kova ja siivekkäät Mustat Ratsastajatkin pyörivät taivaalla. Hobitit ja Klonkku ovat matalassa painanteessa vain kivenheiton päässä Mustasta Portista ja Mordoriin johtavien isojen teiden risteyksestä. Saattaahan tuossa tuntea olonsa hieman kuumotetuksi. Silti Haradin suunnalta marssivat joukot innoittavat Samin lausumaan kontulaisen lorun "olifantista", kaiketi valtavan norsun kaltaisesta otuksesta, jonka selkään etelänmiehet rakentelevat linnakkeita. Mutta nyt olifantteja ei ole ainakaan tähystysmiehenä toimineen Klonkun mukaan ollut näkyvissä. Itse asiassa Klonkku ei edes halua, että sellaisia olisikaan. Hän haluaa liikkeelle.

Olifantti toimii komediaelementtinä, joka laukaisee tilanteen ja Frodossa päätöksen: mennään sitten sitä toista tietä. Ja näin ankeaan matkaan harmaiden maiden läpi saadaan vielä yksi, mielenkiintoinen mutka ennen varsinaista maailmanlopun meininkiä.

Tie soitten poikki

Näin sitä sitten lähdetään Mordoria kohti Klonkun opastamana - tai Sméagolin. Frodohan käyttää järjestelmällisesti syntymässä annettua nimeä. Taustalla lienee usko nimeämisen voimaan ohjata kohdetta käytetyn nimen suuntaan.

Kertojalle kyse on silti koko ajan Klonkusta. Näin alleviivautuu Frodon hieman optimistinen usko sormusveteraanin muuttumisen mahdollisuuteen.

Joka tapauksessa aivan luvun alussa saadaan lukea lisää Klonkun hengentuotteita, "lauluntapainen", kuten kertoja määrittelee, vaikka itse asiassahan Klonkku on Tolkienin kuvaamana (ja Kersti Juvan suomentamana) aika kova kielenkäyttäjä ja varmasti ainakin persoonallinen. Kova kylmä maa kättä kaluaa, jalkaa puree, vihaa. Siinä minäkohtaiseen tilapäisrunouteen erikoistunut ex-hobittimme kuvaa hyvinkin kouriintuntuvasti, miltä tuntuu kulkea osittain nelinkontin karussa erämaassa.

Tulin muuten vasta nyt ajatelleeksi ensimmäisen kerran kaikkien näiden vuosien aikana, että Klonkku ei taida harrastaa vaatteita. Tai siis ei missään nimessä harrasta, sehän olisi aika yllättävääkin, mutta asiasta ei erikseen mainita mitään suuntaan tai toiseen. En nyt ajatellut tätä siinä mielessä, että sielläpä Klonkun pallit heiluvat erämaan viimassa - tai ajattelin, koska kerran näin kirjoitin - mutta oleellisempaa on huomioida, miten juuri tämä asemoi Klonkun eläimeksi, mikä on Tolkienin kuvauksessa siitä yleensäkin ilmeistä. Eläimillä ei ole vaatteita, ja ainakin nisäkäseläimet kulkevat yleensä neljällä jalalla. Klonkku tekee tätä vain osan aikaa, eli se on, hmm - puolieläin? Sen eläimellinen toiminta on myös selvässä yhteydessä siihen, mikä puoli siitä on milloinkin vallalla. Humanoidimaiset piirteet ovat Sméagolia, eläimelliset Klonkkua.

Tästähän ei voi tehdä kuin sen johtopäätöksen, että pitkäaikainen sormusaddiktio tekee eläimeksi. Vai päteekö tämä muihinkin kuin Klonkkuun? Addiktion "eläimellistävät" piirteet ovat kyllä TSH:n lukijoiden ohella tuttuja myös vaikkapa rocksankareiden elämäkertoja tutkineille. Kovassa koukussahan ihminen, tai hobitti, on yksinkertaisen, selvän ja tarkkaan fokusoituneen perustarpeen äärellä. Kyse on selviytymistaistelusta. Mutta siinä, missä vaikkapa heroiini tekee usein kovasta käyttäjästä selvää armollisen nopeasti, sormus nimenomaan venyttää addiktiota loputtomiin - tuhansiinkin vuosiin. Mielenkiintoista kyllä, jossain kohtaa TSH:ssa joko Bilbo tai Frodo - en nyt suoraan sanottuna muista kumpi - käyttää nimenomaan venyttämisen tai ohueksi levittämisen metaforaa sormuskokemuksestaan. Klonkku on saanut tätä hyvää puolisentoistatuhatta vuotta. On selvää, ettei sen elämässä voi olla muuta kuin Sormus. Tuskin vastaavan ajan heroiinia käyttänytkään pystyisi enää koskaan puhumaan mistään muusta.

Saatana, tässähän alkaa tajuta Klonkun hahmoa koko ajan diipimmin.

Takaisin asiaan. Seuraava kiinnostava asia on Klonkun ruokahuolto. Kala olisi mieluisinta, tottumuskysymys varmaankin, mutta nyt olisi tarjolla lähinnä lembasia. Se ei maistu, vaan on "tomua ja tuhkaa". Vähän samankaltainenhan oli Saminkin visuaalinen ensivaikutelma haltialeivästä, hänen ja muiden hyvien tyyppien suussa kuivakka tuote vain muuttuu ihanaksi herkuksi. Kyse on oikeastaan maagisesta transformaatiosta, josta ei-uskovat eivät pääse osallisiksi. Onko lembas itse asiassa metafora öylätille? Taas jotain, mitä en yli neljännesvuosisadan aikana ole ennen tätä tullut ajatelleeksi!

Käy niinkin, että hobitit lipsuvat kumpikin unen puolelle jääden Sméagolin armoille, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu. Frodo ja Sam käyvät kuitenkin lyhyen keskustelun tulevaisuudennäkymistään. Aihe on tyyppiä "mitä Tuomiovuoren jälkeen?" ja Frodon lopputulema muotoa "ei mitään" - kamikaze-tehtävä, siis. Frodolla on jonkinlainen käsitys siitä, mitä Sormuksen heittäminen Tuomiorotkoon voisi aiheuttaa esim. vieressä oleville henkilöille. Tämä konkretiahan alkaa oikeastaan hiipiä juoneen vasta tässä vaiheessa. Frodo onkin luontainen marttyyri ja Sam luontainen selviytyjä. Kohta alan varmaan verrata Frodoa Jeesukseen, ja itse asiassa sehän nimenomaan on iso ja relevantti perusvertaus, mutta ei nyt vielä ainakaan mennä siihen. Myöhemmin voitaneen todeta, ettei asia sentään ihan näin ole, vaikka vähän sinne päin.

Lopetetaanpa jaarittelu ja edetään juonessa. Kalmansoiden yli siis mennään, ja suhteellisen lyhyesti, mutta väkevästi kuvattu mesta onkin varsin mielenkiintoinen. Miksi oikeastaan "ruumiskynttilät" eli Dagorladin taistelussa kuolleiden tyyppien naamat näkyvät suolammissa oudon valon valaisemina? Olenko väärässä väittäessäni, ettei tätä selvennetä edes missään liitteissä kunnolla? Mielikuva on joka tapauksessa hyytävä. Kuten monella muullakin asialla TSH:ssa, on tällä ruumiskynttilähommallakin hypnotisoiva vaikutus, joka tietysti uhkaa vetää juuri Frodon "pikku kynttiläksi" muiden joukkoon. Aah, tätä Frodon kuolemanviettiä. Tavallaan koko kirjan tärkein juonellinen motiivi on lähinnä saada hänet pidettyä hengissä asianmukaisen kauan.

Soiden jälkeen tullaan Mordorin edustan kuonakasakentille, joiden kuvauksen groteski inhorealismi pyyhkii persettä kaiken maailman steampunkin viktoriaanisilla fantasioilla. Voisin hyvin kuvitella Tolkienin innoittuneen tässä kohtaa kaikkein eniten varhaisehkon tehdastuotannon konkreettisista lieveilmiöistä, joita kohtaan tunnettu väkevä vittuuntuminen on jätkän tuotannon ainakin yksi viidestä perustavanlaatuisimmista motiiveista. Tulee vähän mieleen joku Lovecraftin Väri avaruudesta, mutta silleen same but different -tyylisesti. Kammottava, abnormaali, ei ole mystistä tässä, vaan sille on selvä tausta.

Jos haluaa Tolkieninsa synkimmillään ja musiikkinsa vaikkapa Nine Inch Nailsina, on tämä luku kenties paras suositus mestarin koko tuotannosta. Mustaa, harmaata, inhoa, pelkoa, kuonaa, limaa, mätää, sairas-adjektiivin liikakäyttöä on tarjolla koko rahan edestä. Tämä ei ole kritiikkiä, vaan puoltolause, sillä tällaiset hommat J.R.R. kuvaa oikeastaan voimallisemmin kuin jonkin Lothlórienin idyllin. Kumma homma, ettäkö vitutus ja viha olisivat tehokkaampia taiteen motivaattoreita kuin seesteinen onni? Ei kai nyt?

Luku päättyy Sméagolin ja Klonkun klassiseen kuoppadialogiin, jonka kuluessa sormusnarkkarimme oivaltaa lopullisesti, mihin hobittien matka itse asiassa tähtää, käy moraalikeskustelun itsensä kanssa, häviää sen ja muotoilee toimintasuunnitelman. Sam on kuulolla, mutta paljonpa hyötyä siitä tulee hänelle olemaan.

Sméagol kesytetään

Aloitettakoon nyt lopulta neljäs kirja. Tai oikeastaan luin tämän aloitusluvun jo tovi sitten, mutta on ollut jotenkin vaikea saada itseään kirjoittamaan siitä. Muistelisin jo aikanaan TSH:ta lukiessani kokeneeni saman efektin melkein joka kerta kirjan tässä kohdassa. Siirtymä kolmannen kirjan vauhdikkaista meiningeistä, seikkailuista, sodasta ja politiikasta Frodon ja Samin ankeaan taivallukseen ei ole kutsuva, ja vaikutusta pahentaa se, että juuri Sméagol kesytetään on jotenkin erityisen ankea luku tai ainakin alkaa sellaisena.

Luvun ensimmäisen puolikkaan aikana ei nimittäin tapahdu juuri muuta kuin että hobitit pyörivät eksyneinä Emyn Muilin karuilla kallioilla ja yrittävät löytää tietä alas vielä kutsuvammalle seudulle - Kalmansoille. No, heitä seuranneesta Klonkusta puhutaan, Siivekäs Ratsastaja lentää yli salamanleimahdusten saattelemana, koituen melkein Frodon surmaksi, tämä kun on juuri koettamassa laskeutua edes hieman mahdollisemmalta tuntuvaa jyrkännettä käsipelillä. Sitten Sam muistaakin kanniskelleensa koko ajan lórienilaista haltiaköyttä mukanaan, mikä on ihan hauska kohtaus, kuten sekin, jossa hobitit sitten köyden avulla pääsevät laskeutumaan  alas. Samin huolella sitoma köysi kun irtoaa ja putoaa heidän käsiinsä juuri, kun he ovat maan pinnalla. Huono solmu, sanoo Frodo; haltiataikuutta, väittää Sam. Hänellä on suvussa köydenpunojia, hänen solmunsa eivät petä! Kalliokiipeilyssä Sam ei tosin ole yhtä itsevarma. Mutta eipä sitä itsekään mielellään laskeutuisi kuunvalossa ankarassa erämaassa 18 sylen jyrkännettä, joka tietysti on vielä puolet korkeampi hobitin kokoon suhteutettuna.

Sitten luvussa alkaakin tapahtua enemmän, kun tarinaan aktiiviseksi henkilöhahmoksi jo tovin tyrkyttäytynyt Klonkku nähdään tulemassa alas samaa kalliota ja päätetään väijyttää. Klonkun perusjuttu, itsekseen jupiseminen, esittelee Hobittia tuntemattomallekin lukijalle hänen persoonallisen puhetyylinsä heti kättelyssä. Sekin selviää, että Klonkku kyllä tietää tasan tarkkaan olevansa Aarteensa jäljillä - ja myös suunnilleen sen, ketkä Aarretta kanniskelevat.

Sam pyrklii leikkimään kovanaamaa ja vangitsemaan otuksen, mutta on tulla kuristetuksi, kunnes Frodo ehtii apuun Piikin kanssa. Samin rooli fyysisissä konfliktitilanteissa tuntuu muuten olevan aina samanlainen: muuten sävyisä ja rehti kaveri alkaa yhtäkkiä leikkiä riuskaa toiminnan miestä, jonkinlaista kylätappelijaa. Roolissa on jotain epäuskottavaa, Samista ei ole kovanaamaksi, ja tässäkin edes yritys on jo kääntyä hänen hengenmenokseen. Frodo ei harrasta vastaavia elkeitä, vaan väläyttää kylmää terästä tai metaforisempaa kättäpidempää, jos se vain on mahdollista.

Epäilemättä tässä on hyvinkin suora viittaussuhde brittiläisen herrasmiehen ja hänen palvelijansa roolituksiin, mutta onko Samin epäluontevuus näissä tilanteissa tietoisesti kirjoitettua, vai eikö Tolkien vain onnistunut saamaan hänestä isäntäänsä nyrkit ojossa puolustavaa luottopakkia, vaikka yritti? No, kuten yleensäkin, totuus lienee sekoitus molempia vaihtoehtoja.

Piikin puhumaa kieltä Klonkku joka tapauksessa ymmärtää, ja nyt siitä paljastuu nöyristelevä, lipevä puoli, joka pyrkii mielistelemään itsensä ulos vaaratilanteesta. Tämänhän Tolkien kuvaa inhottavana toimintana, ja taustalla lienee jokin sellainen hämärähkö ajatus, että olisi suoraselkäisempää myöntää avoimesti motiivinsa vaarankin uhatessa. Toki Klonkkuun on kirjoitettu sisään tällainen käytös: siihenhän on piesty ja kidutettu ikuinen pelko viimeistään Sauronin kuulusteluissa. On kuitenkin selvää, että Klonkun elkeet tuntuvat hobiteista vastenmielisiltä. Tai ainakin Samista. Frodon asenteessa on lempeyttä ja myötätuntoa alusta alkaen, vaikkei pelkästään niitä. Yksinkertaistaen tämä tietysti osoittaa Frodolta suurempaa empatiakykyä ja, hmm, oliontuntemusta, mutta toisaalta pragmaattinen Sam pyrkii ennen kaikkea suojelemaan isäntäänsä eikä myöskään ole huijattavissa Klonkun varsinaisten aikeiden suhteen. Tarinan tämän vaiheen kannalta tämä kaksijakoisuus hobittien asenteissa on tietysti täysin oleellista.

Niinpä Samin ensiehdotus Klonkun varalle on yksinkertaisesti sitoa tämä ja jättää erämaahan niine hyvineen. Klonkun reaktio tähän on mahdollisesti väkevintä, mitä ko. hahmo tulee kahden romaanin mittaan sanoneeksi: Mutta sitten me kuollaan, kuollaan. Julmat pikku hobitit. Sitoo meidät ja tämä maa on kova ja kylmä, ja ne jättää meidät, klunk, klunk."

Tappotuomiohan se olisikin, ja on selvää, ettei ainakaan Frodo todella ryhtyisi moiseen, mikä tietysti asettaa hobitit sen varsin ratkaisevan valinnan eteen, että Klonkkua on tavalla tai toisella alettava roikottaa mukana. Sen päästäminen taas vapaalle jalalle hiiviskelemään olisi hengenvaarallista, mutta niin on tietysti pitäminen vankinakin. Tässä Frodo aavistaa kuitenkin valttikorttinsa: Sormuksen välittömässä vaikutuspiirissä ollessaan Klonkku on myös hallittavissa sen avulla. Ehkä, mahdollisesti, luultavasti. Uhka vai mahdollisuus?

Frodo muistaa myös omat sanansa Gandalfille: sääli, ettei Bilbo tappanut Klonkkua, kun siihen oli mahdollisuus. Ja Gandalfin vastauksen: niin, sääli Bilbon kättä pidättelikin. Viimeistään nyt, nähtyään Klonkun omin silmin, Frodo kenties ymmärtää jotain olennaista sen taustasta ja löytää sen avulla saman säälin itsestäänkin. Tämä on tietysti koko eepoksen syvimpiä ja selkeimpiä moraalisia valintatilanteita, ja Frodon valinta on ainoa mahdollinen, vaikka jossain mielessä tietysti tavoitteen, päämaalin, kannalta järjetön. Teoksen kliimaksissa sitten punnitaankin aikanaan järjenvastaisilta tuntuneiden hyvien tekojen todellinen merkitys vaakakupissa.

Ja Klonkkuhan voi tehdä vastapalveluksen: se on ollut Mordorissa, se voi opastaa hobitit sinne. Luonnollisesti ajatus täyttää sen kauhulla ja aiheuttaa akuutin sopertelukohtauksen. Tähän sisältyy taas yksi Klonkku-helmi, kun se kehottaa Sauronia mm. menemään nukkumaan. Ehkä ihan relevantti kehotus, jatkuva valvominen voi epäilemättä aiheuttaa muiden fyysisten ja psyykkisten oireiden ohella myös pahanlaatuista ärtyisyyttä ja arvaamatonta käytöstä. Mutta kuten Frodo lakonisesti toteaa, hän ei mene nukkumaan sinun käskystäsi.

Klonkku on sitä paitsi arvannut hobittien olevan matkalla Mordoriin. Vaikuttaa siltä, että sekin tietää, mitä Sormuksen roudaaminen Tuomiovuorelle tarkoittaa, muuten se tuskin olisi osannut aavistaa tällaista reissusuunnitelmaa. Mutta se on toki ollut naimisissa Sormuksen kanssa niin kauan, että tietää yhtä ja toista aiheesta. Varmasti myös ajatus Aarteen tuhoamisesta täyttää sen kauhulla, mutta epäilemättä se myös olettaa oppaan roolissa voivansa vielä ottaa tapahtumat omiin käsiinsä ennen h-hetkeä.

Eikä se myöskään odota kauaa ennen kuin yrittää. Se koettaa paeta lähes välittömästi, mutta tätä on odotettu, ja yritys lopetetaan lyhyeen. Nyt Klonkku itse tarjoutuu antamaan sitovan lupauksen vannomalla "sormet Aarteen päällä", ja hetken harkittuaan Frodo vetää kunnon Sormuksen viejä -larpin mahtipontisine eleineen ja fyysisen kasvun illuusioineen ja pistää sen vannomaan ellei nyt sormet Aarteen päällä, niin kuitenkin sen kautta.

Tämä vala tosiaan on Klonkulle ainakin väliaikaisesti merkityksellinen ja aiheuttaa muutoksen, jossa siitä tulee enemmän Sméagol - tai oikeastaan jonkinlainen koiramainen välimuoto, jota Samin kerrotaan epäilevän "jos mahdollista enemmän kuin koskaan". Fair enough, äkilliset roolinvaihdot ja jopa koko puhetyyliin ja elekieleen ulottuvat nopeat muutokset eivät herätä luottamusta. Mutta Samin mietteistä huolimatta Tolkien ei tässä tarjoa pelkästään tai edes ensisijaisesti tulkintaa, jossa Klonkku-Sméagol petkuttaisi laskelmoidusti, vaan kyse todella on sen kahden eri minän taistelusta, joka on kai jatkunut vuosisatoja ja jossa Sméagol-kanta pääsee nyt voitolle ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Skenaario on mutkikkaampi ja mielenkiintoisempi kuin joku Jekyll ja Hyde, ei vähiten siksi, että vyyhdessä on keskeisenä se kolmas molempia persoonia määrittävä tekijä, eli Aarre. Se Klonkkua kontrolloi, ja otaksun, että se voi tehdä hänestä väliaikaisesti Sméagolin, jos olosuhteet tuntuvat tätä vaativan.

Ja matka kohti Mordoria alkaa.