Jäähyväiset Lórienille

Viimeinen Lórien-luku alkaa Saattueen ja haltiahallitsijaparin neuvonpidolla, jossa pitää ratkaista sellaisia perusasioita kuin että mihin tästä pitäisi jatkaa ja miten. Tästä ei Gandalfin menettämisen jälkeen ole edes Aragornilla selvää ennakkokuvaa, mutta Celeborn käytännössä määrittelee matkan seuraavan vaiheen lupaamalla varustaa seurueen venein, joiden avulla päästään hyvän matkaa Suurta Virtaa alaspäin tarvitsematta vielä päättää, viekö tie lopulta sen länsi- vai itäpuolelle. Tämä ratkaisu vaatii tietysti jonkin verran rutiinia vesillä matkaamisesta; sitä toki on useammallakin saattueen jäsenellä, myös Merrillä, kuten tämä itse haluaa korostaa. Suuri Virta Anduinhan on Keski-Maan the joki, vaikka muitakin isoja virtoja kuvataan. Omassa mielessäni rinnastan sen Kemi- ja Ounasjokiin, joiden risteyksessä olen kasvanut. Kun muut hobitit (ja mahdollisesti Gimli) ovat aika lailla uimataidottomia, niin kieltämättä ymmärtää, jos tuntuu riskaabelilta lähteä päiväkausiksi pienellä veneellä tuollaiselle joelle.

Toisaalta joki voi tarjota sulavamman ja nopeamman matkan kuin rämpiminen pusikoissa. Ja kaiken alla ovat jännitteet liittyen siihen, ollaanko menossa Minas Tirithiin, tai ketkä ovat, ja onko Sormus. Boromir ainakin on, ja toivoisi edelleen Sormuksenkin päätyvän sinne, Gondorin sotamahtia auttamaan. Saattueen keskinäisessä keskustelussa samana iltana hän heittää taas omaa lopullista kohtalokasta valintaansa ennakoivaa yksinpuhelua. Frodon epäluulo saa lisää polttoainetta. Aragornia taas repivät hänen henkilökohtainen historiallinen missionsa ja ajatus Gandalfin korvaamisesta Frodon tärkeimpänä tukena. Purjehdus Virtaa alaspäin on paitsi käytännöllinen ratkaisu, myös ajan pelaamista, mutta eiväthän nämä sisäänrakennetut jännitteet ole mihinkään katoamassa. Niiden ainoa lähde on oikeastaan Boromir; ei liene kaukaa haettua ajatella, että tämän ottaminen mukaan Saattueeseen oli Elrondilta virhe, joskin kaiketi myös vaikeasti vältettävissä, kun tyyppi nyt oli Rivendelliin päätynyt ja joka tapauksessa palaamassa samaan yleissuuntaan.

Seuraava aamu alkaa ensimmäisten haltialahjojen vastaanottamisella: Saattueelle tuodaan haltiaviitat ja lembasia. Jälkimmäistä Gimli vetää makuun ihastuttuaan kokonaisen kakun, joka olisi tarkoitettu pitkän päivän ravinnoksi. Lembas rinnastuu positiivisesti Laakson ihmisten cramiin, jonka päättelemme olevan kuivempaa / mauttomampaa kuin vertauksena ihmisten ja haltioiden välisiin eroavaisuuksiin. Aikanaan en keksinyt näille tuotteille mitään kovin relevanttia verrokkia tuntemassani elintarvikekirjossa, mutta nykyään mieleen tulevat kaikenlaiset välipalapatukat ja proteiiniasiat; nykypäivänä lembasin ympärille olisi jo rakentunut kokonainen ruokablogien kosmos, menestyvä keittokirjasarja ja julkkisfanien yhteisö. (Bull Mentula tosin pitäisi sitä epäilyttävänä viherpiiperryksenä.)

Samaan tapaan haltiaviitatkin ovat tietysti vitusti parempia kuin tavalliset viitat, melkeinpä maagisia. Anonyymi haltia ei tosin Pippinin asiaa kysyessä ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa "taikaviitalla", Lórienissahan taikuus vain on, ei tarvitse erikseen taikoa.

Tullaan Virran ja Hopeajuovan väliselle pitkälle, kapenevalle niemekkeelle, jota ihana ruohoniitty peittää näin lopputalvestakin. (Täällä ilmeisesti eletään ihan omissa, erityisissä Lórien-ilmasto-oloissa, päätellen luonnonkuvauksen eroista verrattuna lähialueisiin. Vastarannat ovat paljaat. Elanorit ja mallornit kasvavat vain haltioiden maassa, koska, no, siellä taikuus vain on. Veneet ja Samin iloksi myös hyvät haltiaköydet odottavat Saattuetta täällä. Jakaudutaan kolmeksi venekunnaksi, jotka eivät mene aivan tasan: tietysti Gimli ja Legolas saavat olla kahdestaan, tavaroiden valtaosan kanssa.

Koeajolla Hopeajuovalla Celeborn ja Galadriel tulevat vastaan eeppisellä joutsenenhahmoisella aluksella. Galadriel laulaa taas yhden haikean, kulta-aikoja ja Valinoria kaipaavan hymnin. Jonkin aiemman kirjoitukseni yhteydessä virisi keskustelua siitä, millaista ja miten soitinnettua tämä haltioiden musiikki on. Tässä mainitaan Galadrielin säestävän itseään harpulla, kuinka ollakaan. Tarkemmin: kädessään hänellä oli harppu. Ymmärtääkseni ns. harppu-harppua ei kyllä soiteta yhdellä kädellä, ja tulee mieleen, että Tolkien on sittenkin tarkoittanut jotakin epämääräistä mutta pienempää kielisoitinta. Mutta joo, voi helposti kuvitella Galadrielin materiaalin kuulostavan aika lailla Joanna Newsomilta.

Hallitsijapari kutsuu Saattueen purrelleen syömään, aterian yhteydessä annetaan vielä lisävinkkejä tulevaa matkaosuutta koskien - mm. varoitetaan Fangornista, mikä on myöhempien tapahtumien valossa mielenkiintoista. Sitten on heidän henkilökohtaisten lahjojensa aika. Näistä mainitsemisen arvoisia on lähinnä neljä: Aragorn saa Andúrilille tehdyn huotran ohella vihreän jalokiven, joka myöhemmin antaa hänelle kuningasnimen Elessar ja on tietysti välitetty Arwenilta, jonka nimi (ja epäsuorasti myös toinen sukulinja Galadrielin ja Celebornin tyttärentyttärenä) taidetaan mainita tässä ensimmäistä kertaa. Edelleen Tolkien kuitenkin kiertelee ja kaartelee tämän aiheen ympärillä, panttaa suurta romanttista salaisuuttaan. Sam saa rasiallisen sitä hyvää lumottua maata Galadrielin omasta puutarhasta, ja Gimli taas pistetään itse esittämään lahjatoiveensa, joksi tämä punastuen määrittelee hiuksen Valtiattaren tukasta. Suosionosoitusta pidetään suurena, rivien välistä voi lukea sen edustavan jopa melkoista röyhkeyttä, mutta kaunosielu saa palkintonsa ja lupaa tehdä siitä huoneensa perintökalleuden, joka tallennetaan häviämättömän kristallin sisään.

Nyt vittu oikeasti, Gimli.

Lopulta kaikkein hyödyllisimmän lahjan taitaa saada Frodo, kuten kai aiheellista onkin. Kristallipullo, johon on tallennettu Eärendilin tähden valoa sekoitettuna minun suihkulähteeni veteen, whatever the fuck that means (kuulostaa yksisarvishoidoilta) osoittautuu myöhemmin käyttökelpoiseksi releeksi.

Sitten on aika lähteä. Alleviivattua mutta kouraisevaa symboliikkaa Tolkien käyttää kuvatessaan matkalaisista näyttävän enemmän siltä kuin Lórien lipuisi heistä poispäin - unohduksiin, menneisyyteen, omalle aikojen virran sanelemalle paikalleen. Viimeisen laulun Galadriel vielä niemenkärjestä laulaa, nyt quenyaksi, jonka sanojen soundi tosiaan todistaa Tolkienin tunnetut suomesta siihen ottamat vaikutteet.

Lórienin jäädessä mutkan taakse, pois näkyvistä, tuntee suurimman menetyksen kokeneensa tietysti Gimli, joka itkee avoimesti. Hänen on annettu asua hetki paratiisissa, hänelle on näytetty jumaluus ja hänen on suotu paistatella sen valossa, sitten hänet on revitty sieltä irti ja heitetty takaisin harmauteen. Gimlin reissu ei ole vielä lähelläkään loppuaan, mutta fiilikset ovat varmaankin tuttuja kenelle tahansa onnistuneelta matkalta arkeen palaavalle. TSH:n juonen logiikassa matkustaminen on kuitenkin puuduttavaa arkea, pysähdykset pieniin paratiiseihin elvyttäviä poikkeamia siitä.

Galadrielin peili

Tässä lyhyehkössä luvussa saavutaan Lórienin ytimeen, Caras Galadhonin puukaupunkiin, ja koetaan se, mikä tänne ollaan tultu kokemaan. Otsikkokin vihjaa, että luvun varsinainen päähenkilö on haltiavaltiatar Galadriel, joka mieheensä Celeborniin verrattaessa tuntuu kahdesta tasa-arvoisesta hallitsijasta tasa-arvoisemmalta. Tämäkin liittyy tietysti hänen taustaansa Kuolemattomilla mailla. Hallitsijaparin roolijako tuntuu heidän kohdatessaan Saattueen olevan se, että Celeborn on skeptisempi ja  varautuneempi, kun taas Galadriel sekä tietää enemmän että ymmärtää enemmän. Vahvoja naisia TSH:sta etsivät voinevat kääntyä aivan ensiksi Galadrielin puoleen: vahvempaa tuskin löytyy, ja vahvuus tarkoittaa tässä tietysti myös valtaa, jonka kumppanina näissä yhteyksissä käy toki syvä viisaus.

Caras Galadhon ei tunnu todelliselta elävältä kaupungilta, vaan eräänlaiselta reservaatin ja muinaismuistokohteen yhdistelmältä. Tietysti siellä on puiden ja moniväristen valojen ohella laulua, joka valui rinteitä alas niin kuin leuto sade putoaa lehdille. Yllättävänkin moderni kuva Tolkienilta, muotonsa puolesta siis! Muutamaa vartijahaltiaa lukuun ottamatta ei nähdä juuri ketään saavuttaessa tämän  valtakunnan keskukseen. Galadriel ja Celeborn pitävät hovia tietysti korkeimmassa puussa. Sinne kiivetään loputtomia tikkaita pitkin. Jostain syystä mieleeni tulee tässä kohtaa muuan lausuma, joka on alun perin peräisin erään tuttavan enolta tai sedältä. Tällä oli tapana sanoa: "Maalaisliittolaiset istuvat puussa, ja heillä kaikilla on käpy suussa." No, ei oikeastaan liity, sillä tosielämän maalaisliittolaiset eivät pidä puista, ja useimmat haltiat olisivat varmasti puoluekannaltaan vihreiden oikeistosiipeä.

Ensiksi Galadrielin ja Celebornin kanssa tulee puheeksi Gandalfin kohtalo. Se on uutinen Caras Galadhonissakin, sillä vaikka Galadriel näyttää pystyvän seuraamaan itseään kiinnostavien henkilöiden toimia välimatkan päästäkin, on Gandalf poikkeus tähän sääntöön. Uutinen on tietysti mitä huonoin, ja tieto balrogin hereilläolosta innostaa Celebornin kevyeen kääpiöennakkoluulon puuskaan. Galadriel silottelee tilanteen ja imartelee Gimliä puhumalla Khazad-dûmista runollisesti ja kääpiökielistä nimistöä käyttäen. Gimli on heti rakastumisen partaalle asti myyty.

Tästä yksittäisestä kohtauksesta taitaa välillisesti alkaa myös Gimlin ja Legolasin välinen, fanfic-nikkareita sittemmin loputtomiin innostanut yllättävä ystävyys. Saattueen Lórienissa viettämänä aikana Legolas pyörii enimmäkseen haltiaporukoissa, mutta Gimli pyörii mukana. Mitä ilmeisimmin juuri Galadrielin diplomaatinlahjat ovat tässä murtaneet jään.

Palataksemme vielä ensikohtaamiseen hallitsijaparin kanssa, sen mieleenpainuvinta antia on tietenkin Galadrielin suorittama eräänlainen valheenpaljastuskoe, kun tämä vangitsee vuorollaan itse kunkin katseellaan kyseenalaisia motiiveja tutkistellen. Hän ei etsi pahuutta, vaan heikkoutta - otollisuutta langeta kiusaukseen jättää tehtävä kesken tai vaihtaa epäkiitollinen osansa toiseen, parempaan. Kullekin Saattueen jäsenelle on ollut tarjolla yksityinen tämän mahdollistava skenaario. Jälkeenpäin he yrittävät udella toistensa kokemuksista, mutta ainoat vähänkin enemmän niitä avaavat ovat Sam ja Boromir. Samille on tarjottu puutarhapalstaa Konnusta, hänen yksityistä paratiisiaan, Boromirille taas mitä ilmeisimmin valtafantasioita, unelmia Suuresta Gondorista.

Myöhempien tapahtumien valossa voimme kuvitella Galadrielin nähneen tässä vaiheessa vähintäänkin selkeinä mahdollisuuksina paljon sittemmin tapahtunutta. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan näytä olevan jyvien erotteleminen akanoista, vaan eräänlainen mentaalivalmennus. Tämä teema jatkuu sitten luvun toisessa merkittävässä kohtauksessa, joka sen jo päättääkin: epämääräisen Lórienissa vietetyn ajan jälkeen Frodo ja Sam pääsevät katsomaan Galadrielin peiliin.

Kohtauksen johdannossa hobitit kuljeskelevat kaksin illanhämärässä, puhuvat haltioista ja Gandalfista ja siitä, miten kohta pitäisi kai jatkaa matkaa. Taikuudestakin puhutaan: Sam pohtii suhdettaan tähän käsitteeseen rinnastaen Gandalfin ilotulitukset ja Lórienin ei-niin-ilmeisen taikuuden, viitaten mielenkiintoisella tavalla siihen, miten galadhrim tuntuvat kuuluvan tähän maahan siinä kuin hobitit Kontuun tai paremminkin. Haltiat ovat ikään kuin yhtä maan kanssa. Aggressiivisesta blut und boden -retoriikasta tässä poiketaan kuitenkin siinä, että haltioiden sidos maahansa on enemmänkin negatiivista lajia - heitä ei voi olla ilman tätä maata, ja vaikka he voivat sitä puolustaa, he eivät toisaalta voi menestyä muualla, heidät olisi silloin ikään kuin kiskottu juuriltaan. Mielenkiintoisella tavalla muuten jopa yli-ihmismäiset haltiat rinnastuvat luonto- ja kotipaikkasuhteessaan eläin- tai jopa kasvikuntaan. Lórienin haltioihin tämä tuntuu pätevän selvemmin kuin muihin.

Heidän suhteensa maahansa on kuitenkin taikuutta, vaikkakaan ei silmänkääntötemppuja. Ja taikuushan tulee Galadrielistä ja hänen kauttaan Valinorista. Valtiatar keskeyttää Frodon ja Samin keskustelun ja näyttäytyy ensimmäistä kertaa sitten Saattueen saapumisen. Hän on selvästi kuullut tai kuunnellut hobittien sananvaihtoa ja aikoo nyt näyttää haltiataikuutta.

Galadrielin peili on idylliseen notkelmaan sijoitettu hopea-astia, joka (Galadrielin täytettyä sen vedellä) näyttää siihen katsovalle väläyksiä epälineaariseksi muuttuvasta ajasta: kohtauksia, jotka Galadrielin kertoman mukaan voivat olla mennyttä tai tulevaa, mutta eivät välttämättä todellista kumpaakaan, mahdollisuuksia vain. Homman catch-22 on tietysti siinä, että peilistä nähty skenaario saattaa muuttua todeksi nimenomaan, jos katsoja toimii näkemänsä ajamana. Ja tällä kertaa nähty voi edustaa myös painajaisskenaariota, kuten saa huomata Sam, jolle näytetään otteita Konnun industrialisaatiosta ja oma isäukko kanniskelemassa omaisuuttaan tiellä, kotinsa menettäneenä. Vaikka Galadriel selittää Peilin toimintaperiaatteen päällisin puolin, ei kerran näytettyä kuvaa tietenkään saa mielestä pyyhittyä, joten Sam asetetaan tässä klassisen uskollisuusdilemman eteen. Samille maailman tylyys ja arvaamattomuus paljastuu kappale kerrallaan, mutta hän ei tietenkään horju, tässäkään.

Frodo näkee tietysti, lopulta, Silmän. Hänen kohdallaan kaikki tällaiset yliaistimisen tiet tuntuvat vievän samaan pisteeseen. Galadriel on tiennyt tämän jo ennalta ja siksi kai johdattanutkin hobitit katsomaan Peiliin. Hänen tarkoituksensa vaikuttaa olevan uskon valaminen säikäyttämisen kautta. Hän paljastaa oman sormuksensa, yhden Kolmesta - ja saa Frodolta tarjouksen ottaa Suurinkin haltuunsa - kuinkahan mones "kova tyyppi" hyvien puolelta, jolle tätä taakkaa on jo koetettu sälyttää? Galadriel perustelee mielestäni havainnollisimmin, miksi näin ei voida menetellä, mitä sellaisesta seuraisi.

Hänestä tulisi kaunis ja kauhea kuningatar, ei musta vaan musta ja valkoinen, yö ja aamu, meri ja aurinko ja lumi yhtä aikaa. Hän aloittaisi hyvin aikomuksin, mutta päätyisi ihanaksi hirmuvaltiaaksi. Kaikki rakastavat minua ja joutuvat epätoivoon minun tähteni! 

Romantillinen skenaario! Galadrielin kuvaama ambivalentti tyrannihahmo olisi äärimmäisen kiinnostava fantasiaeepoksen henkilögalleriassa. Mutta Tolkien ei ole tunnemyrskyjen ihannoija. Hänen Galadrielinsa väistää kiusauksen ja tyytyy omaan vähenemiseensä, edessä odottavaan pakoon Länteen, kävi miten kävi.

Lórien-jakson puhdasta juonellista merkitystä syvempi on sen merkitys teoksen mentaalisen alkuosan vihoviimeisenä etappina, viimeisenä aidosti turvallisena turvapaikkana, Frodon kannalta viimeisenä briiffauksena homman luonteesta ennen omilleen joutumista. Viimeisenä tilanteena, jossa hän edes hetkellisesti kuvittelee, että joku voisi ottaa häneltä hänen taakkansa. Viimeisenä tilanteena, jossa hän edes hetkellisesti haluaakaan sitä.

Lothlórien

Morian tapahtumien ja Gandalfin ilmeiseltä vaikuttavan lopun aiheuttama tunnekuohu jätetään edelliseen lukuun. Seuraavan alussa Aragorn sentään pitää lyhyen puheen teemasta "toivo on ehkä menetetty, mutta onhan sentään kosto". Tosin Saattue ei ole ihan heti kostamassa kenellekään, vaan nyt olisi tarkoitus päästä mahdollisimman kauas örkeistä ennen auringonlaskua. Ei ole siis aikaakaan jäädä suremaan.

Aikaa on sentään viivähtää hetkinen Kheled-zâramin eli Kuvastajan mystisellä lammella, jonka rannalla kohoaa Durinin kivi kääpiöiden muinaisuuden muistona. Tämän kansan pyhimpiä paikkoja siis, mihin nähden Gimli suhtautuu vierailuun sentään varsin maltillisesti. On ehkä paljonpuhuvaa, että hän haluaa katsoa lammen veteen nimenomaan Frodon kanssa. Kheled-zâramhan kuvastaa Sumuvuoret ja taivaan niiden yllä (tai alla) ylösalaisena kuvana, mutta taivaalla loistavat tähdet vuorokaudenajasta riippumatta, eikä katsojaa itseään näy. Se on siis pysäytyskuva Tähtien ajoilta, Durinin ajoilta. Melko jännittävä maaginen elementti, jonka perusideaan taisin havahtua vasta nyt. Keski-Maassa on paljon tällaisia kohteita, joihin on ikään kuin säilötty kappale muinaisaikoja.

Yhteen merkittävään sellaiseen ollaankin matkalla seuraavaksi.

Tullaan Hopeajuovan jääkylmille lähteille, ja nimi Lothlórien mainitaan ensimmäistä kertaa. Aragorn pudottaa taas yhden mystisen viittauksen siihen, miten hänen sydämensä asuu tuossa maassa talvellakin. (Viimeksi se asui kyllä Rivendellissä, mutta voihan sydän kai useammassakin paikassa asua, metafysiikan alueelle kuuluva konsepti kun on. Mutta some-päivittäjänä Aragorn olisi juuri sellainen raivostuttava tapaus, joka kirjoittaisi, että "hyviä juttuja tapahtuu <3 <3 <3 " suostumatta paljastamaan enempää.)

Huomaan myös, että vaikka Aragornin reittisuunnitelma Lothlórieniin menemisen osalta tulee selväksi jo tässä, ei Boromir vielä asetu vastahankaan. Monessa kohtaa gondorilainen tuntuu kyllä muutenkin vähän hitaasti kuulemaansa havahtuvalta, vaikutelmaksi jää, että hän on liian täynnä omia gondorilais-sankarillisia suunnitelmiaan kiinnittääkseen hirveästi huomiota muiden puheisiin.

Seuraavassa kohtauksessa pidetään lepotauko haavoittuneiden Frodon ja Samin hoivaamisen merkeissä, tärkeimpänä sisältönä tietysti Frodon mithril-paidan paljastuminen. Se herättää asiaankuuluvaa ihmetystä, ihailua ja huvittuneisuutta. Gimlin luulisi tavallaan tuntevan jonkinlaista annoskateutta, mutta toisaalta ahneus ei ole ainakaan tämän kääpiön luonteenpiirteitä, vaikka muita kansansa stereotyyppejä monessa asiassa toteuttaakin.

Pimeän tultua merkkejä örkeistä ei edelleenkään näy, mutta sen sijaan saadaan - Frodon tarkentuneiden aistien kautta - lisää vihjeitä siitä toisesta huomaamattomasti tassuttelevasta tyypistä, joka nähtävästi iskostui seurueen kantaan Moriassa ja jatkaa siinä yhä. Osaako neitseellinen lukija tässä vaiheessa jo aavistaa, että kyse on Klonkusta? Tolkien panttaa keskeistä tietoa pistämällä Saattueen muut jäsenet suhtautumaan Frodon kautta tuleviin havaintoihin aika yliolkaisesti. Onhan tässä tietysti muutakin ajateltavaa. Saavutaan Kultaisen metsän laidoille, ja nyt käydään sitten se Aragornin ja Boromirin keskustelu kyseisestä paikasta ja siitä, kannattaako sinne mennä. Nykygondorilaisen käsityksen mukaan Lothlórien on arveluttava paikka, jossa voi joutua oudon lumouksen vangiksi. Semantiikkaa: Boromirin mielestä sieltä ei selviä vahingoittumattomana, Aragorn allekirjoittaisi muotoilun muuttumattomana. Sitä Tolkien ei kirjoita julki, että Boromirille nämä kaksi määritelmää voivat tarkoittaa yhtä ja samaa. Minas Tirithin puolustajat ovat aikojen saatossa jähmettyneet paikoilleen ja tavallaan unohtaneet sen kokonaiskuvan, johon heidän oma puolustusvelvollisuutensa liittyy: siitä on tullut vain sen itsensä toteuttamista, samalla ollaan sulkeuduttu omaan porukkaan ja alettu kyräillä entistä pahemmin kaikkea muuta, mikä on oman vallan ja oman ymmärryksen ulottumattomissa. Paralleeleja tuntemamme maailman historiaan voi taas vetää halutessaan vaikka kuinka paljon.

Boromir taipuu sentään varsin helposti, osoittaa tässäkin toisaalta myös tuttua tahdottomuutta - väittää periaatteen tai muodon vuoksi vastaan, ei edes yritä kilpailla johtajanroolista. Hahmo on alkanut vaikuttaa tällä lukukerralla aiempaa huomattavasti ristiriitaisemmalta.

Kahlataan Nimrodel-joen yli, ja Legolas yltyy esittämään sen myyttiseen taustaan liittyvän balladin haltiakuningas Amrothista ja tämän rakastetusta Nimrodelista, joiden tiet erkanivat kääpiöiden herätettyä Moriassa balrogin ja Lothlórienin monien tuolloisten asukkaiden paetessa Anduinin suiston kautta länteen. Nimrodel katosi vuoristosoliin, Amroth ei saanut lähtevää laivaa viivytettyä mutta ei kestänyt rakkaansa menettämistäkään, vaan hyppäsi mereen ja katosi vuorostaan sinne. Klassinen traaginen lemmenmyytti, mutta sisältää - toki niin ikään mytologisen taustan omaavan, mutta Tolkienin rakkaustragedioille erityisen tyypillisen - vivahteen siihen suuntaan, että he saavat toisensa jollain tapaa kuitenkin. Tällä kertaa niinkin usvaisesti, että etelätuulella lokkien kirkunaa Amrothin satamasta kantautuu aina Nimrodel-joelle asti. Voiko esoteerisempaa hyväilyä enää kuvitella!

Seuraavaksi tavataan sitten ihan konkreettisia haltioita. Lothlórienin reunamille saapunut seurue harkitsee juuri yöpymistä puussa, kun muutama haltiavaltakunnan tiedustelija, yhteiskieltäkin osaava Haldir puhemiehenään, puuttuu tilanteeseen seurattuaan porukan etenemistä jo jonkin aikaa. Tietoja on saatu jo Elrondin taannoisilta lähettiläiltä, joiden korpivaellus ei siis ainakaan tässä suhteessa mennyt hukkaan. Tarjolla olisi turvallinen yö mallorn-puuhun rakennetulla lavalla ja opastusta metsävaltakunnan sydämeen, mutta Gimlin läsnäolo on herättää kohtalokkaat roturistiriidat, jotka Legolasin ja Aragornin painavat sanat saavat kuitenkin väliaikaisesti hillittyä.

Yöllä niitä takaa-ajavia örkkejä sitten kulkee isona porukkana ohi, mutta paikalla on taas muutakin: hiljaiseen toimintaan heräävä Frodo näkee ensimmäistä kertaa Klonkun, tosin vain silmäparina, joka kiipeää puunrunkoa mutta häviää sitten Haldiria pakoon. Haltia on tietysti nähnyt oudon olennon myös, mutta mitään johtopäätöksiä ei edelleenkään aleta vetää, eikä tapauksesta nähdäkseni edes mainita muulle Saattueelle. Huomio on tietysti örkeissä, jotka haltiat ovat harhauttaneet syvemmälle metsään isomman voiman armotta tuhottavaksi. Se uhka on Saattueen osalta väistynyt, ja aamulla matka jatkuu syvemmälle salattuun maahan.

Se matka onkin sitten kunnon Vakoilijan käsikirja -toimintaa: on salavihkaa metsästä köysisillan kanssa ilmestyvää haltiaa, yleistä mysteerin tuntua ja tietysti klassinen konflikti, joka käydään Haldirin vaatimuksesta, että kääpiö Gimli saa astua varsinaiseen Lothlórieniin vain side silmillä. Tässä kohtaahan Gimli on varsin itsetuhoisesti jo vetämässä kirvettä esiin ja on realistisesti ajatellen sekunnin päässä kuolemastaan, mutta Aragorn ennättää väliin. Havaitsemme sen laajemmasta Keski-Maan historiasta tutun seikan, että hyvänkin kääpiön heikkous on ylpeys. Tämän ymmärtää Aragorn, jonka järkevä sovitteluratkaisu on ehdottaa sitten koko seurueen kulkemista side silmillä, vaikka tämä taas on herättää aivan vastaavan rotuylpeyden Legolasissa. Aika helposti siloteltavaksi leikkipeliksi tämä ristiriita kuitenkin jää - joku toinen kirjailija olisi lietsonut siitä draamaa paljon enemmän. Niin Gimli, Legolas kuin Lórienin haltiat tuntuvat lähinnä täyttävän roolinsa muodolliset vaatimukset. Tolkienilla on mielessään jotain banaalia kinastelua suurempaa.

Siitä saa side silmilläkin aavistuksen taas kerran Frodo, joka kokee Lórienin Kiilaan saapumisen mielenkiintoisella tavalla: Rivendellissä eli muinaisuuden muisto; Lothlórienissa muinaisuus oli yhä olemassa valveen maailmassa. Paha on koskettanut sitäkin, mutta asumaan se ei ole voinut jäädä. (Epäluuloa ja suojelunhalua tämän linnakkeen vartijoissa se kyllä on herättänyt, minkä Haldir sanoo aivan suoraankin.)

Mikä tämä Rivendellin ja Lothlórienin välinen metafyysinen ero lopulta on? Äkkiseltään ne vaikuttavat melko samanlaisilta turvapaikoilta, toisessa vain on enemmän puita. Niiden hallitsijat rinnastuvat toisiinsa melko vaivattomasti. Vai rinnastuvatko? Vain toinen hallitsijoista on itse asunut Kuolemattomilla mailla. Tolkienin mytologian kontekstissa on pakko olettaa Frodon aistivan jonkin olevan nimenomaan tätä. Elrond ei sittenkään ole aivan Galadhriel, ei aivan.

Luvun lopussa saavutaan haltiavaltakunnan sydämen liepeille, itse asiassa sen entiseen sydämeen, Cerin Amrothiin, mereen hukkuneen kuninkaan pääpaikkaan. (Amrothiin ja Galadhrieliin liittyvistä historiallisista käänteistä kirjoittanen lisää seuraavalla kertaa.) Tässä kukkaloiston paratiisissa valtiattaren mahtikäskystä kaikki saavat vapautua sokkoudestaankin ja nauttia ihanasta idyllistä - jonka rajallisuudesta muistutukseksi Frodo toki näkee Haldirin opastamana kukkulalta myös Dol Guldurin uhkaavan varjon kaukaisuudessa. (Kuinka korkea tämä kukkula oikein on? Matkaahan täytyy olla satoja kilometrejä. No, Dol Guldurin varjo on tietysti ja taas kerran metafyysinen varjo sekin.)

Ja Aragorn tunnelmoi elanor-kukka kädessään ja on taas niin saatanan kaihomieli ja salaperäinen kuin olla ja voi, muistelee mennyttä rakkauskohtausta, jossa tuskin on kielisuudelmaa vaihdettu. Lausuupa pari säettäkin Arwenille ihan nimeltä mainiten. Noiden kahden esikoistytärhän nimettiin myöhemmin Elanoriksi, ja epäilen tämän syntymään johtaneen prosessin olleen ihan yhtä neitseellinen kuin koko tuhansien vuosien romanssi muutenkin.

Khazad-dûmin silta

Balinin haudalla vietetyn hiljaisen hetken jälkeen Saattue alkaa luonnollisesti etsiä vihjeitä kääpiöylimyksen ja tämän väen kohtalosta. Hautahuoneen ovilta löytyvät kaukaisen taistelun jäljet kertovat omaa kieltään, mutta karun tarinan yksityiskohdat paljastuvat, kun sivuhuoneesta löytyy kirjan, Balinin väen kronikan, puoliksi tuhotut jäänteet. Lyhyessä kohtauksessa Gandalf lukee säilyneet tekstikatkelmat ääneen, ja niiden kuvaamat tapahtumathan ovat hyytäviä. Örkit riivaavat siirtokuntaa, ja kääpiöiden Veden valvojaksi nimittämä kraken on jo padonnut Länsiportin edustan. Balin kuolee piilosta ammuttuun nuoleen jo ennen valtakuntansa lopullista tuhoa, jota historioitsija Ori on dokumentoinut viimeiseen karmivaan ne tulevat -raapustukseen asti.

Skenaario on klassinen: eristynyt siirtokunta yksinäisessä paikassa, vihamielisten voimien armoilla. Morian historian ja kääpiöille myyttisen merkityksen painolasti alleviivaa tarinaa kehystävää varman tuhon atmosfääriä. Kuvaan kuuluu vuosia myöhemmin paikalle saapuva seurue, jonka osuus ei tietenkään rajoitu murhenäytelmän seuraamiseen imperfektissä. Tuskin kronikka on saatu luettua, ja siitä maantieteellisiä suuntaviivoja saanut Gandalf usutettua seurueen taas liikkeelle, kun mahtava kumina - ikään kuin valtavat kädet olisivat käyttäneet itse Morian luolia suurena rumpuna - aktualisoi vaaran taas nykyhetkeen. Balinin porukan tapaan Saattuekin on jäämässä örkkien - ja tietysti vielä pahempien asioiden - loukkuun.

Gandalfin pikainen tiedustelu kertoo, että "vielä pahempiin asioihin" kuuluu ainakin isoja uruk-örkkejä sekä luolapeikko tai useampi. Historiakammion itäisen oven takana ei tunnu kuitenkaan olevan vielä vihollisia. Suinpäisen pakenemisen sijaan seurue päättää voittaa aikaa viivyttämällä vihollista parhaansa mukaan: tämä tarkoittaa TSH:n ensimmäistä kunnon aseellista taistelua, joka on luonteeltaan hyvin erilainen kuin metafyysisen sävyiset kohtaamiset sormusaaveiden kanssa.

Tässä yhteenotossa kunnostautuvat niin luolapeikkoa Piikillään haavoittava Frodo kuin ensimmäisen örkkinsä surmaava Sam. Maalaisjätkien muodonmuutosta päteviksi miekkatappelijoiksi Tolkien analysoi huvittavan vähän, eikä örkin tappamista oikein tunnuta laskevan ainakaan sellaiseksi tappotyöksi, joka aiheuttaisi moraalista pohdintaa. Itse asiassa örkit tuodaan konkreettisina elementteinä tarinaan ihan tuosta noin vaan, eikä ensi alkuun kerrota näistä olioista paljon mitään - ulkonäön osaltakin kuvataan vain luolapeikkoa ja suurta örkkipäällikköä, jonka rooli tarinassa on keihästää Frodo kammion seinää vasten. Tilanne on tietysti kaoottinen, eikä aikaa kansatieteellisten huomioiden tekemiseen ole. Hobittien suoriutumista ja koko Saattueen taistelumenestystä voi pitää hieman epäuskottavana, mutta tuskin enempää kuin korkealta fantasialta voi legitiimisti odottaa.

Frodonhan muut uskovat kuolleeksi, kun he pakenevat salista ja Aragorn kantaa tätä. Hänet on tietysti pelastanut Bilbon mithrilpaita, joka on jo edellisessä luvussa paljastunut mahdollisesti arvokkaammaksi kuin "koko Kontu ja kaikki mitä siellä on". Salaisuus ei paljastu vielä tässä vaiheessa, vaikka Frodon ilmoitus kunnossa olemisestaan yllättääkin muut. Asiaa ei ole aikaa ihmetellä, on paettava alaspäin ja portteja kohti. Gandalf jää vielä hetkeksi puolustamaan kammion ovea, ja selväksi käy, että paikalla on myös magiaosastolla hänelle vertoja vetävä voima: Tolkien rakentaa taitavasti jännitystä kysymyksen "mitä helvettiä siellä oikein on" ympärille.

Tätä asiaa Gandalf pohtii toimintajaksojen välisessä suvantovaiheessa, kun seurue on jättänyt takaa-ajajia riittävästi taakseen voidakseen levähtää hetken. Velho osaa itsekin sanoa vain kohdanneensa tuntemattoman voiman, joka on vastannut hänen sulkuloitsuunsa niin järeällä vastaloitsulla, että lopputuloksena koko historiakammio on romahtanut. Viittaus suoraviivaiseen magialla käytyyn kaksintaisteluun on TSH:ssa poikkeuksellinen: roolipelifantasian tapaista järjestelmällistä ja myös aseeksi käyvää loitsimista ei yleensäkään juuri esiinny Tolkienilla. Tällaisista pienistä sivulauseista on tietysti voitu ammentaa suureen määrään myöhempää fantasiakirjallisuutta.

Pako jatkuu. Muiden vaaraelementtien oheen tulee tuli: alaspäin mentäessä ilma käy yhä kuumemmaksi, ja edessä lepattava valo viittaa irrallaan oleviin liekkeihin. Saavutaan Morian Toiseen saliin, aivan itäporttien tuntumaan. Siellä on kääpiöiden vanha puolustusrakennelma, pohjaton kuilu, jonka yli pääsee vain kapeaa, kaiteetonta siltaa pitkin. Mutta tämän kuilun ohella salin lattiaan on avautunut halkeama, josta syvyyksien tuli leiskuaa. Omituista kyllä, tässä tapauksessa tuli tulee Saattueen avuksi lyödessään seinämän heidän ja taas kannoille ehättäneiden örkkien väliin. Mutta se ei tietenkään pysäytä balrogia, sillä sehän se takaa-ajajia johtaa.

Mikä sitten on balrog, siitä ei neitseellisellä lukijalla voi olla aavistustakaan, mutta tässä tapauksessa Tolkienin hirviökuvaus on visuaalisuudessaan ensiluokkaista: varjomainen, vain suunnilleen ihmisen muotoinen hahmo, jonka harja leimahtaa liekkeihin ja joka kantaa toisessa kädessään monisiimaista piiskaa, toisessa liekehtivää miekkaa. Balrogin assosioiminen kahteen peruselementtiin, tuleen ja pimeyteen, toimii erinomaisesti: kiitettävän linjakasta pääväreillä maalaamista ja unohtumaton kohtaus jo lapsuudessa.

Balrog on kyllä vähintään myyteistä tuttu tyyppi niin Legolasille, Gimlille kuin Gandalfillekin. Järkytyksenä sen kohtaaminen tulee viime mainitullekin, ja tässä vaiheessa, ensimmäistä ja ehkä ainoaakin kertaa tarinassa, jo valmiiksi uupuneen velhon taistelutahto tuntuu olevan romahtaa.

Niin ei tietenkään käy. Muun seurueen paetessa vastentahtoisesti edeltä asettuu Gandalf sillalle balrogia vastaan, ja käydään eeppinen tahtojen, taikuuden ja myyttisten voimien taistelu, joka huipentuu varsin konkreettisesti sillan hajoamiseen ja kummankin osapuolen syöksymiseen syvyyksiin. Gandalfin viimeisiksi sanoiksi seuralaisilleen jää klassinen huudahdus: Paetkaa, hullut! 

Yhtenä toimintajaksona tarkasteltaessa pätkä Mazarbulin kammiosta kääpiökaupungin porteille on Tolkienin mittapuulla pitkä, mutta Gandalfin ja balrogin taistelu taas kunnioitettavan kompakti ja juuri siksi niin intensiivinen ja vahva kohtaus. Vain muutama mahtipontinen repliikki lausutaan, ne sitäkin klassisempia jokainen. Nähtävästi yksi tarinan hyvän puolen pääpelureista on pelattu siitä ulos jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa, ilman että mikään aiemmin koettu olisi antanut ymmärtää Tolkienin harrastavan tällaista strategiaa. Gandalfia on joka tapauksessa ollut helppo kuvitella astetta kuolemattomammaksi kuin vaikkapa pari ihmepelastumista jo kokenut Frodo.

Tämä heijastuu tietysti myös Saattueen muiden jäsenten reaktioissa, joissa järkytys, suru ja viha kietoutuvat toisiinsa. Itäporttia vartioivat örkit raivataan tieltä silkan vihan voimalla, samalla seurueen jäsenet itkevät vielä paetessaan. Kun he ovat päässeet lopullisesti turvaan avoimen taivaan alle, on aika antaa valta lähes väkivaltaiselle surulle. Yksi teoksen tehokkaimmista toimintajaksoista on takana, eräs ratkaiseva murroskohta saavutettu. Tarinan dynamiikan mukaisesti seuraavaksi on vuorossa seesteisempi turvapaikkajakso, johon silti kietoutuu niin menneisyyden reflektointia kuin tulevaisuuden pähkäilyäkin.

Matka pimeydessä

Kun Saattue on paennut riittävän matkan päähän Caradhrasista, on aika pysähtyä yöksi lepäämään - ja myös miettiä, mitä seuraavaksi. Vuorisola ei ole ainoa tie Sumuvuorten toiselle puolelle. Gandalfilla on mielessään toinenkin, sama josta hän oli jo ehtinyt käydä debaattia Aragornin kanssa: Moria. Jälleen kerran Tolkien on pistämässä porukan harhauttamaan takaa-ajajia suuntaamalla yllätyksellisesti suoraan pahamaineisimmalle reitille.

Tällä kertaa tämä ei tosin miellytä erikoisesti Aragornia, vielä vähemmän Boromiria, joka yrittää vetää kotiinpäin ja ehdottaa joko Rohanin aukon kautta kulkemista tai vielä pidempää reittiä Valkoisten vuorten eteläpuolelta. Gandalf torppaa ensimmäisen Saruman-perusteella ja toisen vedoten sen pituuteen ja vaaralliseen matkaan tietymättömien erämaiden halki. Tilannehan tuntuisi mitä suurimmassa määrin olevan sellainen, että Vihollisen palvelijat ovat Saattueen kannoilla ja Sormuksen sijainti hyvin tiedossa. Nyt olisi hyvä kadota hetkeksi.

Morian maine on synkkä, mutta niin Gandalf kuin Aragorn kertovat kulkeneensa muinaisen kääpiökaupungin läpi, ja Gimlillä on tietysti erityinen intressi piipahtaa siellä. Saattue ehtii silti päätyä kompromissiin jättää asia hautumaan yön yli, mutta sitten leiripaikan ympärillä vaikertava tuuli osoittautuu susien ulvonnaksi, ja asia on sillä selvä. Vihollinen on aivan kannoilla. Moria on ainoa pakoreitti tarpeeksi lähellä.

Tähän väliin sananen Tolkienin suhteesta susiin. joita melkoisessa osassa myöhempää fantasiakirjallisuutta on suorastaan romantisoitu. No, ainakaan tähän Tolkien ei sorru. Brittiherrasmiehen tyypillinen luontosuhde saa ilmaisunsa tässäkin: tottakai sudet ovat verenhimoisia ihmissyöjiä ja pahan palveluksessa. Keski-Maan zoologiassa tehdään toki ero tavallisten sutten ja Vihollisen tahtoa palvelevien Hukkien välillä, ja tässä on kyse jälkimmäisistä. Ero vaikuttaa kuitenkin aika häilyvältä, eikä missään kai aivan suoraan sanota, kumpaan jengiin esimerkiksi Kontuun Tuimana talvena hyökänneet sudet kuuluivat. (Tuskin niillä oli vielä tuohon aikaan Sauronin käskyäkään invaasiolleen, joten se on pakko tulkita yleisen, kieltämättä eläinkunnan edustajien tavanomaisista motiiveista poikkeavan vittumaisuuden osoitukseksi). Nämä Sumuvuorten yli idästä saapuneet hukat ovat ilman muuta pahan palvelijoita, mutta eksplisiittistä eroa "tavallisiin susiin" Tolkien ei tee ennen kuin vasta yöllisen yhteenoton jälkeen. Huomaamme siis, että Gandalfia myöten koko jengi on pitänyt aivan mahdollisena sitäkin, että perussudet olisivat hyökänneet laumana ison, aseistautuneen ja tulella varustautuneen seurueen kimppuun.

Tolkienin fauna sisältää erinäisiäkin eläinlajeja, jotka tuntuvat olevan luonnostaan taipuvaisia pahan palvelukseen - ja tietysti kotkien tapaan sellaisiakin, jotka ovat automaattisesti vastakkaisella puolella. Kaikissa näissä tapauksissa "normaalin, luonnollisen eläimen" ja "metafyysisesti positioidun eläimen" välille on hankala tehdä tarkkaa eroa, vaikka David Dayn kaltaiset Tolkien-ensyklopedistit ovatkin ottaneet lähtökohdakseen sen, että tällainen selvä ero on olemassa.

Susista kuitenkin selvitään, ja sitten aamu koittaa. Seuraava vihollinen on äkkiä kirkkaaksi muuttunut sää, pahan juonia sekin: nyt on tarvetta havaita maastossa liikkuvat kohteet helposti. Jopa hieman koominen vaikutelma koko luonnon kääntämisestä Saattueen tarkoitusperiä vastaan vahvistuu. Matkalla Morian läntisille porteille ei kuitenkaan kohdata mitään konkreettista uhkaa, outoja ja ikävänoloisia havaintoja toki sentään: aikoinaan vuolas Sirannon, Porttivirta on kuihtunut kapeaksi puropahaseksi, ja syyksi paljastuu ilkeänoloinen synkkävetinen järvi, joka on kasvanut porttien edustalle ja padonnut joen. Kyse on Pahasta Vedestä, mikä käy ilmi viimeistään seurueen ylittäessä järvestä virtaavan niljaisen, inhottavan puron. Saastunutta vettä. Tässä Tolkienin elämäkertaa tunteva lukija aistii kirjailijan pysyvän antipatian teollistumista, maastot ja maisemat ja vesistöt pilaavaa saastetta ja likaa kohtaan. Sellainen kuvasto edustaa TSH:ssa aina pahuutta.

Mistä on peräisin Morian länsiportin edustalle linnoittautunut vetinen pahuus? Tässä vihjataan jälleen niin vanhoihin ja autonomisiin voimiin, etteivät ne ole Sauronin käskyvallan alla, vaikka tuntuvatkin varsin sattuvasti vaikuttavan samojen päämäärien toteutumiseksi. Krakenin, lonkero-olion alkuperää ei kai missään Tolkienin tekstissä sen enempää valaista. Esikuvia löytyy vesihirviötaruista maailman sivu. Tässä hirviössä on silti oma vivahteensa, joka liittynee nimenomaan ajatukseen saastuneesta, niljaisesta vedestä. Vaikka kraken on pelottava, ei siinä ole mitään useimpiin massiivisiin vesiasujiin liittyvää kunnioitusta herättävää aspektia. Se on vain vastenmielinen, eikä siitä edes nähdä kuin lonkerot, jotka pyrkivät tietysti vetämään nimenomaan Frodon saastaisiin syvyyksiin, minkä Sam torppaa siitä huolimatta, että Morian ulkopuolelle väistämättä jätettävän Bil-ponin kohtalo vie samaan aikaan osan hänen ajatuksistaan.

Gandalf taas on yrittänyt pähkäillä muinaisten ovien riimukirjoitukseen kätkettyä arvoitusta. Mitenkähän tuo sanaleikki "Puhu, ystävä, ja astu sisään" vs. "Sano 'ystävä' ja astu sisään" menikään alkutekstissä? Käännösvirhe on tietysti tarinan todellisuudessa täysin mahdollinen, koska kohtauksessa käännetään haltiariimuja westroniksi. Tällä kertaa Merri saa kunnian siitä, että oli alun alkaen oikeilla jäljillä. Ponia lukuun ottamatta seurue saa viime hetkellä pelastauduttua vesihirviöltä luolakaupunkiin - eikä takaisin ole palaamista, koska kraken kiskaisee ovet kiinni ja varmuuden vakuudeksi kaataa niitä vartioineet kaksi massiivista haltiapuuta muun roinan ohessa tukkeeksi.

Pimeässä siis ollaan. Tolkienin luomista paikoista Moria vallitsevassa pahaenteisen autiuden tilassaan on ilman muuta vaikuttavimmin kuvattuja. Klaustrofobinen tunnelma, kun edetään kapeissa käytävissä vähän valon varassa - ja sitten kuitenkin aavistuksia pohjattomista kuiluista ja tuntemattomista syvyyksistä ja loputtomista huoneista kaikkialla ympärillä - ja alla. Railoja, jotka saattavat yltää vaikka maailman pohjaan asti, ja joista kuuluu ääntä kuin syvyyksissä olisi pyörinyt valtava myllynkivi.

Osa Morian viehätystä on ilman muuta siinä ajatuksessa, miten Gimlin (hieman myöhemmin) pitkässä laulussaan kuvaama vanhan Khazad-Dumin loisto - koko ajatuksena huikea vuorenalainen metropoli - on muuttunut täksi varjojen arveluttavaksi kodiksi - Moriaksi, vaikka nimitykset toki olivatkin alun perin päällekkäisiä (haltiat vain eivät pidä maanalaisista tiloista). Mittakaava on megalomaaninen ja tässä hyvin kuvattu. Kun Saattue viettää yötä vanhassa vartiohuoneessa, jonka avonaiseen kaivoon Pippin heittää huono-onnisen kiven, saadaan taas hyvin konkreettinen demonstraatio siitä.

Tämän kiven takiako balrog havahtuu? Siinä taas yksi asia, jota ei suoraan sanota, mutta johon vihjataan vahvasti. Mutta kaikenhan oli joka tapauksessa koko ajan määrä tapahtua. Aragornilla on siitä etiäinen jo ennen Moriaa, kun hän varoittaa nimenomaan Gandalfia kääpiökaupungista. Niinpä Pippin ei ole syypää mihinkään, tahdoton välikappale vain - ja siksi hän toimiikin kiven pudottaessaan kuin transsissa, mikä taas on tuttua jo Frodon erinäisistä aiemmista toimista.

Vartiohuone-episodin jälkeen matkaa jatkaessaan seurue alkaa pian saapua kaupungin ylempiin osiin, jossa tunnelma käy periaatteessa vähemmän ahdistavaksi, vähemmän luolamaiseksi. Päivänvaloakin saadaan kallioon kaiverrettuja syviä kanavia pitkin. Mutta samaan aikaan tunnelma käy yhä uhkaavammaksi. Kuka tai mikä on Frodon Sormuksen herkistämin aistein näkemä ja kuulema hiljainen seuraaja, joka on tassutellut pimeässä heidän kannoillaan? Klonkun ensikohtaaminen tässä tarinassa on kiitettävän hienovarainen. "Neitseellinen lukija" tuskin aavistaa, mistä on kyse.

Balinin hautakammioon törmääminen lyö luvulle dramaattisen synkän loppusoinnun. Kaupunkia uudelleen asuttamaan lähteneen kääpiöylimyksen kohtalosta ei ole tätä ennenkään ollut kirkasotsaisia odotuksia, mutta konkreettinen todiste hänen huono-onnisesta lopustaan ei voi olla luomatta vaarantuntua. Tätä asetelmaa lähdetään kehittelemään sitten seuraavassa, ainakin muistissani teoksen vaikuttavimpiin kuuluvassa luvussa.