Sormusten herran kolmannessa luvussa päästään vihdoin matkaan. Gandalf joutuu vähän painostamaan Frodoa, joka ei vielä suuresta kuviosta selville päästyäänkään raaskisi jättää Kontua, ainakaan ihan vielä. Lähtöpäiväksi sovitaan symbolisesti merkittävä syyskuun kahdeskymmenestoinen, Frodon ja Bilbon syntymäpäivä ja jälkimmäisen lähtöpäivä.
Jotain TSH:n vaikutuksesta elämässäni kertonee se, että muistan edelleen tarkistamatta muutaman keskeisen päivämäärän. Syyskuun kahdeskymmenestoinen on niistä tärkein, eikä sen merkityksellisyyttä vähennä, että Tolkienin hahmojen tapaan koen itsekin juuri alkusyksyn lähtöjen ja matkanteon ajaksi, mille on tietysti ihan luonnollisiakin perusteita.
Tolkien on harvassa yksittäisessä asiassa niin hyvä kuin lähdön kuvaajana. Frodon, Samin ja Pippinin jäähyväiset Repunpäälle on vähäeleisyydessään ikoninen kohtaus, ladattu todella vahvalla tunnelmalla. Siihen liittyy kiinnostavia detaljeja: mustista ratsastajista vielä mitään tietämätön Frodo kuulee ohimennen yhden sellaisen kyselevän hänestä Ukko Gamgilta, samaan aikaan Sam on ollut kellarissa "jättämässä jäähyväisiä oluttynnyrille" - teoksessa on muutenkin viitattu dokailuun, tai no, lähinnä tissutteluun, tähän mennessä jo yllättävän monta kertaa.
Lähtöä varjostaa se, ettei Gandalf ole lupauksistaan huolimatta palannut Repunpäähän aiemman kiireellisen poistumisensa jälkeen. Tässä on toki pahaenteinen sivumaku, mutta yllättävän tyynesti Frodo tuntuu velhon katoamisen kuitenkin ottavan. Hän on jo terästäytynyt matkalleen, vaikka sitten omin avuinkin. Päämääräkin on selvillä, Rivendell.
Sitä ennen tähtäimessä on kuitenkin Bukinmaan Krikkolo, josta Frodo on Merri Rankkibukin varjolla hankkinut talon, lähinnä hämäykseksi. Bukinmaalle on tarkoitus kävellä kolmen jätkän porukalla. Pippin tulee hahmona kunnolla esiin tässä luvussa, ja varsin sujuvasti Tolkien piirtää hänestä sen huolettoman läpänheittäjän kuvan, jota sittemmin on leffoissa ja muuallakin vähän karikatyrisoitukin.
Toisena matkapäivänä tavataan pari klassista Tolkien-runoa. Jo Bilbon lähtiessään hyräilemä Tie vain jatkuu jatkumistaan saattaa olla jopa top 1 -Tolkien-ikivihreä, ja tässä se toistuu Frodon jostain alitajunnastaan kaivamana. Tiiviydessään mestarillinen ja ajatukseltaan harvinaisen kirkas värssy. Suomennoshan näissä kaikissa on priimaa, ja juuri suomennoksethan ne omaan alitajuntaankin ovat juuttuneet. Ajatuksessa polusta, joka yhtyy aina uuteen tiehen ja voi lopulta johtaa mihin tahansa, kiteytyy oikeastaan koko Sormusten herran kerronnallinen peruskuvio. Arvatkaapa, herääkö tätä lukiessa halu lähteä itse johonkin, minne tahansa, jalkaisin?
Mutta se toinen, hobittien hoilaama ja Bilbon sanoittama matkalaulu Liedessä hehkuu tulen puna, on helmi sekin. "Puu, kukka, ruoho ja lehti! Jo jäädä ehti! Jo jäädä ehti! Vedet, kukkulat taivaan alla! Ohi kiiruhtamalla! Ohi kiiruhtamalla!" Huippukamaa, voin vain kuvitella, miten hauskaa olisi lauleskella tuota tarpoessaan tuntemattomille seuduille.
Matkanteon kepeyttä varjostavat ensimmäiset uhkaavat kohtaamiset mustien ratsastajien kanssa. (En nyt muista, oliko kyse samasta ratsastajasta kahdesti vai kahdesta eri - jossain tämä hobittienkin pohtima asia on selvitetty, liitteissä kai). Sormuksen pahaenteinen vetovoima niihin tulee selväksi. Jälkimmäisen tilanteen pelastaa vain haltiaporukan deus ex machinamainen saapuminen paikalle.
Nämä haltiat, jotka kaiketi olivat Harmaiden satamien väkeä, suhtautuvat hobitteihin ensin vähän lempeän ylenkatseellisesti - kutsua seuraan ei todellakaan ole lähtökohtaisesti tarjolla. Mutta tieto mustista ratsastajista muuttaa tilanteen, ja kun Frodo vielä elvistelee quenyan fraasien tuntemuksellaan, pääsevät hobitit haltioiden yöpaikkaan, jossa levon ohella odottaa juhlapöytä täynnä ruokaa ja viinaksia. Kovankuuloiset bileet metsän keskelle, mutta jos on varaa ni mikäs siinä, ja haltioilla toki on.
Samalla Frodo saa kuulla Gildor-nimisen hahmon, tämän haltiaseurueen johtajan, analyysia tilanteestaan: mustat ratsastajat uhkaavat joka suunnalta, Kontukaan ei ole enää turvallinen. Tämä on matkan luonteen kannalta keskeinen asia. Tiedossa ei ole leppoisia päiväkävelyjä, vaan jatkuvia vaaroja. Tilannekuva synkistyy.
Mustien ratsastajien tarkemmasta luonteesta Gildor ei suostu tietoja antamaan. Epäselväksi jää, kuinka hyvä arvaus hänellä itsellään siitä on. Kovin merkittävää uutta informaatiota tästä kohtaamisesta ei koidu, mutta se on joka tapauksessa yksi etappi siinä ketjussa, jossa matkan varrella kohdatut henkilöt kartuttavat Frodon tietopohjaa siitä, mitä itse asiassa on tapahtumassa. Yksi tapa katsella eepoksen juonta on juuri tällaisten kohtaamisten sarjana, ja näin autetaan sopivasti lukijaakin kartalle.
Vaikka Konnussakin on uhkatekijänsä, kolmas luku luontokuvauksineen ja lauluineen on TSH:n kokonaisuuteen nähden idylli, ja sen vuoksi oikeastaan hauskaa ja vapautunutta luettavaa. Ye Olde Englandin metsiä ja vainioita kaivannut Tolkien on tällaisessa erittäin hyvä.
