Uruk-hai

Kahden tornin kolmannessa luvussa Tolkien käyttää ensimmäistä kertaa vähän modernimmaksi luokiteltavaa kerrontatekniikkaa: "samaan aikaan toisaalla" -leikkausta. Kerrotaan siis Merrin ja Pippinin näkökulmasta ne tapahtumat, joiden kulkua Aragorn ja kumppanit joutuivat edellisessä luvussa arvailemaan. Tolkienin tapa käyttää tällaista leikkausta on mielenkiintoinen, koska se on niin kaukana 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun proosan melkeinpä vakioksi muodostuneesta nopeiden näkökulmanvaihteluiden tekniikasta. TSH:ssa seurataan Saattueen hajottuakin yhtä perspektiiviä kerrallaan aina niin pitkään kuin mahdollista. Frodon ja Samin ja muiden tyyppien osuuksien jakaminen kokonaisiksi erillisiksi kirjoiksi on ääriesimerkki tästä, mutta tässäkin on pienemmässä mittakaavassa käyty yksi kokonainen tapahtumaketju läpi ensin yhdestä, sitten toisesta näkökulmasta.

Luvun aloituspreesens ei sijaitse suoraan siellä, missä Merri ja Pippin viimeksi tavattiin, vaan liikkeelle lähdetään Pippinin ensimmäisestä painajaismaisesta heräämisestä örkkien vankina, minkä jälkeen käydään nopeana takaumana läpi Boromirin kuolemaan ja hobittien vangitsemiseen johtaneet tapahtumat. Vaikka vaara ei tietenkään ole heillekään tässä vaiheessa enää mitään uutta, ja örkkejäkin on jo ehditty nähdä, kuvittelisi näiden leiristä sidottuna heräämisen, ilman tietoa mistään pelastustoiveista, olevan melko musertavaa toivottomuutta aiheuttava tilanne. No, Pippin tiedostaa kyllä asemansa synkkyyden, mutta ei edes ensi alkuun lannistu siitä. Hän alkaa heti hahmotella tilannekuvaa olosuhteisiin nähden valppaasti. Viimeistään nyt lukijalle alleviivataan huolella sitä, etteivät hobitit ole mitään heittopusseja, vaan äärimmäisen sopeutuvaisia ja sitkeitä tyyppejä: tämä heidän ominaislaatunsa on tietysti koko teoksen keskeisiä motiiveja.

Tämä ominaisuus johdattaa Pippinin pienen orientaatiohetken jälkeen yrittämään välittömästi siteistä irroittautumista, mikä herättää lähinnä ilkeää huvittuneisuutta lähimmissä örkeissä. Mutta sitten örkkien välille puhkeaa riita vankien kohtalosta ja yleisemminkin siitä, kuka tätä joukkoa johtaa ja mihin. Pippin pysyy skarppina ja ymmärtää örkeissä olevan ainakin kahta porukkaa, rautapihalaisia ja Mordorin käskyläisiä. Ensin mainituilla on selvät ohjeet viedä hobitit vahingoittumattomina Sarumanille, jälkimmäisillä taas ei tunnu olevan nimenomaisia tätä asiaa koskevia käskyjä. Ristiriita on perustavanlaatuinen ja paljastaa välillisesti sen, että Saruman koettaa edelleen pelata omaa peliään ja on ainakin näiden hobittien suhteen Mordoria askeleen edelläkin. Sitä paitsi hänen geenimanipuloidut ja inhasti ristisiitetyt urukinsa ovat isompia ja vahvempia kuin perusörkit. Erityisen kova jätkä on urukien pomo Ugluk - huvittavan onomatopoeettinen nimi jopa örkkinimien mittapuulla - joka ratkaisee tämän riitatilanteen katkaisemalla pari päätä. Mutta Pippin saa ohessa nirhattua köytensä rikki ja sitten kietaistua ne näennäiselle lenkille parempaa hetkeä odottamaan.

Tässä vaiheessa päähaavan saanut Merri on vielä tajuttomana. Mutta kun örkkien tiedustelijat palaavat tuoden tiedon rohirrimistä lähettyvillä, alkaa joukkoon tulla vauhtia, ja hobittienkin on kyettävä juoksemaan omilla jaloillaan. Heitä elvytetään polttavalla nesteellä lääkepullosta ja Merrin tapauksessa myös haavaan siveltävällä epämääräisellä sotkulla. Jää vaikutelma, että örkkien lääkintä on esteettisistä puutteistaan huolimatta itse asiassa tehokasta. (Nestemäinen lääke voisi hyvin olla vaikkapa tiukemmanpuoleista yrttiviinaa. Aihetta tuntevat huvitelkoot ajatuksella, että se olisi esimerkiksi Latvian legendaarista herkkua, Black Balsamia. Ei sekään varmasti leppoisaan kaljoitteluun tottuneen perushobitin mielestä ensi alkuun hyvältä maistuisi. Konnussahan ei selvästikään vallitse viinakulttuuri, vaan nimenomaan olut-sellainen.)

Sitten lähdetään juoksemaan, vaikka Sumuvuorten örkit eivät sitä mieluusti päivänvalossa tekisikään. Aurinko ei varsinaisesti vahingoita örkkejä, perinteiset örkit eivät vaan diggaa siitä. Ehkä se sattuu silmiin, korventaa aivoja tai mitä lieneekään. Hämärä mielikuva, että jossain Silmarillionissa tms. heidät olisi määritelty selvemminkin pimeyden olioiksi.

Tässä kohtaa voi varmaan tehdä pienen sivuhypyn ja pohtia hieman laajemminkin örkkikulttuuria, josta tämä luku tarjoaa ehkä parhaan käsityksen Tolkienin koko tuotannossa. Tässä nimittäin örkkien keskinäinen sosiaalisuus nähdään melko yksityiskohtaisen ulkopuolisen havainnon kautta. Voinemme olettaa Tolkienin halunneen kuvata hyvin vittumaista yhteisöä ilman mitään tietoista tarvetta nostattaa myötätuntoa näitä tyyppejä kohtaan. Sikäli on mielenkiintoista, että kuvaus tuo ehkä vahvimmin mieleen angstiset armeijaelokuvat. Muistumia ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista? Kuka tietää. Tosin Tolkienin ajatusmaailmassa sotilaspalveluksen vittumaiset puolet lienee oikeuttanut oikea päämäärä, jota örkeillä ei tietenkään ole. Niiden keskenään ristiriitaisetkin päämäärät ovat lähtökohtaisesti vääriä ja sitä paitsi alisteisia niitä suurempien tahojen, jopa niiden oman luojajumalatahon, päämäärille. Keskinäisissä suhteissaan ne turvautuvat silti anarkistiseen, hengenvaaralliseen voimienmittelöön nokkimisjärjestyksen selvittämiseksi.

Niiden kulttuurissa siis yhdistyvät sotilaskurin ja anarkian huonoimmat puolet. Ne eivät ole vapaita, mutta kuten veriset keskinäiset yhteenotot todistavat, ei niillä ole systeemin suojaa henkilökohtaiselle koskemattomuudelleen edes määräyksiä noudattaessaan. Sitä ei tietysti ole armeijassakaan, ainakaan huonosti toimivassa sellaisessa. Oudolla tavalla tulee mieleen monia kuvauksia amerikkalaisjoukoista Vietnamin sodassa, joka tietysti käytiin vasta vuosia TSH:n kirjoittamisen jälkeen.

Joka tapauksessa taas yhden tällaisen riidan seurauksena Pippin saa tehtyä pienen irtiottonsa ja jätettyä haltiaviittansa soljen merkiksi seuraajille, joiden olemassaoloakin hän rohkenee realistina epäillä.

Kyyti on sen verran kylmää tämän jälkeen, että loppumatka sumenee Pippinin näkökulmasta kuvattuna painajaismaiseksi horteeksi. Örkkiporukan disintegroituminen jatkuu, kun suunnasta tulee taas erimielisyyttä ja pohjoisen örkit erkanevat joukosta. Mordorin örkkien ykkösnyrkki Grishnakh taas palaa omine käskyläisineen takaisin, selvästi suuremman saaliin perässä. Tällä örkillä tuntuu olevan aspiraatioita perusörkkiyttä korkeammalle, ja nazgûlista se puhuu samaan sävyyn kuin fani suosikkibändistään, epämääräisesti henkilökohtaisiin yhteyksiin viittaillen. Ugluk ei häntä tietenkään silmissään katsele, joten hieman sekavien vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa kolme eri örkkiporukkaa pakenee rohanilaisia suunnilleen samaan suuntaan, hobittien pysyessä rautapihalaisten huostassa.

Sumuvuorten örkit ovat lopen väsyneitä ja kai auringonkin korventamia, ja muut ryhmät jättävät ne nopeasti jälkeensä. Niidenkään vauhti ei kuitenkaan riitä Rohanin ratsumiehille, joiden piirittämiä örkit pian ovat. Hobiteille tilanne ei silti näytä valoisalta - nämä ratsastajat ovat heille aivan tuntematonta joukkoa, ja vaikka heidän olettaisi olevan "hyvän puolella", eivät he tiedä hobittien olemassaolostakaan, eikä sitä ole mahdollista tehdä heille tiettäväksikään, rohirrim kun pysyttelevät matkan päässä ja ammuskelevat nuolia örkkileireihin. Uglukin käsky taas on periaatteessa - ihan loogisesti - antaa hobittien elää tasan niin kauan kuin läpimurtoa ei tapahdu, eikä ainakaan pelastuakseen. Tiukassakin tilanteessa heitä vartioidaan tarkasti.

Yö tulee, örkkejä piirittävät ratsastajat sytyttävät vartiotulia ringiksi, örkkien keskuudessa yltyy levottomuus ja halu yrittää murtautua saarroksista ennen aamunkoittoa. Uglukin aika kuluu kamikaze-suunnitelmia torpatessa, ja sitten häntä tarvitaan yhdellä laidalla, jossa lähelle tulleet ratsumiehet ovat surmanneet örkkejä. Näin saapuu paikalle tilaisuuteensa havaitseva Grishnakh, joka on ainakin jollain tasolla tietoinen Sormuksen olemassaolosta. Tämä käy ilmi hänen ja Merrin keskustelusta, jossa hobitti pelaa suoraan Klonkkuun viittaavilla "klunk, klunk" -äännähdyksillä ja salamyhkäisillä puheilla "aarteesta". Jää selvittämättä, minkä maailmantiedon (tai hyvän arvauksen) varassa Merri osaa näistä naruista vetää, ja lukijankin täytyy päätellä vähän rivien välistä, että Grishnakh on kenties ollut mukana Klonkun vangitsemisessa Mordoriin, ei hän muuten osaisi näitä vihjeitä tunnistaa. Mutta vangittuna ja sidottuna on aika hankala pelata tällaista peliä, vaikka lopulta riskinotto (joka olisi hyvin voinut johtaa kahteen kuolleeseen hobittiin) onnistuukin sattuman sanelemana. Grishnakh kaappaa molemmat hobitit kainaloonsa kaiketi suorittaakseen tarkemman ruumiintarkastuksen rauhallisemmassa paikassa, mutta sattumalta vastaan tulevat rohanilaiset surmaavat sen edes huomaamatta hobittivankeja pimeässä.

Tilanne siis: örkkileiri kaaoksessa rohanilaisten hyökkäilyjen ja hobittien pian huomatun katoamisen takia. Hobitit pian vapaita, koska Pippin tosiaan oli kaukonäköisesti saanut aiemmin köytensä nirhattua auki. Tappelevia osapuolia kaikkialla, mutta haltiaviittojen suojassa ryömimällä sankarimme pääsevät tilanteen ulkopuolelle ja suuntaavat kohti Fangornin metsää jo leppoisissa tunnelmissa kokemuksiaan vertaillen. Onhan tuosta metsästä toki varoiteltu, mutta on sinänsä ymmärrettävää, että äskeisen jälkeen se tuntuu turvasatamalta, varsinkaan kun kukaan ei ole osannut selventää, miksi se nyt olisi mitenkään vaarallinen kulmakunta.

Rohanin ratsastajat

Tässä pitkässä luvussa Aragorn, Legolas ja Gimli jahtaavat nuoremmat hobitit kaapanneita örkkejä. Suuri osa luvusta kuluu heidän sankarillisen, mutta epätoivoisen takaa-ajonsa kuvaamiseen, mistä on vaikea keksiä mitään kovin välkkyä kirjoitettavaa. Matkan varrelle osuu tietysti tapahtumiakin: jo alkuvaiheessa löytyy viisi kuollutta örkkiä, joiden kohtalo tulkitaan merkiksi Sarumanin urukien ja Sauronin perusörkkien välisestä riidasta. Suurpoliittiselta kannalta tämä nopeasti sivuutettu havainto on toki merkittävä, mutta jahtimiehillä ei ole aikaa jäädä sitä sen kummemmin pohtimaan.

Pian tämän jälkeen saadaan kukkulanharjalta ehkä hivenen epärealistisen laajakangasmainen näkymä yli "Rohanin laajojen laidunten", tuota maata ja Gondoria rajaavien Valkoisten vuorten huipuille asti ("viitisentoista peninkulman" päähän, eli 150 kilometrin, ellei vanhojen mittayksiköiden tuntemukseni minua aivan petä). Tästähän Aragorn saa aiheen runoilla taas hieman kohtalonsa valtakunnasta. Gondor on kyllä kuvailtu TSH:ssa vahvoin viivoin jo ennen kuin sinne päästään. Minusta se on aina vaikuttanut jotenkin välimerelliseltä, tyystin toisenlaisesta maantieteellisestä muodostaan huolimatta kenties italiamaiselta. Pohjoisosissa on vuoria ja niittyjä, etelässä subtrooppista idylliä. Toisaalta Gondor on ilman muuta Keski-Maan valtakuntien "möhis", ohi paljon vanhempien haltiasiirtoloidenkin. Gondorista tulee mieleen Pink Floydin tai ehkä vielä enemmän Marillionin myöhäistuotanto. Staattista, ylevää, vähän väsynyttä, mutta herkkänä hetkenä kaunista. Miksipä tuollaiseen paikkaan ei väsynyt matkamies kaipaisi.

Laskeudutaan Emyn Muilin kukkuloilta Rohanin ruohoaavikolle, ja oikeastaan vasta nyt saattaa takaa-ajo kunnolla alkaa. Niityllä on kevyiden jalkojen kevyttä juosta, mutta raskaasti varustetuille örkeille hankalampaa; käytännön asioiden ohella tai niitä enemmänkin on toki kyse temaattisesta pointista: kauniissa, vihreässä maastossa ei örkin jalka nouse. Koska ne eivät voi olla tuhoamatta kauneutta mennessään, jättävät ne myös helposti seurattavat jäljet. Tosin tärkeimmän jäljen on jättänyt Pippin, jonka paniikinomaisesta pakoyrityksestä kuullaan myöhemmin lisää. Hänen pudottamallaan haltiasoljella on lähinnä symbolinen merkitys, joskin sen kautta Tolkien tuo ohimennen esiin myös ne konkreettiset uhkakuvat, joita hobittien örkkien vankeina olemiseen mitä ilmeisimmin liittyy. Ajatus, että noita hilpeitä pikku veikkoja ajetaan kuin karjaa, korventaa sydäntäni, muotoilee Legolas trion pelot. Kidutus ja piina ovat Tolkienilla armollisen harvinaisia ja esiintyessäänkin brutaalista fyysisestä todellisuudesta etäännytettyjä elementtejä, joiden mahdollisuutta ei tässäkään tarvitse kohdata kuin abstraktilla tasolla.

Aragornin ja kumppaneiden pelastustehtävän ylivoimaisuus tulee esiin auringon taas laskiessa, kun pitäisi päättää, jatketaanko vaiko ei. Takaa-ajon mittasuhteissa ja ihan numeraalisessa puolessa on supersankarimaisia piirteitä. Jampat ovat hölkänneet päivässä kuusi peninkulmaa ja pitävät vielä tämän jälkeenkin ihan realistisena vaihtoehtona jatkaa samoilla höyryillä yönkin yli. Toisaalta myös örkkien eteneminen vaikuttaa 24/7 -tyyppiseltä. Sunnuntaikävelyllä tässä ei olla. No, ajomiehemme taipuvat sitten kuitenkin nukkumaan jokusen tunnin, mutteivat niinkään väsymyksen vuoksi kuin siinä pelossa, ettei pimeällä huomaa Pippinin pakojälkien kaltaisia yksityiskohtia.

Aamun sarastaessa matka jatkuu, ja nyt Tolkien mainitsee lembasin ravintoarvot ainakin osaselityksenä epäinhimillisen jahtitahdin mahdollistumiselle. Mielenkiintoinen piirre haltiapullassa on, että sitä voi tässä kerrotun mukaan syödä juostessaankin. Eivät juutu palat kurkkuun, eikä Heimlichin otetta tarvita, vaikka kaiketi eräjormien kuningas Aragorn senkin osaisi.

Rohanin tasangot vaikuttavat pahaenteisen tyhjiltä, maanpintaa kuunnellessaan on Aragorn kuullut kuitenkin laukkaavien hevosten ääntä. Kun luvun nimen ottaa huomioon, saattaa hitaampikin viimeistään tässä vaiheessa päätellä, että kohta tavataan niitä kuuluisia ratsumiehiä. Ennen sitä tulee kuitenkin taas ilta, ja hersyvään tyyliinsä Aragorn valittelee olevansa aivan luonnottoman väsynyt siihen nähden, millaiseksi samoojan pitäisi tällaisessa tilanteessa olonsa kokea. Eihän tässä ole vedetty kuin 12 peninkulmaa vasta, joten jokin paha voima täytyy pelissä olla, jos nyt jo uuvuttaa. Hiekoittajaksi epäillään Sarumania: näyttää siltä, että Rautapiha säteilee ympärilleen jonkinlaista mystistä negatiivisen energian kenttää, jonka selättämiseksi varmaankin tarvittaisiin Paulo Coelhoa. Häntä ei ainakaan vielä näy, ja takaa-ajajat alkavat vajota epätoivoon. Tämä ei tietenkään ole luovuttajan epätoivoa, vaan turhaakin tehtävää katkeraan loppuun asti jatkavaa sankarillista epätoivoa.

Seuraavana matkapäivänä löydetään kylmennyt örkkileiri ja saadaan tietää, että Legolasin marssitahdin salaisuus on haltioiden kyky nukkua kävellessään. Ominaisuus vaikuttaa käytännöllisemmältä kuin joidenkin ihmisten harrastama käveleminen nukkuessa. Tuuli on illan tullen kääntymässä kylmäksi ja itäiseksi, mikä tarkoittaa, että pahoja asioita on tapahtumassa. Tai näinhän sitä luulisi. Aamunkoitteessa ajomiesten yöpaikkaa lähestyy kuitenkin iso joukko ratsastajia, niin, niitä rohanilaisia. Tämän pystyy 30 kilometrin päästäkin kertomaan Legolas, kuten senkin, että hevosmiehiä on tarkalleen 105 ja heidän johtajansa on hyvin pitkä.

Aragorn taas pitää pienen briiffauksen rohirrimin syväolemuksesta. Kysehän on "hyvistä barbaareista", jotka ovat viisaita mutta oppimattomia ja eivät kirjoita kirjoja vaan laulavat lauluja. Rohanilaiset ovat Gondorin "hyviä natiiveja", paitsi että eivät ole; ovat nimenomaan aikanaan hyödyllisiä maahanmuuttajia, joille on armosta ja palveluksistaan myönnetty oma maa-alue; samalla he ovat käänteisiä viikinkejä (tai insert joku muu kansainvaellusajan porukka tähän), jotka reissaavat satoja kilometriä paremmille laidunmaille, mutta eivät valloittaakseen, vaan auttaakseen ja alistuakseen eräänlaiseen satelliittivaltiotyyppiseen asemaan.

Kulmakunnan varsinaiseen ja suhteessaan sekä Gondoriin että Rohaniin itse asiassa kaksinkertaiseen alkuperäiskansaanhan törmätään vasta myöhemmin.

Rohirrim ovat the true original folk metal people, uljaita sotureita, kauniisti kasvaneita blondeja, periksiantamattomia mutta hyväsydämisiä, kaavamaisia biisirakenteita noudattavia taisteluhenkisten kertosäkeiden eksperttejä. Heidän puhdasta imagoaan tosin tahraa epäily verojen maksamisesta Mordoriin. Tahrana hohtavassa kilvessä tämä tuntuu vähän samanlaiselta kuin ilmaan heitetty ajatus, että true metalissa olisi käytetty kosketinsoittimia. Kyse onkin niin mahdottomasta ajatuksesta, että Aragorn voi ampua sen heti alas.

Saruman on tietysti sitten eri asia. True metaliin voi salakuljettaa Summoning-käppäurkuja ilman, että kukaan heti tajuaisi periaatteita rikotun.

No, kun ratsastajat sitten saapuvat kohdalle, päättävät ajomiehemme jostain syystä odotella heidän ohikulkuaan melkein loppuun asti, haltiaviittojensa seminäkymättömiksi tekeminä, kunnes ihan viime hetkellä Aragorn hyppää esiin ja kyselee kuulumisia. Juuri Aragornin drama queen -hommilta tämä kytistely haiskahtaakin, eikä siinä ole mitään rationaalista pointtia, ottaen huomioon, etteivät nämä suoraviivaiset soturihahmot hirveästi arvosta kirkkaan taivaan alla piileskelemiseen kykeneviä noitia, varsinkaan jos näiden noituus on Lothlórienista hankittua. Ensimmäinen riita Eomerin porukan kanssa saadaankin aikaiseksi tästä aiheesta ennen kuin oikein mistään muusta on ehditty edes keskustella. Gimli pääsee pätemään rotujenvälisellä kaukorakkaudellaan ja meinaa aloittaa itsemurhahenkisen taistelun, johon Legolaskin on heti valmis yhtymään. Tässä vaiheessa Aragorn löytää itsestään tilanteen rauhoittajan. Toki 60 kilometrin päivätahtia muutaman vuorokauden tarvottuaan onkin varmaan silmät ristissä ja serotoniinit heikoilla, mutta kun on ensin julistanut pyhää vannoutumista hobittienpelastushommalle, olisi todella loogista hankkiutua hengestään eroon 35-kertaista ratsumiesylivoimaa vastaan semantiikan ja kunniakysymysten takia.

Toisaalta myös Eomer on drama queen par excellence. Tieto siitä, että vastaantulijat ovat örkkijahdissa, ei häntä erityisemmin lämmitä, koska örkkejä ollaan ajamassa takaa väärin: heidän maillaan, ilman heidän selvää käskyään. Kun tähän muotovirheeseen ei tule heti selvyyttä, alkavat äänenpainot taas koveta. Ja fiksuna miehenä Aragorn vastaa uhkavaatimuksiin paljastamalla oman miekkansa ja huutelemalla Elendiliä. Autatteko minua vai estättekö minua? Valitkaa nopeasti! Näin puhuu kolmea sataaviittä vastaan johtava hermoraunio.

Mutta tämä on toki vain pakollista peitsenkalistelua ja draamailua. Voi päätellä, ettei kumpikaan osapuoli ole tosissaan alkamassa huitoa kauhavalaisillaan. Eomer on "hyvä jätkä", joka kyllä lopulta kuulee mielellään örkkijahdista ja jakaa omat tietonsa: rohanilaiset ovat sanotut örkit jo tuhonneet, heidän lastensatuina pitämiään hobitteja ei joukossa kuitenkaan näkynyt. Boromirista, tämän Rohanissakin tunnetusta ennustuksesta puhutaan ohessa, ja sitten on tietysti paljastettava niin Gandalfin kuin Boromirin kohtalokin. Gandalfin vähintäänkin ristiriitainen maine näillä lakeuksilla käy ilmi. Velhon ongelma on siinä, että häntä pidetään puolittain hevosvarkaana ja vieläpä aika eeppisenä sellaisena, kun on tullut ottaneeksi käyttöönsä Hallavaharja-nimisen ajoneuvon, maan hienoimman ja kuninkaallisimman ratsun - joka nyttemmin on kyllä palannut kotikonnuilleen, mutta ei suostu muulle isännälle.

Ja hobittien valitettavan todennäköinen kohtalo vaikuttaa olevan huomaamaton kuolema ratsumiesten ja örkkien yhteenoton tiimellyksessä.

No, lyhyestä virsi: Aragornin ja Eomerin monipolvisessa ja asetelmallisessa keskustelussa ehditään käydä vielä läpi takaa-ajajien legendaarinen fyysinen suoritus, ajatus Aragornin tulemisesta Rohanin avuksi nyt heti (hän lupaa tulla myöhemmin), polttava kysymys Sauronille maksettavista veroista (juu ei todellakaan) ja monimutkaisempi Saruman-aihe. Sitten Eomerilla meinaa taas hirttää "olen vain töissä täällä" -vaihde päälle: on annettu käsky, etteivät muukalaiset saa kulkea Härmässä ilman Isoontalon Antin erillistä lupaa, joten kun nämä eivät meinaa suostua mukaan tulemaan, pitäisi taas - "hyvin vastahakoisesti" - aloittaa miekkahommat. No, tämä läppä irtoaa Eomerilta jo aika puolitehoisesti, ja Aragorn puhuu hänet hetkessä ympäri, joskin vaatii henkensä panttiin vedoten Aragornia porukoineen tulemaan jahdin jälkeen paikalliseen pääpaikkaan, Medorasiin.

Kaiken lisäksi Eomer antaa tyypeille hevoset. Se herättää ennakkoluuloja hänen alaisissaan. Nimenomaan hevosen antaminen kääpiölle hiertää jostain syystä, mutta toisaalta Gimlinkin meininki on, että "minä en tuohon koske, en saatana". No, Legolas lupaa Gimlille paikan oman ratsunsa selästä, ja kääpiö lupaa läksiäisiksi opettaa Eomerille tosiasioita valtiatar Galadrielistä vaikka kirveen kielin. Nyt ei Eomer jaksa enää draamailla, vaan lähinnä naureskelee. Toisin kuin muut asianosaiset, ei hän itse asiassa tunnu olevankaan dramaattinen hahmo, kunhan muodon vuoksi vetää roolia.

Takaa-ajajat pääsevät nyt nopeine ratsuineen pian Fangornin pahaenteisen metsän laidalle, örkkien ja rohanilaisten taistelukentälle. Mitään uutta ei löydy, eikä toiveita hobittien hengissäolosta vaikuta olevan. On paneuduttava taas yöpuulle. Fangornin käsitellään ensimmäistä kertaa edes ohimennen lyhyessä keskustelussa ennen tätä. Yleisen pahaenteisyysviban oheen tuo tarkempaa tietoa vain Legolas, joka mainitsee entit tässä ensimmäistä kertaa, tarkentamatta käsitettä sen kummemmin. No, neitseellinen lukijahan saa tällaisesta vain karvansa pystyyn.

Yöllä tulen äärellä ei kuitenkaan tavata vielä enttejä. Harmaakaapuinen, sauvaan nojaava vanha mies sen sijaan näyttäytyy valopiirin reunalla. Hetkessä tämä Saruman-oletettu on hävinnyt, ja niin ovat juuri saadut kalliit hevosetkin.

Pitkä luku rakentaa tarinan kaarta hienolla tavalla. Tilanne on nyt aivan eri ja lukijan kannalta avoimempi ja mielenkiintoisempi kuin Emyn Muililta lähdettäessä. Itse olen aina pitänyt kolmannesta ja viidennestä kirjasta ihan lukukokemuksena enemmän kuin neljännestä ja kuudennesta. Nämä eivät ole pisteestä a pisteeseen b suoraviivaisesti etenevän mission kahlitsemia, vaan kaikenlaisia asioita tapahtuu, juoni liikkuu ja käy pyydykseen: siitä saa kiinni.