Kun käynnistelin tätä TSH:n uudelleenlukuprojektia toissavuonna, tein sen nimenomaan täyttääkseni silloista tyhjää aikaa. Tapahtui sitten asioita, joiden seurauksena mitään tyhjää aikaa ei oikeastaan vuoteen ollut. Nyt sitä alkaa taas olla, joten miksenpä sitten palaisi ns. perusasioihin.
Viimeksi oltiin Bombadilin talossa. Nyt suunnataan Hautakeroille. Tämä on oikeastaan aika hyvä kohta palata kirjaan pitkän tauon jälkeen: vaikka koko Sormuksen ritarien ensimmäinen kirja on pitkä, sarjallinen hyvästijättö Konnulle, niin jokin olennainen murros tarkentuu tähän viimeisen todellisen turvapaikan taaksejättöön. Siltana tässä toimii tietysti Tom Bombadil, jonka läsnäollessa homman toimivuuteen voi vielä luottaa, siihen että tiukan paikan tullen joku pelastaa. Hautakeroluvussahan Bombadil toimii jumalana koneesta, jonka voi kerran vielä kutsua paikalle. Sitten hänen valtuutensa loppuvat.
Luvun alussa tunnelma on positiivinen. On sateenjälkeinen raikas aamu, ja heti Bombadilin kämpän vierestä alkavat kerot vaikuttavat helposti ylitettäviltä. Ihanalle Kultamarjalle jätetään laululliset hyvästit ensimmäisen mäen laella. Matka tuntuu sujuvan joutuisasti. Mutta autioiden, toisiaan muistuttavien kerojen kuvaus herättää lukijassa eräänlaisen luonnonläheisen torikauhun. Liian laaja vihreys, liian iso taivas eivät sittenkään ole sen suurempaa luottamusta herättävä ympäristö kuin tiheä metsäkään. Yksityiskohdissa on pahaenteisyyttä. On vuodenaikaan nähden luonnottoman kuumaa ja painostavaa.
Luvun upeassa draamallisessa taitekohdassa raukea lounastauko yhden kummun laella eskaloituu liian pitkiksi päiväuniksi, joilta herättäessä kaikki on toisin. Helle on muuttunut läpipääsemättömäksi, kylmäksi sumuksi. Frodo yrittää johdattaa jengiään kohti oletettua kerojen loppua, mutta hukkaa nämä ja koko yleisen suunnan melkein heti. Hälvenevää sumua seuraa kylmä, kirkas yö. Ja Frodo huomaa olevansa hautaholvissa muiden hobittien kanssa, kultaa yllään, vanhojen Numenorin kuninkaiden tapaan teurastettavaksi aseteltuna.
Lyhyt kohtaus, jossa haudanhaamu saapuu paikalle "vaatimaan omaansa", taitaa olla eniten true nordic black metal koko eepoksessa. Toivottavasti ainakin teoksesta innoittunut lappeenrantalainen Horna-yhtye on sovittanut musiikkiteokseksi haudanhaamun loitsun, joka on suomennoksen kaikkein parasta lyyrista antia:
Tyly kylmyys hyytäköön sydäntä, kättä
vilu olkoon haudassa kiven alla
jääkööt kivivuoteelle enää heräämättä
kunnes kuun ja päivän valo sammuu kaikkialla
Tuuli musta tähdille koituu kuolemaksi
tänne kullan päälle he jääkööt makaamaan
kunnes Musta Ruhtinas nostaa kättä kaksi
yli meren kuolleen ja kuihtuneen maan.
Herranjumala miten kovaa kamaa.
Haudanhaamujen regressiivinen kalmistoimperiumi on sinänsä koko teoksen mielenkiintoisimpia fiktiomaailmoja. On harmi, että sitä sivutaan vain lyhyesti. Se jää ohimeneväksi vaaranpaikaksi, jolta Bombadil pelastaa, kunhan Frodo muistaa hobiteille opetetun pelastusviisun. Narratiivisesti aika lattea kohtaus, ja tuntuu lähinnä siltä, että ruotsalaista humppaa laulamalla voitetaan Varg Vikernesin musta käsi. Haudanhaamun aarteiden levittäminen nurmikolle kiinnostuneiden otettavaksi on myös kiinnostava yksityiskohta, eräänlainen käänteinen haudanryöstö.
Mutta luvun lopuksi Bombadil saattelee hobitit takaisin Idäntielle lähelle Briitä, ja kokonaan uusi tarinan vaihe on valmis alkamaan.
