Gondorin piiritys

Yhtä kirjan eeppisimmistä ja tapahtumarikkaimmista luvuista ei tunnu mielekkäältä käsitellä kovin näsäviisaasti. En edes muistanut, miten suuri osa Minas Tirithissä ja sen edustalla tapahtuvista dramaattisista asioista sisältyy juuri tähän jaksoon. 21 sivun mittaisena se on pidemmästä päästä TSH:n lukuja, mutta juonenkehittelyn tahti on silti Tolkienin mittapuulla hengästyttävä.

Kerrataan muistin vuoksi päätapahtumat ja pohditaan sitten hieman. Luvun alussa Pippin herää huoneesta, joka hänelle ja Gandalfille on osoitettu, apeissa tunnelmissa, joita Denethorin pakeille meneminen ei helpota. Hobitti kokee olevansa kaikkea muuta kuin itselleen oikeassa paikassa, mitä alleviivaa käskynhaltijan ohimenevä mielenkiinto kuulla kontulaisia lauluja - niiden paikka ei selvästikään ole täällä, ainakaan nyt. Pippin saa Tornin asepuvun ja tapaa taas Beregondin: juttuhetki keskeytyy, kun ylhäältä varustuksilta nähdään alhaalla tasangolla tapahtuva jännitysnäytelmä: Faramir on palaamassa, mutta Nazguleiden takaa-ajamana. Gandalf ratsastaa ratkaisemaan vaaralliselta näyttävän tilanteen ja ajamaan siivekkäät pedot pakoon.

Pippin ja Gandalf ovat sitten mukana isän ja pojan kohtaamisessa, johon tiivistyy paljon näiden välisiä patoutuneita tunteita ja varsinkin Denethorin kiukkua siitä, että hänen parempana pitämänsä esikoispoika on kuollut, kun taas Gandalfin - Mithrandirin - neuvoja hänen mielestään liikaa kuunteleva kuopus on vielä mestoilla. Tähän liittyy tietysti keskustelun keskeinen teema, Sormus, josta puhutaan nyt jo lähes suorin sanoin. Denethor toki tuntee sekä Gondorin historian että palantiriin katsoessaan oppimiaan asioita. Gandalfia ja Pippiniä kiinnostaa Faramirin kertomus Frodon ja Samin kohtaamisesta ja hirvittää tieto näiden matkan jatkosuunnasta, vieläpä Klonkun kanssa. Denethoria olisi kiinnostanut Sormuksen saaminen Gondoriin, kuten kiinnosti Boromiriakin lähes loppuun asti. Samat perusvänkäykset siitä, miten asian kanssa olisi pitänyt menetellä, käydään nyt vain aiempaa dramaattisemmissa oloissa ja ja vaativamman vastaväittäjän kanssa. Denethorin suhtautuminen poikiinsa pelkistyy jäännöksettä esitettyyn näkemykseen: Boromir olisi tuonut Sormuksen hänelle, Faramir, "velhon oppipoika", ei siihen kyennyt.

Seuraavana, pimeänä päivänä Denethor lähettää uupuneen ja vastentahtoisen Faramirin  puolustamaan ulompia varustuksia, ja yöllä saadaan sana Minas Morgulin joukkojen lähestymisestä "Mustan Johtajan" itsensä komentamina. Gandalf ratsastaa kaupungista avuksi. Yksi päivä ja yö (jos nyt oikein tulkitsen) odotellaan Minas Tirithissä epätietoisina sanaa tai jotain tapahtuvaksi. Sitten alkaa hyökkäys. Se alkaa väellä ja voimalla ja tulella ja tulikivellä, räjäytysaineilla ja muurinmurtajilla. Mordorin armeijat iskevät usealta suunnalta, ja tilanne vaikuttaa välittömästi epätoivoiselta. Kaupungista saatetaan vain katsella taisteluita ulommilla varustuksilla.

Faramirin joukko pakenee kohti kaupunkia, mutta joutuu paitsi jalkaväen, myös Nazguleiden hyökkäyksen kohteeksi. Minas Tirithistä lähetetään ulos pelastusjoukkoja, Gandalf mukana. Heidän avullaan suurin osa pakenijoista saadaan turvaan kaupunginmuurien sisään, mutta Faramir on haavoittunut vakavasti, ehkä kuolettavasti - tässä Tolkien pitää lukijaa epätietoisuudessa. Denethor tekee kuitenkin heti synkimmän mahdollisen tulkinnan.

Kaupunki on nyt kauttaaltaan saarroksissa, ja vihollisen joukot ahertavat Pelennorin kentillä: kaivavat juoksuhautoja ja sytyttävät ne tuleen, tuottavat paikalle heittokoneita; Nazgulit kiertelevät Minas Tirithin yllä lietsomassa pakokauhua ja masentamassa mieliä.

Denethoria ei tämä kaikki enää kiinnosta, hän valvoo synkissä mietteissä Faramirin sairasvuoteen vierellä. Gandalf saa ottaa kaupungin puolustuksen johdon käskynhaltijan poissaollessa. Mutta vihollisen ammukset ovat jo sytyttäneet muurien takaisen ensimmäisen piirin tuleen. Sekään ei liikuta Denethoria; häntä kiinnostaa hänen ikioma rovionsa. Sinne hän aikoo asettua yhä elossa olevan Faramirin kanssa. Synkkä saattue, kauhistunut Pippin mukana, seuraa isää ja poikaa Tornin takaiselle Hiljaiselle tielle, kuolleiden asuinsijoille. Pippin yrittää toppuutella, mutta gondorilaisia on vaikeaa saada luopumaan yhtäkkiä uskollisuudesta käskyhaltijaa kohtaan.

Niinpä hobitti lähtee etsimään Gandalfia, kohtaa matkalla Beregondin ja usuttaa tämä unohtamaan velvollisuutensa ja ajattelemaan sen sijaan Faramirin henkeä, jatkaa itse alas porteille - ja päätyy todistamaan niiden sortumista mumakilin vetämän valtavan Grond-muurinmurtajan voimasta ja Nazgulien herran, Noitakuninkaan sekä vastaan ratsastavan Gandalfin kohtaamista, jonka retoriikassa kaikuu tuo aiempi kohtaus Morian sillalla.

Ja silloin kukko laulaa ja Rohanin torvet soivat.



Turha tähdentää, miten äärimmäisen isot tehot tässä ovat käytössä. Luvun pääteemoja on tietysti Denethorin persoona ja hänen ja Faramirin suhde. Tässä vaiheessa lukijalle on vasta vihjailtu, että käskynhaltijan hieman arvaamattoman käytöksen taustalla on ahkera palantirin käyttö. Sauronille tyypit, jotka erehtyvät katsomaan näihin kiviin, ovat helppo psykologisen sodankäynnin kohde. Palantirin tuijottelija tulee nähneeksi maailman pessimistisemmin ja synkemmin kuin olisi oikeastaan tarvetta. Ja pessimismistä voi tulla itsensä toteuttava ajatuskanta. Denethor ei lopussa näe mitään yrittämisen arvoista, vain apokalypsin. Ratkaisevalla hetkellä hänen johtajuutensa pettää. Isän vähintään ongelmallinen suhde poikiinsa liittyy tähän toki myös. Denethor lienee luonnostaan ylpeä mies, jota on kaivellut hänen asemansa "vain käskynhaltijana" tavalla, jota hän ei oikeastaan ole onnistunut oikeuttamaan edes itselleen. Sormuksen hinkuminen itselle ja halveksunta Gandalfin neuvoja kohtaan sopivat kuvaan. Denethor näkee itsensä "vapaan maailman herrana", ja Gandalfin edesottamukset ja asenne ja se vakaumus, ettei Sormus ole edes Gondorin käskynhaltijan asia, syövät niin sanotusti miestä. Boromirista taas tulee viimeistään kuollessaan isälleen pyhimys. Niin tosin tulee Faramiristakin, kun Denethor luulee tämän kuolevan. Asenne on mallia "kaikki meni, tuhkatkin pesästä". Kun ylpeä mies katkeaa, tapahtuu se dramaattisesti, siinä missä joustavampi hahmo kestää vastoinkäymisiäkin. Tämä on fiktion tyypillistä viisautta, muttei vailla psykologista uskottavuusarvoa.

Denethorin ajatuksissa ja tekemisissä on vielä tämä Numenor-kulma. Numenorin loppuaikojen kuninkaat olivat enenevässä määrin klassisen hybriksen uhreja, ja historiaanhan liittyy vielä Sauronkin, joka ilmaantui saarelle valeasussa kuiskuttelemaan myrkkyä näiden kuninkaiden korviin. Kolmannen ajan lopun Sauron voi tehdä saman etänä. Denethorin polttoroviosuunnitelman yhteydessä viitataan myös vanhoihin pakanatyyppisiin ihmisten ruhtinaisiin, jotka harrastivat nimenomaan ylpeydessään, kyvyttömyydessään päästää omastaan irti, samanlaisia laajennettuja itsemurhia. Tolkienilla ihmisen ilmeisin synninkarikko on aina ajatus siitä, että voisi hallita omaa kohtaloaan ja kuolemaansa. Tämä on tietysti kristillisesti motivoitunut näkemys, mutta resonoi uskonnosta riippumatta.

Denethorin suuri rikos on kuitenkin se, että hän haluaa hallita omansa lisäksi myös poikansa kohtaloa.

Käskynhaltijan romahtaminen liittyy oleellisesti siihen, miten Minas Tirithin piiritys kuvataan, ja olipa maestro itse sanonut allegorisuudesta mitä hyvänsä, tätä lukua ei vain voi olla assosioimatta Lontoon ja yleensäkin Britannian pommituksiin toisen maailmansodan aikana. Tolkien on suorastaan alleviivannut tätä yhteyttä niin paljon kuin fantasiakontekstissa on suinkin voinut pelatessaan tulella, tulikivellä, räjähdyksillä ja heittokoneiden palavilla ammuksilla, jotka sytyttävät kaupungin alaosia tuleen. Samoin se kysymyksenasettelu, että kestääkö väestö vai murtuuko se, taitaa johtaa suoraan tähän kokemukseen.

Brittiläisessä mytologiassa (ja kai pahimmasta hyperbolasta riisutussa todellisuudessakin) maan selviäminen pommituksista oli suoraa seurausta siitä, että ei antauduttu pelolle. Edelleen samassa mytologiassa oli kuitenkin kyse myös johtajien kestävyydestä. Siihen ei Denethor kykene, ja hänen suistumisensa hulluuteen ratkaisevalla hetkellä voisi olla katastrofaalinen onnettomuus.

Ellei olisi apuja. Jotka tietysti saapuvat synkimmällä hetkellä.

Rohanin kutsunta

Kaikki tiet veivät nyt yhteen kohti itää, tulevaa sotaa ja Varjon hyökkäystä. Tunnelma tiivistyy, ja Tolkienin juoni kulkee näillä main eeposta kenties useammalla rinnakkaistasolla kuin missään muussa kirjan kohdassa. On aika seurata Merrin sotataivalta Théodenin palveluksessa. Ensin tosin olisi saatava kuningas päästämään hänet mukaan sotaan.

Luvun alussa kuvataan Ratsastajien saapumista Hargin laaksoon ja tuota laaksoa huomattavasti yksityiskohtaisemmin kuin Aragornin ja kumppaneiden läpikulkumatkan yhteydessä. Vuorten syleilyyn jäävä turvapaikkalaakso vaikuttaa A1-luokan maisemakohteelta ainakin jylhyyden ystäville. On kuvaavaa, että tasamaiden kasvatti Merri ajattelee "Keski-Maan sietämätöntä painoa" joutuessaan nyt vuorten keskelle sen sijaan, että voisi vain ihailla niitä horisontissa. Tässäkin puhuu alavien maiden englantilainen?

Yksinäiseksikin Merri tuntee itsensä, ja miksi ei tuntisi. Kaikki hänen oman verrokkiryhmänsä edustajat ovat nyt teillä tietymättömillä, ja läsnäolijoilla ei ole liiemmälti aikaa hänen tarpeidensa huomioimiseen. Niinpä Merri tulee ohimennen ajatelleeksi Frodoa ja Samiakin; kenties vain kirjailijan pikainen muistutus siitä, mistä todella on kyse.

Näitä viidennen kirjan alkulukuja lukiessani minut täytti lapsena ja teininä taistelujännitys - pidin tästä osasta kirjaa melkeinpä kaikkein eniten, joitakin alkupuolen mieleenpainuvimpia kohtia lukuun ottamatta. TSH:n dynamiikan kannalta on keskeisen tärkeää, että myös muiden kuin Sormuksen viejän vaiheille omistetaan riittävästi aikaa. Maailma tulee tutummaksi, kun liikutaan sen keskeisillä alueilla, isoissa valtakunnissa ja niiden mahtihenkilöiden parissa. Sen loputtomat mahdollisuudet avautuvat paremmin kuin Frodon ja Samin määrätietoista, mutta tavallaan putkimaista taivallusta seuratessa.

Muuan lyhyt maininta, joka avaa kokonaisia ikkunoita Keski-Maan historiaan, liittyy púkelmiehiin, kuten Ratsastajat laakson outoja, heidän asutustaan paljon vanhempia kivipatsaita kutsuvat. Tällaisilla pienillä yksityiskohdilla Tolkien värittää maailmansa tyhjiä kohtia, ja lukijalle jää vaistomaisesti se tietysti tosi vaikutelma, ettei kyse ole vain pikaisesti keksitystä detaljista, vaan jostakin, minkä takana on oman kokonaisen eepoksensa verran ainesta.

Dunhargiin on kokoontunut Rohanin armeija, kaikki liikenevät ratsastajat. Löytyy sieltä myös Eowyn, jonka Merri tapaa nyt ensimmäistä kertaa. Aragornin ratkaisusta kuullaan. Eómer hokee taas kerran otaksumaa, jonka mukaan Aragorn on ratsastanut kohti tuhoaan, vieden samalla määränsä verran toivoa liittolaisiltaankin. Mutta illallispöydässä Merrikin saa lopulta kuulla näistä Kuolleiden kulkuteistä enemmän, ja samalla niihin liittyvä legenda selitetään lukijallekin rohanilaisten näkökulmasta. Saadaan kuulla aikaintakaisen kuninkaan pojasta Baldorista, joka oli Meduseldin valmistujaisjuhlissa ryypätessään höystänyt maljaa ilmoittamalla astuvansa Dwimorbergin ovesta. (Dwimorberg on muuten ihan saatanan hieno paikannimi ja Tolkienin nimistön kelttiläistä osastoa parhaimmillaan.) Baldurhan ei sitten koskaan palannut, ja juuri hänen luunsa Aragornin porukka löysi edellisessä luvussa mainitun oven edestä.

Mutta on myös tarina vanhasta, alkuperäisasukkaisiin lukeutuneesta miehestä, joka oli Baldorille ja tämän isälle Bregolle, että tie on suljettu - mutta vain, "kunnes aika tulee". Juuri tämä mystinen vihje kai sai Baldorin koettamaan onneaan tuhoisin seurauksin.

Näin on sivun, parin mittaisessa ruokapöytäkeskustelussa syvennetty taas maailmaa kiehtovalla tavalla ja kerrottu loputkin oleelliset tiedot mystisistä kulkuteistä. Eómer ei tosin edelleenkään lakkaa uskomasta, että Aragornilla olisi ollut reittivalinnalleen muita syitä kuin väärällä hetkellä iskenyt salaperäinen kuolonkaipuu. Rohanilaisille Kuolleiden kulkutiet tuntuvat symboloivan tällaista mielentilaa.

Tämän keskustelun keskelle saapuu Gondorin sanansaattaja tuomaan rituaalinomaisesti Punaisen Nuolen, käskynhaltijan virallisen avunpyynnön Rohanin kuninkaalle. Tämä Hirgon ei varsin ilahdu kuullessaan Théodenin realistisen aikatauluarvion, vaan olettaa rohanilaisten löytävän viikon kuluttua saapuessaan enää raunioituneita muureja.

Kiire siis on. Merrin ongelma taas on, että muun muassa tästä syystä häntä ei haluta ottaa sotaretkelle mukaan. Hänen omalla ponillaan ei olisi edessä olevassa ratsastuksessa mitään jakoa, ja muille hän olisi painolastia. Tästä Merri ei pidä lainkaan: onhan kyseessä implisiittinen vihjaus, ettei hobitista ole ihmisten sotatöihin. Pragmaattiset argumentit eivät muuta asiaa miksikään.

Aamulla - Päivättömän Päivän aamuna - Merri yrittää vielä pariinkin kertaan taivutella Théodenia, mutta turhaan. Ratsastajat valmistautuvat lähtöön, hobittia vituttaa ja masentaa. Mutta kun hän seuraa valmisteluja, lähestyy häntä tuntematon nuori ratsastaja, joka kehottaa kutsumaan itseään Dernhelmiksi. Hoikkavartisen nuorukaisen hevonen jaksaa kantaa Merrinkin, joten salaa kyytiin vaan.

Niin, neito Eowynkin on haluttu jättää jälkeen - toki sinänsä vastuullisen tehtävään Dunhargiin evakuoidun kansan sijaishallitsijana - eikä hän pidä tästä yhtään enempää kuin Merrikään. Tolkienin psykologisesti uskottavampia ratkaisuja on pistää kaksi syntymäominaisuuksiensa vuoksi hieman väheksyttyä hahmoa bondaamaan yhteisen ongelman ratkaisemiseksi. Ilmeisen sokea Merri tosin ei tässä vaiheessa lainkaan tajua Dernhelmin todellista henkilöllisyyttä. Hämäys joka tapauksessa onnistuu, ja niin hylkiötkin pääsevät ratsastamaan toivottomalta vaikuttavaan taisteluun halki harmaan ja hiljaisen maan.