Sormusten herran kuudes luku on tärkeä monessakin mielessä. Siinä poistutaan Konnusta. Se tarjoaa ensimmäiset aivan konkreettiset esimerkit kaikesta siitä hobittien maanläheistä arkea oudommasta ja mytologisemmasta, mitä Keski-Maasta löytyy. Se on eepoksen ensimmäinen todellisiin vaaratilanteisiin vievä luku. Se on myös yksi koko saagan väkevimmistä.
Tolkienin ilmaisuvoimainen luontokuvaus on tässä vahvimmillaan alusta asti. Jo hobittien ratsastus aamu-usvaisten peltojen poikki Bukinmaata ja Vanhaa metsää rajaavalle suurelle pensasaidalle on vahvoin vedoin piirretty. Vaikka nyt tämä virke: "He nousivat ponien selkään ja ratsastivat pian päin usvaa, joka tuntui avautuvan heidän edessään vastahakoisesti ja sulkeutuvan heidän takanaan vihamielisesti." Hienoa proosaa, tietysti Kersti Juvan hienosti suomentamana.
Neitseellinen lukija ei edelleenkään tiedä Vanhasta metsästä juuri mitään siinä vaiheessa, kun muut hobitit hyvästelevät Fredegarin ja alittavat pensasaidan Rankkibukien rakentamaa tunnelia pitkin. Jotain enemmän sentään, kiitos matkalla käydyn keskustelun. "Kaikki on täällä paljon elävämpää ja paremmin perillä siitä mitä tapahtuu kuin Konnussa", Merri määrittelee tyhjentävästi. Ollaan siis siirrytty kesytetystä, kärjistäen sanottuna kuolleesta luonnosta villiin ja elävään luontoon.
Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen Tolkienin englantilaisuus ja semmoinen jokin aika sitten Facebookista lukemani tarina toisesta brittifantasiakirjailijasta, Robert Holdstockista, joka on tehnyt uran kirjoittamalla metsistä, mutta oli kuulemma suomalaisessa metsässä jotensakin aidosti kauhuissaan: se kun oli ihan oikeasti sankkaa korpea. En ole brittiläistä maaseutua niin samonnut, mutta ymmärtääkseni tällaiset luonnontilaa lähestyvät metsät on sieltä aika tehokkaasti hävitetty. Melko tavallinen suomalainen metsä voi edustaa britille jotain vierasta, vaikuttavaa ja pelottavaakin.
Tolkienhan vaikuttaa suoranaiselta metsäfanilta, mutta tämä vaikuttuneisuuteen sekoittuva kammo näkyy kyllä hänenkin teksteissään. Vanha metsä on paikkana kuvattu tässä luvussa upeasti, mutta suomalainen lukija ei voi olla ajattelematta, että tässä kuvataan aika tavanomaista eteläsuomalaistyyppistä erämetsää (joita nyt ei toki meilläkään enää kiusaksi asti ole).
Miinus tietysti aktiiviset ja aktiivisesti pahantahtoiset puut. Tämmöinenkään fantasiaelementti ei ehkä olisi tullut suomalaisen mieleen ensimmäiseksi.
Ennen kuin näihin törmätään, Tolkien kuvaa yksityiskohtaisesti hobittien tuskastuttavaa ja ahdistavaa vaellusta pusikossa, jossa polut katoavat ja kasvillisuus ja maanmuodot tahtovat ohjata kulkijaa vähän eri suuntaan kuin mihin tämä itse mielisi. Tarkoitus ei missään nimessä ole pyrkiä kohti Halavainen-joen laaksoa, jossa metsän kaiken omituisuuden tiedetään tiivistyvän, mutta juuri sinne metsä hobitit pakottaa. Jokilaaksossa vaikuttaa raukea ja raskas tunnelma. Laiskavetisen joen ylle kaartuu paksuja puita, niitä on kaatuneena sen poikki, niiden lehdet täplittävät tuhansittaisina sen pintaa.
Klassista fantasiakuvastoa siinä kuin Robert E. Howardin jotkut jutut Conanista narkoottista tunnelmaa uhkuvissa pahaenteisissä viidakoissa. Rappio, kaaos, ränsistyminen ja mädännäisyys ovat joitakin avainsanoja, jotka luonnehtivat Vanhan metsän sydäntä.
Paradoksaalisesti Vanha metsä onkin kuoleman ja lahoamisen paikka, vaikka Merri aiemmin luonnehti sitä kesytettyä luontoa elävämmäksi. Näen Tolkienin tausta-ajatuksen näin: elävä luonto on kuolema ihmiselle (tai hobitille). Tämä on tietysti systemaattisesti järjestettyyn maaseutuun tottuneen britin visio.
Metsän valtias, Vanha halavaukko -nimellä tunnettu mahtipuu, on disintegroitunut siihen pisteeseen, että sen runkoon avautuu hobitin mentäviä rakoja. Mutta se on elävä kuollut: aktiivinen toimija ja tappavan pahantahtoinen. Se laulaa seurueen uneen joen rantatöyräällä ja ehtii sitten jo nielaista puolet Merristä ja Pippinin kokonaan, ennen kuin Sam tyypillisen skarpisti havahtuu tilanteeseen.
Hobittien voimin Vanhaa halavaukkoa ei silti vastustettaisi, mutta sopivasti paikalle saapuu tarinan seuraava deus ex machina, erikoinen jantteri nimeltä Tom Bombadil, joka nimeää auliisti itsensä laulussaan jo ennen kuin edes ilmaantuu näköpiiriin. Hobitit näkevät hänet pienenä parrakkaana ihmismiehenä, joka hoilaa hilpeitä lauluja (ja käyttää rasittavan paljon ilmausta "hei, nöpö iloinen"). Myöhemmässä Tolkien-loressa on spekuloitu Bombadilin identiteetillä, josta kirjailija itsekään ei tainnut mitään kovin selvää sanoa, paitsi että hän on ollut Keski-Maassa tyyliin aina. Se tekisi äijästä vähintäänkin yhden maiaria, alempaa jumalkastia.
Bombadil on kuitenkin paitsi mystinen jätkä, myös toiminnan mies, jolla on pelimerkkejä hallussaan. Käden käänteessä hän saa laulettua ja uhkailtua Halavaukon luovuttamaan vangitut hobitit takaisin ja johdattaa porukan sitten Halavaisen yläjuoksulle ja metsästä ulos, mäelle jonka ruoho on siististi leikattu, jolle johtavaa polkua reunustavat kivet, jonka laella kohoaa Bombadilin talo lämpimästi tuikkivine valoineen.
Pimeydestä valoon, kaaoksesta järjestykseen, luonnosta sivistykseen, kuolemasta elämään. Ollaan tavallaan siellä, mistä aamulla lähdettiin. Krikkolossa. Mutta ensimmäistä todella traumaattista kokemusta rikkaampina.
Neitseellinenkin lukija tietää, että tämä on vasta alkua.
