Ei ole sattumaa, että TSH:n toinen luku on antanut nimensä tälle blogille; vaikka sen otsikko toki hassunhauskasti viittaa teokseen eräänlaisena kirjallisena "menneisyyden varjona" omassa lukuhistoriassani, on se myös kiistatta koko opuksen tärkeimpiä osioita, tärkeinkin jos näkökulma halutaan pitää siinä, kuinka tällaista isoa tarinaa lähdetään kehittelemään. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, Sormusten herran avausluku on sekä tarinan kronologiassa että sen kirjoittamisen historiassa aika irrallaan kaikesta myöhemmin tulevasta, vaikka sitä hyvin pohjustaakin. Se on pitkälti johdanto. Toisaalta, niin on tämä toinen lukukin. Otetaan puolihyvä analogia metallimusiikin maailmasta: Odotettu juhla on semmoinen seesteinen akustinen intro, jota sitten seuraa dramaattinen ja synkkä bändi-intro ennen laulajan tulemista kehiin.
Kakkosluvussa kurotaan ensin nopeasti umpeen 17 vuotta Bilbon synttäribileiden ja tarinan varsinaisen alun välillä. Kerrotaan siitä, miten Repunpään isännäksi päätyneestä Frodosta kasvaa "paikallinen hahmo", joidenkin kunnioittama, monien oudoksuma. Esitellään Sam Gamgi, tuo kirkasotsainen nuorimies, josta tulee Frodon sidekick. Hän joutuu kapakassa tappelemaan Frodon maineen puolesta. Suusanallisesti toki vain, on vaikea kuvitella, että tolkienilaisessa dokauskäsityksessä kapakassa alkaisivat nyrkit heilua. Joka tapauksessa Frodoa pidetään omituisena haihattelijana, joka käy istumassa iltaa haltioiden kanssa.
Frodon asema omassa yhteisössään siinä vaiheessa, kun todella alkaa tapahtua, on aika kiinnostava juttu. Hän on selvästi outsider, mutta kuitenkin menestyvä ja ihan hyvällä itsetunnollakin varustettu sellainen. Tulee mietittyä, löytyisikö tällaiselle hahmolle jonkinlaisia analogioita Tolkienin nuoruuden ajan Englannista, jossa luokkayhteiskunta oli vähintäänkin voimissaan. Aivan varmasti löytyy. Sukutausta tai taloudelliset pelimerkit tuovat tietyn aseman, mutta jäykässä yhteiskuntamallissa olisi lisäksi osattava toimia aseman edellyttämällä tavalla. Frodoa se ei tunnu edes kiinnostavan.
Kun hänellä vielä on ympärillään nuorempia jäbiä, jotka muodostavat klassisen possen tai fanikerhon, on hänessä jopa jonkinlaisen kiltin jengipäällikön tai hiljaisen kapinallisen piirteitä. Mutta tämä sosiaalisten normien rikkominen ei ehdi yhteisön sisällä eskaloitua kummoisestikaan ennen kuin alkaa tapahtua aivan muuta.
Eli siis vuosia omilla reissuillaan luuhannut Gandalf palaa mestoille - ja hänellä on nyt vähän uutta tietoa sormuksesta, jonka Frodo taannoin sai haltuunsa. TSH:n alkuvaiheiden jännittävin jakso jo pienenä pentuna oli se pitkä keskustelu, jossa Gandalf selittää Frodolle, mikä tuo sormus oikeastaan on. Huikea kohtaus, joka ei nyt luettuna ole menettänyt tehoaan lainkaan. Siinä on mahtavia draamallisia huippuja, tärkeimpänä sormuksen heittäminen tuleen, jolloin siihen riimukirjailtu klassinen säepari tulee näkyviin. Klonkun tarinan purkaminen on myös ihan 5/5 kamaa.
Samoin kuka tahansa trillerikirjailija saisi olla kateellinen siitä, miten Tolkien aivan hienovaraisesti vihjailee koko pitkän keskustelun ajan, että pihalla nurmikkoa leikkava Sam ehkä mahdollisesti saattaa myös salakuunnella - ja sitten asiaa ehkä koko ajan tuumaillut Gandalf nostaa tämän suunnilleen korvista sisälle ja puolipakottaa Frodon matkakumppaniksi tämän tajuttua, että ainoa ratkaisu nyt vaan on lähteä Konnusta menemään ennen kuin siat ovat niin sanotusti oven takana.
Pitkän taustoituksen jälkeen se, mitä seuraavien aika monen sadan sivun mittaan hommaillaan, paalutetaan hyvinkin nopeasti. Draaman lakien mukaan on toki itsestään selvää, että Konnusta ollaan painumassa helvettiin. Melkein kirjaimellisesti, koska jo kakkosluvun perusteella tiedämme, että tavoitteena on sormuksen heittäminen Tuomiorotkoon.
Koko pitkän tarinan lopputulema on tässä jo kerrottu. Mutta sitähän neitseellinen lukija ei voisi tietää.
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
perjantai 11. syyskuuta 2015
Odotettu juhla
"Kun Repunpään herra Bilbo Reppuli ilmoitti, että hän piakkoin viettäisi yhdettätoistakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä suurin ja arvokkain juhlamenoin, alkoi Hobittilassa puhe ja kohu."
Näin alkaa yksi kaikkien aikojen suurimmista eepoksista - tai sen suomennos, joka puolestaan on ansaitusti kaikkien aikojen arvostetuimpia klassikkokäännöksiä suomeksi. Nykyäänhän puhutaan paljon siitä, miten kirjoja brändätessä ihan silkka avausvirkekin on hirveän tärkeä. En tiedä, toimiiko Sormusten herran aloitus tästä näkökulmasta. Viittaahan se kiinnostavan kuuloisiin hahmoihin ja tapahtumiin, mutta "yhdettätoistakymmenettäensimmäistä" kuulostaa ajatusvirheeltä, kun puheena oleva luku on 111. Eikö pitäisi sanoa "yhdettätoistakymmenettä ja ensimmäistä"?
No, mussutus sikseen, lukija tietää yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka yhdentekevä ensimmäisen virkkeen kieliasu TSH:n kannalta on. Ei se ainakaan pysäyttänyt lukemista silloin back in the day, eikä pysäyttänyt nytkään. Laajemmin ajatellen on kuitenkin kiinnostavaa, kuinka "väärin" TSH alkaa verrattuna kaikkiin niihin viime vuosikymmenten hittifantasiasaagoihin, joiden yleisesti tiedetään ottaneen kaikki vaikutteensa Tolkienilta.
Niin, eli siis Tolkien on hidas jaarittelija, siinä missä megaleffojen aikakauden fantastikot menevät suoraan asiaan?
Ei, vaan päinvastoin. Lähes kaikissa lukemissani ameriikanmaan läskifantasioissa on lähdetty liikkeelle todella kankeasti. Kryptistä johdantoa seuraa tooodella laiskanpulskea avausluku, jossa jokainen tuulessa haviseva lehtipuukin kuvataan fotorealistisella tarkkuudella. Usein on ollut vaikea nähdä tällaisille ratkaisuille mitään muuta motiivia kuin sivumäärän kasvattaminen.
Sormusten herran avausluku, Odotettu juhla, yllättääkin kaikkien näiden vuosien jälkeen eniten sillä, miten nopeasti Tolkien menee asiaan. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa käy ilmi, että Bilbo Reppuli on vanha, omituinen, ristiriitainen, mahdollisesti rikas ja aikanaan seikkailulla käynyt hahmo. Käy vielä ilmi sekin, että hän elää yhteisössä, jossa tällaista katsellaan vähän kulmien alta. Introa seuraa parin sivun dialogijakso, jossa Ukko Gamgi puolustelee Bilboa parille erilaisuuskriittiselle majatalovieraalle. Frodon perhetausta käy ohimennen ilmi, vanhemmat hukkuneet (erityisen kiinnostavaa, koska "veneillä pelaaminen" on luonnotonta hommailua), hobittien yleinen nurkkakuntaisuus ja juoruiluhalukkuus tuodaan muutamin pikaisin kynänvedoin esiin.
Tolkien ei selittele hobitteja, Kontua, kääpiöitä tai Gandalfia mitenkään. Oletus kai on, että aiemmin julkaistu Hobitti on lukijalle tuttu. Vähemmistö lukijoista kai kuitenkaan on törmännyt siihen ennen TSH:ta. Itse en ainakaan. Toisaalta en muista aikoinaan hämmentyneeni siitä, että heti ensi kappaleesta tykitellään silmille vierasta nimistöä ja tarina-ainesta. Luulen, että nykypäivän kirjailijat pelkäävät liikaa tällaista lukijan hämmentämistä, aliarvioivat yleisönsä. Heti ensi sivuilla naamalle iskevä vieraus on tärkeä osa sitä kuuluisaa sense of wonderia.
Periaatteessa TSH:n ensimmäisessä luvussa enimmäkseen juoruillaan, juodaan viinaa ja ihastellaan ilotulituksia, mutta hommassa on paljon enemmän todellisen fantasian väkevyyttä kuin kymmenessä ryppyotsaisessa apokalypsieepoksessa yhteensä. Tämä johtuu juurikin siitä, ettei Tolkien hirveästi tykkää selitellä. Itse mahtisormus on heti ensimmäisen luvun keskiössä, kun sen draamallisessa huippukohdassa Bilbo katoaa omista synttäribileistään työntämällä sormuksen lapaseen. Tässä vaiheessa ei neitseellinen lukija tiedä vielä vittujakaan siitä, mikä moinen sormus edes on. Juuri sen takia tilanne kutkuttaa ja herättää kiinnostuksen lukea lisää.
Liiemmin ei selitellä seuraavaakaan kohtausta, jossa lopullista näyttämöltä poistumistaan valmisteleva Bilbo epäröi Repunpään olohuoneessa, jättäisikö sittenkään sormusta Frodolle. Gandalf tulee paikalle varmistamaan suunnitelmansa toteutumisen, mutta tilanne uhkaa eskaloitua ilmiriidaksi. Mainittu neitseellinen lukija ei tässäkään kohtaa tajunne lainkaan, mistä on kysymys, mutta mielenkiinto kasvaa edelleen.
Gandalf voittaa henkien taistelun, Bilbo jättää sormuksen Repunpäähän ja lähtee kääpiö-hangaroundien kanssa reissun päälle. Klassinen syksyisen lähtemisen hetki, verrattavissa korkeintaan Nuuskamuikkusen vuosittaiseen exitiin; jo tässä varhaisessa vaiheessa esitellään myös yksi TSH:n klassisimmista lauluista, "Tie vain jatkuu jatkumistaan". Kukapa ei sen luettuaan haluaisi itsekin poistua elämästään takavasemmalle, tai minne tahansa, missä on vuoria.
Luku jatkuu vielä sen verran, että syntymäpäiväjuhlien raunioille jäänyt Frodo saa heitellä ovista ja ikkunoista uteliaita hobittinaapureita pihalle ja kuulla arvoituksellista mutinaa Gandalfilta, joka sitten lähtee hänkin vuosiksi pois. Odotettu juhla onkin ajallisesti täysin irrallaan TSH:n myöhemmistä luvuista, ja siitä näkyy, että se on kirjoitettu paljon aiemmin. Kepeän satiirinen brittiläisen maaseudun kuvaus on vielä vahvana taustatekijänä, mutta luku toki pelaa kokonaisjuonen pussiin. Informaatiota tulee ovista ja ikkunoista. Suuri osa siitä aukeaa lukijalle vasta myöhemmin.
On kuitenkin vaikea keksiä, miten fantasiaeepoksen voisi aloittaa tätä paremmin. Ei jaanailua eikä jahkailua, vaan sirkustemppuja, mysteerejä ja muutama helvetin hauska kommentti. Suosikkiläppäni tässä luvussa: Bilbon kadottua kakkoseksi jäänyt perijäehdokas, Lobelia Säkinheimo-Reppuli, tylyttää Frodoa: "Jonakin päivänä sinä vielä kadut tätä, nuori herra! Miksi et sinäkin lähtenyt? Sinä et kuulu tänne, et ole Reppuli - sinä - sinä olet Rankkibuk!"
"Kuulitko, Merri? Tuota voi pitää loukkauksena", Frodo sanoi sulkiessaan oven Lobelian nenän edestä.
"Kohteliaisuus se on", sanoi Merri Rankkibuk, "ja sen vuoksi tietenkin valhe."
Näin alkaa yksi kaikkien aikojen suurimmista eepoksista - tai sen suomennos, joka puolestaan on ansaitusti kaikkien aikojen arvostetuimpia klassikkokäännöksiä suomeksi. Nykyäänhän puhutaan paljon siitä, miten kirjoja brändätessä ihan silkka avausvirkekin on hirveän tärkeä. En tiedä, toimiiko Sormusten herran aloitus tästä näkökulmasta. Viittaahan se kiinnostavan kuuloisiin hahmoihin ja tapahtumiin, mutta "yhdettätoistakymmenettäensimmäistä" kuulostaa ajatusvirheeltä, kun puheena oleva luku on 111. Eikö pitäisi sanoa "yhdettätoistakymmenettä ja ensimmäistä"?
No, mussutus sikseen, lukija tietää yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka yhdentekevä ensimmäisen virkkeen kieliasu TSH:n kannalta on. Ei se ainakaan pysäyttänyt lukemista silloin back in the day, eikä pysäyttänyt nytkään. Laajemmin ajatellen on kuitenkin kiinnostavaa, kuinka "väärin" TSH alkaa verrattuna kaikkiin niihin viime vuosikymmenten hittifantasiasaagoihin, joiden yleisesti tiedetään ottaneen kaikki vaikutteensa Tolkienilta.
Niin, eli siis Tolkien on hidas jaarittelija, siinä missä megaleffojen aikakauden fantastikot menevät suoraan asiaan?
Ei, vaan päinvastoin. Lähes kaikissa lukemissani ameriikanmaan läskifantasioissa on lähdetty liikkeelle todella kankeasti. Kryptistä johdantoa seuraa tooodella laiskanpulskea avausluku, jossa jokainen tuulessa haviseva lehtipuukin kuvataan fotorealistisella tarkkuudella. Usein on ollut vaikea nähdä tällaisille ratkaisuille mitään muuta motiivia kuin sivumäärän kasvattaminen.
Sormusten herran avausluku, Odotettu juhla, yllättääkin kaikkien näiden vuosien jälkeen eniten sillä, miten nopeasti Tolkien menee asiaan. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa käy ilmi, että Bilbo Reppuli on vanha, omituinen, ristiriitainen, mahdollisesti rikas ja aikanaan seikkailulla käynyt hahmo. Käy vielä ilmi sekin, että hän elää yhteisössä, jossa tällaista katsellaan vähän kulmien alta. Introa seuraa parin sivun dialogijakso, jossa Ukko Gamgi puolustelee Bilboa parille erilaisuuskriittiselle majatalovieraalle. Frodon perhetausta käy ohimennen ilmi, vanhemmat hukkuneet (erityisen kiinnostavaa, koska "veneillä pelaaminen" on luonnotonta hommailua), hobittien yleinen nurkkakuntaisuus ja juoruiluhalukkuus tuodaan muutamin pikaisin kynänvedoin esiin.
Tolkien ei selittele hobitteja, Kontua, kääpiöitä tai Gandalfia mitenkään. Oletus kai on, että aiemmin julkaistu Hobitti on lukijalle tuttu. Vähemmistö lukijoista kai kuitenkaan on törmännyt siihen ennen TSH:ta. Itse en ainakaan. Toisaalta en muista aikoinaan hämmentyneeni siitä, että heti ensi kappaleesta tykitellään silmille vierasta nimistöä ja tarina-ainesta. Luulen, että nykypäivän kirjailijat pelkäävät liikaa tällaista lukijan hämmentämistä, aliarvioivat yleisönsä. Heti ensi sivuilla naamalle iskevä vieraus on tärkeä osa sitä kuuluisaa sense of wonderia.
Periaatteessa TSH:n ensimmäisessä luvussa enimmäkseen juoruillaan, juodaan viinaa ja ihastellaan ilotulituksia, mutta hommassa on paljon enemmän todellisen fantasian väkevyyttä kuin kymmenessä ryppyotsaisessa apokalypsieepoksessa yhteensä. Tämä johtuu juurikin siitä, ettei Tolkien hirveästi tykkää selitellä. Itse mahtisormus on heti ensimmäisen luvun keskiössä, kun sen draamallisessa huippukohdassa Bilbo katoaa omista synttäribileistään työntämällä sormuksen lapaseen. Tässä vaiheessa ei neitseellinen lukija tiedä vielä vittujakaan siitä, mikä moinen sormus edes on. Juuri sen takia tilanne kutkuttaa ja herättää kiinnostuksen lukea lisää.
Liiemmin ei selitellä seuraavaakaan kohtausta, jossa lopullista näyttämöltä poistumistaan valmisteleva Bilbo epäröi Repunpään olohuoneessa, jättäisikö sittenkään sormusta Frodolle. Gandalf tulee paikalle varmistamaan suunnitelmansa toteutumisen, mutta tilanne uhkaa eskaloitua ilmiriidaksi. Mainittu neitseellinen lukija ei tässäkään kohtaa tajunne lainkaan, mistä on kysymys, mutta mielenkiinto kasvaa edelleen.
Gandalf voittaa henkien taistelun, Bilbo jättää sormuksen Repunpäähän ja lähtee kääpiö-hangaroundien kanssa reissun päälle. Klassinen syksyisen lähtemisen hetki, verrattavissa korkeintaan Nuuskamuikkusen vuosittaiseen exitiin; jo tässä varhaisessa vaiheessa esitellään myös yksi TSH:n klassisimmista lauluista, "Tie vain jatkuu jatkumistaan". Kukapa ei sen luettuaan haluaisi itsekin poistua elämästään takavasemmalle, tai minne tahansa, missä on vuoria.
Luku jatkuu vielä sen verran, että syntymäpäiväjuhlien raunioille jäänyt Frodo saa heitellä ovista ja ikkunoista uteliaita hobittinaapureita pihalle ja kuulla arvoituksellista mutinaa Gandalfilta, joka sitten lähtee hänkin vuosiksi pois. Odotettu juhla onkin ajallisesti täysin irrallaan TSH:n myöhemmistä luvuista, ja siitä näkyy, että se on kirjoitettu paljon aiemmin. Kepeän satiirinen brittiläisen maaseudun kuvaus on vielä vahvana taustatekijänä, mutta luku toki pelaa kokonaisjuonen pussiin. Informaatiota tulee ovista ja ikkunoista. Suuri osa siitä aukeaa lukijalle vasta myöhemmin.
On kuitenkin vaikea keksiä, miten fantasiaeepoksen voisi aloittaa tätä paremmin. Ei jaanailua eikä jahkailua, vaan sirkustemppuja, mysteerejä ja muutama helvetin hauska kommentti. Suosikkiläppäni tässä luvussa: Bilbon kadottua kakkoseksi jäänyt perijäehdokas, Lobelia Säkinheimo-Reppuli, tylyttää Frodoa: "Jonakin päivänä sinä vielä kadut tätä, nuori herra! Miksi et sinäkin lähtenyt? Sinä et kuulu tänne, et ole Reppuli - sinä - sinä olet Rankkibuk!"
"Kuulitko, Merri? Tuota voi pitää loukkauksena", Frodo sanoi sulkiessaan oven Lobelian nenän edestä.
"Kohteliaisuus se on", sanoi Merri Rankkibuk, "ja sen vuoksi tietenkin valhe."
torstai 10. syyskuuta 2015
Prologi: Tästä blogista ja muustakin
Olikohan se kesä 1989, kun minulla oli tylsää. Saattoi sataa, tai sitten ei vain huvittanut olla ulkona. Luin paljon, kaikki suomennetut Burroughsit ja Blytonit oli kai jo kahlattu. Kyselin kirjastoalalla toimivalta äidiltäni lukuvinkkejä. Hän ei ollut itse lukenut Tolkienia, mutta oletti kuulemansa perusteella, että Taru sormusten herrasta saattaisi kiinnostaa minua.
Niinhän se sitten kiinnostikin. Sormusten herran jälkeen luin Hobitin, Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujen kirjan. Opettelin ulkoa David Dayn Tolkienin maailman. Pyysin joululahjaksi Keski-Maa -roolipelin, ja suomenkielisten lisäosien loputtua kesken vaihdoin englantiin. Sitten luin myös The Book Of Lost Talesit ja muuta suomentamatonta kamaa.
Mutta ennen kaikkea luin Sormusten herraa. Ikävuosina 11-18 luin sen ensin kaksi kertaa vuodessa, parina viimeisenä vuonna vain kerran. Tämä oli periaate, en kokenut elämäni olevan täydellistä ilman lomakausien käyttämistä TSH:hon. Karkeasti arvioiden luin kirjan seitsemässä vuodessa 12-13 kertaa, ja sehän ei ole mikään ihan ohut vihkonen.
Loppuvaiheissa osasin koko eepoksen suunnilleen ulkoa, ja ehkä juuri siksi en ole siihen sittemmin koskenutkaan. Kävin kyllä katsomassa Peter Jacksonin leffatrilogian, ja olisi liioiteltua väittää, että vihasin joka sekuntia - visuaalisesti vaikuttavia teoksiahan ne - mutta eivät nuo elokuvat minun mielessäni yhdistyneet kirjaan oikein mitenkään. Kaikessa virtaviivaisuudessaan leffat kuitenkin edesauttoivat sen unohtamista, mitä kaikkea outoa ja siistiä kirjassa on.
18 vuotta edellisen lukukokemuksen jälkeen olen muutenkin saattanut jo unohtaa paljon. Puolet tähänastisesta elämästäni on kulunut sen jälkeen, kun viimeksi luin Tarun sormusten herrasta. On jo aika palata siihen. On aika kaapata se leffabisnekseltä takaisin oman yksityisen maailmani oudoksi ja loputtomia ulottuvuuksia sisältäväksi rakennuspalikaksi.
Tai todeta, ettei teoksesta enää ole sellaiseksi.
Miten vain, tämän blogin puitteissa raportoin luku kerrallaan siitä, miltä tuntuu lukea oman elämän kaikkien aikojen tärkein kirja 18 vuotta edellisen kerran jälkeen.
Niinhän se sitten kiinnostikin. Sormusten herran jälkeen luin Hobitin, Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujen kirjan. Opettelin ulkoa David Dayn Tolkienin maailman. Pyysin joululahjaksi Keski-Maa -roolipelin, ja suomenkielisten lisäosien loputtua kesken vaihdoin englantiin. Sitten luin myös The Book Of Lost Talesit ja muuta suomentamatonta kamaa.
Mutta ennen kaikkea luin Sormusten herraa. Ikävuosina 11-18 luin sen ensin kaksi kertaa vuodessa, parina viimeisenä vuonna vain kerran. Tämä oli periaate, en kokenut elämäni olevan täydellistä ilman lomakausien käyttämistä TSH:hon. Karkeasti arvioiden luin kirjan seitsemässä vuodessa 12-13 kertaa, ja sehän ei ole mikään ihan ohut vihkonen.
Loppuvaiheissa osasin koko eepoksen suunnilleen ulkoa, ja ehkä juuri siksi en ole siihen sittemmin koskenutkaan. Kävin kyllä katsomassa Peter Jacksonin leffatrilogian, ja olisi liioiteltua väittää, että vihasin joka sekuntia - visuaalisesti vaikuttavia teoksiahan ne - mutta eivät nuo elokuvat minun mielessäni yhdistyneet kirjaan oikein mitenkään. Kaikessa virtaviivaisuudessaan leffat kuitenkin edesauttoivat sen unohtamista, mitä kaikkea outoa ja siistiä kirjassa on.
18 vuotta edellisen lukukokemuksen jälkeen olen muutenkin saattanut jo unohtaa paljon. Puolet tähänastisesta elämästäni on kulunut sen jälkeen, kun viimeksi luin Tarun sormusten herrasta. On jo aika palata siihen. On aika kaapata se leffabisnekseltä takaisin oman yksityisen maailmani oudoksi ja loputtomia ulottuvuuksia sisältäväksi rakennuspalikaksi.
Tai todeta, ettei teoksesta enää ole sellaiseksi.
Miten vain, tämän blogin puitteissa raportoin luku kerrallaan siitä, miltä tuntuu lukea oman elämän kaikkien aikojen tärkein kirja 18 vuotta edellisen kerran jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)